Syyssateet tulivat ja kaukokaipuu iski. Syksy on ihana vuodenaika, mutta siinä on yksi huono puoli: se johtaa talveen. Suomen talvi on minulle melkoinen haaste, ja vähintään joka toinen vuosi olenkin yleensä onneksi pääässyt viettämään useamman viikon tai kuukauden jossakin, missä ei tarvitse jatkuvasti palella ja kärsiä pimeää. Nyt kuitenkin lentoahdistuksen lisäksi matkustelua estää toinenkin pikku juttu: perhe ja etenkin raskaus. Matkustamisen hankaluuden lisäksi rahanmenokin alkaa paisua aikamoisiin mittoihin, jos matkassa on mukana viisi henkeä. Niinpä keksin oivan keinon vähentää kaukokaipuuta: uusista matkoista haaveilun sijaan alan muistella ja ihan täysillä fiilistellä kaikkea sitä, jota olen jo kokenut! Sateisen syksyn iloksi jaan kuvia ja muistoja teillekin.

Aloitan aurinkoisesta tropiikista ja matkasta, jonka tein ollessani 20-vuotias (ja käytin vielä filmikameraa, kuten kuvista näkyy). Oikeastaan se ei ollut matka, vaan vaihto-oppilaslukukausi Ranskaan kuuluvalla Réunionin saarella Madagaskarin läheisyydessä.

Päädyin Réunionille aivan sattumalta. Halusin Erasmus-vaihtoon johonkin ranskankieliseen maahan, ja Réunion oli kaukaisin yliopiston tarjoama paikka. Sinne siis! Trooppinen saari Afrikan lähistöllä kuulosti mahtavalta mahdollisuudelta. Enkä joutunut pettymään, sillä neljä kuukautta Réunionilla olivat siihen astisen elämäni ihmeellisimmät.

Ile de la Réunion, kirjaimellisesti jälleennäkemisen tai yhdistymisen saari. Pieni pala maata Intian valtameressä on viime vuosisatoina houkutellut luokseen ihmisiä niin Afrikasta, Aasiasta kuin Euroopastakin. Réunionilla voi ihailla hindulaista tamil-temppeliä ranskalainen patonki kourassa, uida yläosattomissa moskeijan kutsuja kuunnellen, viettää kiinalaista uutta vuotta kreoliruokaa banaaninlehdiltä syöden tai kuunnella afrikkalaisia rumpuja hiekkarannan kuutamossa.

Ja silti kulttuurien moninaisuuskin kalpenee luonnon rikkauden rinnalla: vuoristoa, paratiisirantoja, vesiputouksia, toimiva tulivuori… Kaikkea on, ja kaikki on lähellä. Trooppinen saari ja Intian valtameri hellivät meikäläisen kaltaista lämmöstä pitävää nautiskelijaa ympäri vuoden. Reilun kolmenkymmenen asteen helle tuntui muutaman viikon totuttelun jälkeen normaalilta säältä, ei tukalan kuumalta. Réunionilla tajusin, että ihmisen ihon kuuluukin olla jatkuvasti hiukan kostea ja hiusten kiharalla. Myös yöt olivat niin lämpimiä, että rannalla saattoi nukkua vain saronkiin kääriytyneenä.

Oliko saari niin satumainen kuin muistan, vai oliko sitä nuoruus? Koin kaiken ensimmäistä kertaa: trooppisen kuumuuden, kirkkaat aamut ja pimeät yöt, kukkien tuoksut, valtameren äänet, viidakkopolut ja sokeriruokopellot, viileät lammet vesiputousten alla. Ihoni muuttui kreolin ruskeaksi, hiukset kihartuivat kosteudesta, söin tuoreita hedelmiä ja voin hyvin.

