Minäkö kelpo kasvattaja?
Joillakin näyttää olevan vanhemmuuteen luontainen lahjakkuus: rutiinien luominen on heille helppoa, hoivaaminen tuottaa iloa, ja he yleensä tietävät mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä tai jos eivät tiedä, tekevät vain jotain, eivätkä sitten valvo yöllä miettien, pilasivatko nyt lapsensa herkän psyyken.
Minun lapseni taas kulkevat kynnenaluset mustana ja putoilevat puista, ja ruoka-aikaan saavat käteensä leivän ja eilisen perunan, koska älyän alkaa laittaa ruokaa usein vasta siinä vaiheessa, kun kaikki huutavat jo nälkäänsä kurkku suorana (ja kun ruokani on lopulta valmista, lapset eivät enää jaksa syödä sitä koska vatsat ovat jo täynnä leipää ja eilistä perunaa, joten se siitä perheen yhteisestä ruokahetkestä). Valvon usein öisin lasten takia, joskin harvemmin miettien heidän psyykeään ja useammin siksi, että en osaa opettaa lapsiani nukkumaan hyvin omissa sängyissään. Silti olen tulossa jälleen äidiksi, ja hankaluuteni siis tulevat kumuloitumaan. Olisiko aika päivittää kasvatusmetodit jotenkin järjestelmällisemmiksi? Jotenkin se vain tuntuu aivan mahdottomalta.
Kaiken kaikkiaan omat kasvatusmetodini muistuttavat kai melko paljon sitä, miten omat vanhempani aikanaan kasvattivat minut tyylillä ”siinähän ne lapset kasvavat muun ohella”. Tämä oli 80-luvulla täysin validi kasvatusmetodi, jonka toteuttamisesta vanhempani saattoivat kokea onnistumista ja suurta itsetyytyväisyyttä, mutta joka nykyaikana pakottaa minut pälyilemään varuillani ympärilleni siltä varalta, että joku näki lapseni kaatuvan turvahiekan ulkopuolelle ja tekee minusta lastensuojeluilmoituksen.
Minkäänlaista muutakaan perehdytystä en vanhempana olemiseen kuitenkaan ole saanut. En opetusta siitä, miten korvantaustat putsataan tai siitä, milloin pitää olla tiukka ja milloin joustaa, ja jos päättää olla tiukka, miten se käytännössä tehdään käyttämättä väkivaltaa, esimerkiksi kun kolmivuotias on koko kehollaan toista mieltä vaikkapa kurahousujen pukemisesta? Tämäkin kysymys oli vanhemmilleni helppo, sillä väkivaltaa ei kasarilla kaihdettu – mustelmia tuottavat pakottamiset, piiskaamiset ja tukistamiset kuuluivat lapsuuteen (joskin oma äitini yleensä pakeni makuuhuoneeseen sättimään kauheita lapsiaan ja itkemään kovaa kohtaloaan ja jätti hankalammat kasvatushommat isäni hoidettavaksi). Koska olimme melko sävyisiä lapsia ja isäni siis käytti fyysisesti väkivaltaisia metodeita verrattain harvoin, saattoi hän niistä huolimatta nauttia lempeän ja kypsän kasvattajan mainetta, sen sijaan että olisi joutunut neuvolan tai lastensuojeluviranonaisten puhutteluun, kuten nykyvanhempi.
Kasarivanhempieni kunniaksi on sanottava se, että törttöiltyään hyväntahtoisesti läpi lapsuuteni ja nuoruuteni he myöhemmin maksoivat terapiani omavastuuosuuden ja mitä ilmeisimmin oppivat virheistään, sillä nuoremmista sisaruksistani näyttää tulleen ihan täyspäisiä ihmisiä.
Niin. Jos ei ole kasvatusalan ammattilainen, oikeastaan ainoa tapa miettiä kasvatusmetodeitaan on joko lukea kirjoja tai peilata metodeitaan omiin vanhempiinsa. Itse olen perhelehtien kasvatusartikkeleista oppinut yhtä ja toista sellaista, joka on kasvattanut painetta olla jatkuvasti tunnetaitoinen ja sensitiivisesti tiedostava mutta kuitenkin jämäkkä ja johdonmukainen vanhempi, ja saanut minut tuntemaan kaikenkaikkiaan olevani täysin mahdottoman tehtävän edessä.
