Kuulemma naisten ja miesten arvot ovat eriytyneet entisestään, kun naiset ovat entistä ”liberaalimpia” ja miehet taas ”konservatiiveja”. Sanotaan, että kahtiajako vaikeuttaa jo parinmuodostusta. Jaa-a, sanon minä. Parinmuodostus on ollut hankalaa aina, varsinkin vähemmän supliikeille ja silmää miellyttäville yksilöille. Mutta kiinnostavaa tässä on miettiä, mitä noilla käsitteillä ”konservatiivi” ja ”liberaali” edes tarkoitetaan, ja miksi niillä halutaan korostaa vastakkainasettelua entisestään. Ilmeisesti niitä käytetään kuvaamaan kuilua perussuomalaisen miehen ja jotakin vasemmistolaisempaa puoluetta äänestävän naisen välillä. Hm. Minä olen noista toinen. Mutta olenko konservatiivi vai liberaali?

Tulin tässä juuri viikon reissulta Pielis-Karjalasta. Siellä kiersimme porukalla suomalaisten vanhoja pyhiä paikkoja, karhukiviä sun muita, lauloimme perinteisiä karjalaisia loitsuja ja vuorolauluja ja soudimme kirkkoveneellä. Söimme kesäkeittoa, papusoppaa ja järvikalaa, karjalanpiirakoita, ruisleipää ja perinteisellä tavalla kasvatettujen kanojen luomumunia. Melko konservatiivistä meininkiä minusta. Ja ihan parasta.

Tällaista suomalaisen perinteen tutkimista ja säilyttämistä ei nykyisessä arvokeskustelussa kumma kyllä kuitenkaan pidetä konservatiivisena, vaikka itse sana juontuukin sanasta ”säilyttää”. Enemmänkin sitä pidetään jonkinlaisena kasvissyöjähippien touhuna. Tuntuu, että tämän ajan arvokonservatiivit eivät ole kiinnostuneita suomalaisen kulttuurin säilyttämisestä juuri muuten kuin siten, että täällä syntyvien lasten ihon tulisi olla mahdollisimman valkoinen. Olen huomannut, että useimmat konservatiivit syövät ylpeästi kebabia ja teollisesti tuotettua kinkkupizzaa, broileria ja jauhelihaa sekä katselevat amerikkalaisella formaatilla tuotettuja tv-sarjoja. Isoisovanhempamme eivät tunnistaisi tästä keskivertosuomalaisen elämäntyylistä suomalaisuutta juuri muusta kuin saunasta ja suomen kielestä – jonka vaaliminen esimerkiksi suomenkielisen kaunokirjallisuuden lukemisena ja tukemisena ei tosin sekään ole arvokonservatiivien tärkeysjärjestyksessä kovin korkealla.

Minustakin suomalaisen mentaliteetin parhaita piirteitä kannattaa vaalia. Juuri siksi pidän omiin juuriin ja historiaan tutustumista tärkeänä. Pidän kuitenkin tärkeänä tutustua myös muualta tulleisiin, kutsua heitä lasten synttäreille ja näyttää heille hyvää suomalaista arkea – eikä kyräilyä ja vieroksuntaa, joka ei varmasti houkuta ”integroitumaan”. Kaikki perinteet eivät ole säilyttämisen arvoisia – kuten nyt vaikka humalassa örveltäminen tai muukalaisten vastaan ottaminen kirveen kanssa. Siinä mielessä olenkin ilmeisesti liberaali. Minusta suomalaisen kulttuurin muutos esimerkiksi puheliaampaan ja pussaavampaan suuntaan on ihan hyvä asia – vaikka se ehkä onkin maan viime vuosikymmeninä vallanneen anglo-amerikkalaisen kulttuurikolinialismin ansiota.

Oma isomummoni kertoi isoisästään, joka oli todellinen konservatiivi. Hänestä lasten lukemaan oppiminen ja koulutus oli hukkaan heitettyä aikaa, sillä aina ennenkin oli pärjätty vain työtä tekemällä. Kristinuskokin oli tälle 1800-luvun metsäsuomalaiselle vielä hieman uutta ja kummallista, sillä hän oli tottunut hoitamaan vaivansa loitsuilla ja rohdoilla. Isomummoni isoisä ei halunnut minkään muuttuvan. Muutosvastarinta onkin konservatiivisuuden ydin. Naisten työssäkäynti, ehkäisy tai abortti herätti konservatiivien vastustusta vielä seuraavissakin sukupolvissa: naisten nyt vain piti kotitöiden ohessa olla raskaana ja synnyttää puolentoista vuoden välein, haudata kuolleet lapset, ja toivoa että itse säilyivät synnytyksistä hengissä, sillä niin oli aina ollut.