Vai oliko tärkeintä sittenkin se, että koin kaiken yhdessä ystävien kanssa: me eri maista tulleet vaihto-oppilaat majoituimme kaikki samassa rakennuksessa pääkaupungin yliopistokampuksella ja hitsauduimme heti tiivisti yhteen. Osin se oli pakon sanelemaa, sillä yliopisto sijaitsi koko (muuten hyvin turvallisen) saaren ainoassa kerrostalo”slummissa”, jossa pimeällä liikkuminen tarkoitti suoranaista tarjoutumista ryöstettäväksi. Pimeä laskeutui kello 19 ja sen jälkeen oli kimppataksi ainoa halpa ja hyvä tapa liikkua yhtään minnekään. Liikuimme yleensä St Denisin keskustaan kantabaariimme syömään tonnikalaa, riisiä ja papumuhennosta, juomaan runsaanlaisesti punaviiniä ja rommipunssia, tanssimaan ja  olemaan kaikin tavoin hämmentävän huolettomia.

Saaren sosiaaliset ongelmat eivät meitä pahemmin vaivanneet, vaikka porukkamme amerikkalaistytöiltä ryöstettiinkin kerran ostokset supermarketista tullessa, ja pojat joutuivat kerran bussissa tappeluun. Myöskään opiskelusta ei paljoa stressattu. Koko saaren yhteisö tuntui toimivan afrikkalaishenkisellä rentoudella, joka oli jotenkin sovitettu eurooppalaisen emävaltion tarjoamaan raamiin. Asiat tapahtuivat silloin kun tapahtuivat, siten kuin tapahtuivat. Joustava aikakäsitys ja huoleton elämänrytmi tarttui heti meihinkin. Ja ehkä erityisesti meihin: olimmehan nuoria, vapaita ja kaukana kotoa.

Aamulla työnsin varvastossut jalkaan, ostin kahvikojusta espresson ja kävin ehkä jollakin luennolla. Iltaisin istuskelimme ringissä lämpimällä pihalla, joimme rommipunssia ja soittelimme kitaraa. Joskus ajoimme bussilla ostoksille keskustaan, odottelimme pysäkillä määrittelemättömän ajan, seisoimme bussin hikisessä tungoksessa, välttelimme paikallisten miesten meihin blondeihin ”vahingossa” osuvia kouria ja reisiä, ja kun halusimme nousta bussista pois, taputimme käsiä kuskille merkiksi.

Viikonloppuisin seikkailimme. Tuliperäinen Réunion koostuu yhden toimivan tulivuoren lisäksi kolmesta vanhasta tulivuoresta,joiden romahtaneet kraaterit ovat muodostaneet saarelle valtavia ympyrän muotoisia vuoristorinkejä. Vaelsimme läpi Circue de Mafaten upeiden maisemien ja vuoristokylien, jonne pääsee vain aasilla, jalan tai helikopterilla. Metsästimme vesiputouksia Cirque de Salaziella ja kylvimme Cirque de Cilaoksen mineraalilähteissä. Urheilullisimmat kiipesivät myös korkeimmalle huipulle Piton de la Neigesille.

Varsin monta viikonloppua vietimme myös valkohiekkaisilla rannoilla. Joskus vuokrasimme auton, mutta usein liftasimme muutaman hengen porukoissa mitä erikoisimpien paikallisten kuskien kyytiin – kohdalle saattoi osua yhtä hyvin ranskalaisrouva citroenissaan tai rähjäinen maastoajoneuvo Desperados-olutta hörppivine rastapääkuskeineen. Vietimme ihania päiviä saaren itärannikon rantakohteissa uiden ja löhöillen.