Omalta lapsuudenperheeltäni kuitenkin opin sen, että perheen kanssa yhdessäolo voi olla kaikesta huolimatta hauskaa ja mukavaa, ainakin lasten mielestä (sitähän en tiedä, kuinka ryytyneitä vanhempani todellisuudessa olivat mökkilomien ja juhlapyhien jälkeen). Opin senkin, että välittämistä on jatkuvan kotitöiden virran jakaminen, josta kumpikaan vanhemmistani ei koskaan valittanut (tosin tämä ideaali ei toteudu omassa perheessäni). Väsymättä hoivaavalta mutta hankalia puheenaiheita välttelevältä äidiltäni opin sen, että hankalia puheenaiheita ei kannata vältellä, että lapset ovat rakkainta maailmassa, ja että omat työt ja harrastukset ovat silti tärkeitä. Isältäni opin sen, että liian kova henkisellä tai fyysisellä ylivoimalla kontrollointi ei kannata, mutta myös anteeksipyytävän ja -antavan rakkauden sekä sen, että on tärkeää olla aina yhtä luotettavana paikalla tarvittaessa ja tiukan paikan tullen: kuuntelemassa pienen ihmisen pohdintoja,
tuomassa, viemässä, kantamassa ja auttamassa. Olen myös sitä mieltä, että lasta ei todennäköisesti kannata dumpata päiväkotiin 9kk ikäisenä, kuten minulle tehtiin – mutta sen sijaan kannattaa jättää hemmottelevien isovanhempien hoitoon aina kun mahdollista, kuten meille myös tehtiin.
Näillä olen yrittänyt pyristellä eteenpäin. Olen vanhempi, joka unohtaa lukea päiväkodin tiedotteet ja Wilman tuntimerkinnät, muistaa antaa d-vitamiinia vain toisinaan, kylvettää lapsensa turhan harvoin eikä leivo pullaa. Olen elämyksistä ja vapauden tunteista vahvasti hurmioituva ihminen, joka ajaa pyörällä ilman käsiä ja ilman kypärää, on täten huono esimerkki jälkikasvulleen eikä välttämättä pysy edes hengissä siihen asti, että lapset ovat täysi-ikäisiä.
Mutta olen silti äiti. Ja pian lähes suurperheen äiti. Mahtuuko elämään kolmen lapsen kanssa enää yhtään mitään muuta, vaikka jättäisikin korvantaukset putsaamatta? Juuri kun olen tottunut ajatukseen raskaanaolosta, pitäisikin jo alkaa pohtia, miten kolmen lapsen yhtäaikainen kasvattaminen käytännössä onnistuu. Miten arki pitää järjestää? Mitä ravitsevaa ruokaa kokataan nopeasti vauva kainalossa viidelle hengelle? Kuinka huomioidaan tasapuolisesti ja kehittävästi varhaisteiniä ja leikki-ikäistä samalla, kun hoidetaan ja imetetään puolivuotiasta? Kuinka vauva saadaan nukkumaan niin ettei se valvota koko perhettä? Entä miten tästä kaikesta selviää, kun mies on työmatkoilla??
Siitä puheen ollen, kannustan ilman muuta miestäni etenemään urallaan, mutta yksi ehto minulla imetysaikana on työmatkojen suhteen: niillä päivärahoilla meille palkataan siivooja ja ruoka tulee Woltista. Mies syököön kalliiden ravintolaillallisten sijaan pikapuuroa hotellihuoneen ylellisessä rauhassa.
Ja minä keskityn sillä välin kasvattamiseen – vapaalla tyylillä, tuurilla, parhaani yrittäen ja luottaen siihen, että lapsilla on seuraa toisistaan kun he aikuisina puivat äitinsä kasvatusmetodien aiheuttamia traumoja.