Réunion sijaitsee aivan Mauritiuksen vieressä, ja kahden ystäväni kanssa teimme lyhyen potkurikonelennon myös Mauritiukselle. Vuokrasimme auton ja ajoimme koko saaren ympäri. Välillä juutuimme mutaan, mutta autokorjaamon miehet ajoivat saaren toiselta laidalta parissa tunnissa auttamaan. Yövyimme nunnaluostarin vaatimattomassa majoituksessa ja joimme hanavettä kuten Réunionillakin, kunnes luimme turistioppaasta, että se ei ole juomakelpoista (ainakaan eurooppalaisille vatsoille). Jotenkin emme tunteneet itseämme enää aivan eurooppalaisiksi: olimme auringon paahtamia ja katselimme turistien luksushotelleja kaukaa ulkopuolelta. Etsimme rantoja, joihin oli niin meillä kuin paikallisillakin vapaa pääsy, emmekä tulleet enää valokuvanneeksi kaikkea: olimme jo tottuneita kaikkialla hyppiviin apinoihin, torien värikkyyteen, temppeleihin ja kasvillisuuteen. Silti Mauritiuksella oli meille paljon nähtävää ja itsenäinen saarivaltio tuntui astetta afrikkalaisemmalta kuin Ranskan Réunion.

Mitä opin?

Réunionilla näin ensimmäistä kertaa, miten vähän ihminen tarvitsee elääkseen, kun luonnonolosuhteet ovat suotuisat. Tavallisella perheellä saattoi olla simppeli, itse rakennettu koti, jossa oli maalattia ja aaltopeltikatto. Toki moni hestäkin haaveili paremmasta, kuten mekin täällä kerrostaloissamme, mutta harva kuitenkaan niin vakavasti, että olisi sen vuoksi halunnut muuttaa saarelta rahakkaampiin töihin Ranskaan, kauas rakkaistaan ja paratiisimaisesta luonnosta. Onko järkeä omistaa elämänsä tietyn materiaalisen elintason tavoitteluun tai ylläpitoon? Ei, jos vähempikin riittää ja jättää tilaa toisenlaiselle rikkaudelle: ystäville, perheelle, meressä uimiselle, laulamiselle, leppoisammille päiville. Vaikka Réunion on osa EU:ta ja elää epäilemättä suurelta osin myös Ranskan talouden tukemana, herätti saarella olo minut kuitenkin ensi kertaa pohtimaan tosissaan köyhyyden ja rikkauden olemusta sekä luonnonolosuhteiden radikaalia merkitystä ihmiseläimelle.

Usein kuulee väitteen, jonka mukaan köyhyys on maailmassa vähentynyt radikaalisti – laskettuna sen mukaan, kuinka paljon rahaa yksilöllä on käytössään. Mutta mitä väliä on rahan määrällä, jos kalaa voi nostaa merestä ilmaiseksi, lämmitystä tai ilmastointia ei tarvita, ja pihapuusta putoaa banaani suuhun aina kun tulee nälkä? Käytettävissä olevan rahan määrä saattaa kyllä lisääntyä, jos ihmiset menevät töihin teollisuuden palvelukseen ja palveluammatteihin, mutta mitä iloa siitä on, jos se tarkoittaa sitä, että ulkomaiset kalastusalukset ryöstökalastavat meren tyhjäksi, ilmastonmuutos aiheuttaa läkähdyttävän kuumuuden, ihmiset stressaantuvat eivätkä viljelykasvit enää menesty? Ajattelumme köyhyydestä ja ”kehityksestä” perustuu pohjoisen ankariin olosuhteisiin ja on kerta kaikkiaan vääristynyttä.

Samaa mietin yhä uudelleen seuraavilla matkoillani, esimerkiksi nähdessäni Borneolla ihmisiä, jotka kaukana pilvenpiirtäjien kansoittamista Malesian suurkaupungeista elivät heimojensa vanhoissa kylissä ja kieltäytyivät muuttamasta metsästäjä-keräilijä-elämäntapaansa muuten kuin ehkä niiltä osin, jotka he näkivät aitona edistyksenä (tällaisia saattoivat olla esimerkiksi jotkut terveydenhoidon metodit tai vaikkapa kestävämmät vaatteet tai sandaalit).

Toivon todella, että ei ole liian myöhäistä kääntää koko globaalia ajattelutapaa ja alkaa oppia heiltä, jotka ymmärtävät ihmisen ja luonnon suhdetta paljon meitä ja meidän päättäjiämme paremmin. Kotimaassamme voisimme ehkä kääntyä tässä asiassa esimerkiksi saamelaisten puoleen. Toki valtaväestössäkin on paljon heitä, jotka näkevät elämäntapamme järjettömyyden, mutta yhteiskunan virtaus epäterveeseen suuntaan on niin voimakas, että suunnanmuutos vaatii muutakin kuin teknistä viherpesua tai sokeaa uskoa ”vihreään siirtymään”. Omat kulttuuriset juuremme kaipaavat pikaista elvytystä, jotta muistaisimme luita ja ytimiä myöten, mitä on ihmistä suuremman luonnon kunnioitus. Puusaunassa saunominen ja järvessä uiminen, marjastus ja sienestys, metsään leiriytyminen ja kiireetön vaeltaminen ovat ne ensimmäiset ja tutuimmat askeleet kohti luontoyhteyttä; sitten tulevat yrttien keräily ja syöminen, villeihin eläimiin tutustuminen kärsivällisellä tarkkailulla, sekä ihmisen mielen sitominen sukupolvien keräämään luonnontietoon oppimalla vanhoja runonlauluja, tarinoita, tietäjäperinteitä ja luonnonlääkintää hyvinvoinnin tueksi. Jos minä saisin päättää, peruskoulumme koostuisi tiedon, taidon ja ajattelukyvyn kasvattamisen lisäksi tällaisista aineista.

Kun tulin trooppiselta saarelta kotiin, vastassa oli kulttuurishokki. Saaavuin keskelle suomalaisen joulukuun pilvistä, harmaata pakkasta. Lentokentältä kotiin ajaessa katsoin auton ikkunasta ja räpyttelin silmiäni epäillen näkökykyäni: kaikki värit olivat kadonneet. Oli kuin olisin astunut mustavalkoiseen filmiin, josta oli riisuttu myös kaikki hymyt, rentous ja ilo. Tilalla oli rikkauksien keskellä asuva, mutta kireän stressaantunut kansa. Oli tietenkin ihanaa nähdä perheeni, mutta muuten Suomi näyttäytyi todellisena ankeuden ihmemaana. Kun menin ulos, pakkanen sattui kasvoihin niin, että kyyneleet tulivat silmiin. Opin siis myös sen, että toisesta näkökulmasta katsottuna tuttu ja turvallinen kotimaani onkin joissakin suhteissa kerta kaikkiaan järjetön paikka asua.

Réunionin viralliset matkailusivut löydät täältä.

Keskiviikkona kävelimme käsi kädessä Bulevardia pitkin kohti HUSin sikiöseulontayksikköä. Oli kuulas syyskuun päivä, emmekä ihme kyllä olleet myöhässä (yleensä jompi kumpi meistä ryntää tämän tyyppisiin tilaisuuksiin viime hetkellä, hikinen tukka päätä pitkin liimaantuneena ja kelakortti hukassa). Elämä tuntui ylipäätään harvinaisen rauhalliselta.

Pieni jännitys sisälläni oli kuitenkin uutta: edellisten raskauksien kohdalla en enää näillä viikoilla osannut pelätä mitään, vaan rakenneultra viikolla 20+ oli lähinnä hauska rutiinikäynti. Tällä kertaa ja tässä iässä taas mikään ei tunnu itsestäänselvältä. Sitä paitsi lapsen tulo kierukkaehkäisystä huolimatta oli jo itsessään niin epätodennäköistä, että on vaikea luottaa enää mihinkään todennäköisyyksiin – esimerkiksi siihen, että lapsi syntyisi kaikin puolin terveenä ja hyvävointisena.

Niinpä olikin suuri helpotus, kun reipas ja kokenut kätilö totesi jokaisen elimen ja luun kohdalla: normaali – näyttäytyy normaalina – mitta normaali… Ja lopulta saimme tietää myös sukupuolen: saan tyttövauvan.

Ensimmäisen kerran tämän raskauden aikana huomaan spontaanin hymyn nousevan kasvoille, kun ajattelen vauvaa sisälläni. Hän on todellinen. Hänellä on kaikki hyvin minun epäröinneistäni huolimatta. Hän näyttäisi olevan fyysisiltä ominaisuuksiltaan tyttö, mikä on minulle ehkä pikkuinen helpotus, vaikka olinkin valmistautunut tällä kertaa pojan tuloon ja miehenikin sitä toivoi.

Kun sain kätilöltä tiedon sukuelimien laadusta, huomasin ensin yllättyväni ja sitten rentoutuvani: tuntuu hyvältä, että tulokas on tyttö kuten minä ja edelliset lapseni, eikä vieraamman oloinen y-kromosomin haltija. Raskauden alku oli niin yllättävä ja järkyttävältä tuntuva kehoni valtaus ilman lupaa, että jotenkin tuntuu helpommalta ajatukselta, että vauvassa itsessään on mahdollisimman paljon tuttua ja turvallista.

Ultraäänitutkimuksen jälkeen kävelin kaupungilla, söin nautinnollisen lounaan nro 2 (nykyään minulla on nälkä jo klo 11 ja uudelleen klo 14), ja kävin sitten äitiysvaatekaupassa. Onneksi olen sen verran aikaansaamaton ihminen, että vintiltä löytyivät vielä vanhat äitiysfarkut (jotka piti myydä torilla tai antaa eteenpäin kolme vuotta sitten) ynnä muuta vauvakamaa. Katselin kuitenkin huvikseni äitiys- ja vauvanvaatteita ja pohdin raskaana olemistani.

Pahoinvoinnin ja fyysisen kärsimyksen sekä henkisten kipuilujen hellitettyä raskaudestani tuli ensin neutraali, sitten iloinen asia. Keskiraskauden hormonitasapaino tuntuu myös rauhoittaneen mielen harvinaisen seesteiseksi. Silti raskaus on ollut elämässä toistaiseksi sivuasia: uudet työt ja arkinen perhe-elämä ovat vieneet kaiken keskittymisen, eikä lapsen saaminen itsessään kolmannella kerralla enää mullista elämää ja identiteettiä samalla tavalla kuin ensimmäinen. Nyt voisi kuitenkin olla aika välillä hetkeksi pysähdellä ja vain tunnustella liikkeitä vatsassa. Iloita ja vähän fiilistellä tätä viimeistä raskauttani!

Pikkuhiljaa olen kertonut raskaudesta ympärillä olijoille: naapureille, lasten pihakaverien vanhemmille, yhä useammille omille kavereille ja tuttaville, joiden katse hipaisee vatsaani. Olen huomannut muutoksen siinä, miten itse asiaan suhtaudun: en enää koe pakottavaa tarvetta kertoa jokaiselle, että ”tämä ei kyllä ollut tarkoitus”, ja sitten ikään kuin anteeksi pyydellen selitellä asiaa ja ehkäisyasioita ja tehdä selväksi, että en nyt sentään niin hullu ole, että vielä nelikymppisenä ryhtyisin tieten tahtoen lykkäämään lisää ihmisiä maailmaan, vaikka minulla on jo kaksi lasta!

Tavallaan on ollut tärkeää puhua asiasta avoimesti – näinkin voi käydä kenelle vain – mutta tavallaan on myös mukavaa, kun nyt voin jo vain hymyillä onnittelijoille. Ja todeta ylpeänä hyväntahtoisille kyselijöille, että ei, ei ole ensimmäinen lapsi vaan kolmas. Onhan siinä tiettyä… hohtoa? Hedelmällisen onnekkuuden loistetta? Kokeneen äitiyden arvovallan tuntua? En tiedä, mutta jotakin ihmeellistä siinä on, aina, kun kantaa pientä uutta elämää sisällään.