Isomummoni ei kuitenkaan tähän tyytynyt, vaan kouluttautui opettajaksi ja perusti sekä koulun että musiikkiopiston. Lääketiede ja kehitys on sittemmin mahdollistanut naisille täyden osallistumisen yhteiskuntaan muutenkin kuin vain vanhempana. Tätä taustaa vasten liberaalius ja feminismi tuntuu minulle hyvin ymmärrettävältä ja tärkeältä asialta, jossa ei pidä ottaa takapakkia.

Konservatiivien mielestä feminismi ja esimerkiksi naisten yhtäläinen oikeus kehon koskemattomuuteen taas on aina ollut uhkaava ja epäilyttävä asia. Tässä ehkä onkin se yksi viime vuosituhansien konservatiiveja yhdistävä asia: he haluaisivat naissukupuolen pysyvän jollain tavalla alisteisena miessukupuolelle tai ainakin olevan heidän kanssaan samaa mieltä asioista. Jos näin ei käy, on tuloksena julkinen viharyöppy. 1900-luvun alussa halvennettiin lehdistössä ”sinisukkia”, ensimmäisiä yliopistossa opiskelevia naisia; nykyään haukutaan somessa rankimmin naispuoleisia ”suvakkeja” ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia puolustavia. Siksi arvokonservatismi on monelle naiselle pelottava asia – ja samalla olemassaolollaan muistuttaa siitä, miksi feminismi on edelleen tärkeää.

Olen siis feministi, mutta toisaalta konservatiivi monessa asiassa. Tiedettä ja koulutusta arvostan, mutta suhtaudun vastahakoisesti ja skeptisesti moniin sen käytäntöön tuomiin ”kehitys”askeleisiin, kuten älylaitteisiin, someen ja tekoälyyn. Olin se hankala tyyppi, joka hankki viimeisenä älypuhelimen ja whatsappin. En innostu nykyajan välineurheilusta, tietokonepeleistä tai viimeisimmästä muodista, vaan harrastan perinteistä liikuntaa (ulkoilua ja tanssimista), perinteistä öljymaalausta ja käsitöitä ja käytän mummin vanhoja vaatteita niin kauan kuin ne pysyvät ehjinä. Myönnetään, taloudellinen konservatismi ei ole minua varten, sillä asuessani Iso-Britanniassa näin luokkayhteiskunnan huonot puolet selvästi. Sen sijaan haluan säilyttää suomalaisen tasa-arvoisen koulutuksen ja sosiaalidemokratian ja luoda samalla edellytykset uusien start up yritysten kasvamiseen talouden vetureiksi – onko se sitten konservatiivista vai liberaalia, en tiedä. Joka tapauksessa minua ei kuitenkaan lasketa arvokonservatiiveihin, sillä nykykonservatiivien muutosvastarinta käsittääkseni kohdistuu pääasiassa vain muutamaan tiettyyn asiaan, kuten maahanmuuton vastustamiseen ja sukupuolivähemmistöjen karsastamiseen.

Minusta onkin itse asiassa aika hassua kutsua tuota porukkaa konservatiiveiksi, etenkin kun moni heistä on talouspolitiikassa jopa uusliberaali. Miksi emme suoraan vain puhuisi heistä ihmisinä, joiden mielestä Suomessa julkisilla paikoilla saa näkyä vain heteropariskuntia ja valkoihoisia ihmisiä? (Edit: joissain tapauksissa olisi jopa selkeämpänä puhua homofobisista, sovinistisista rasisteista eikä hämäävästi ”arvokonservatiiveistä”.) Yhtä hyvin konservatiiviksi voisi kutsua meitä, jotka emme suostu kaiken teknisen kehityksen kelkkaan, kasvatamme lapsemme ilman nykyaikaisia harrastuksia, kuljemme kauppamatkat polkupyörällä tai potkukelkalla (emme sentään hevosella) ja keräämme metsästä nokkoset, marjat ja sienet kuten esiäitimme ovat tuhansia vuosia tehneet – vaikka samalla syömmekin sushia, joogaamme ja annamme lastemme isien hoitaa omaa jälkikasvuaan.

Kyllä, meidän mielestämme elämän edellytykset pitäisi säilyttää myös tuleville sukupolville varmistamalla, että teollisuus ja ilmastonmuutos ei tapa pölyttäjiä ja muita elintärkeitä lajeja sukupuuttoon, ja paradoksaalisesti juuri tämä säilytyshalukkuus tekee meistä nykykeskustelussa arvoliberaaleja. Kyllä, meidän mielestämme myös muut saavat elää elämäänsä kuten parhaaksi näkevät – valita turvallisen asuinmaan, mennä naimisiin rakastamansa henkilön kanssa sukupuolesta riippumatta (tai olla menemättä), tehdä tai olla tekemättä lapsia ja pukeutua miten huvittaa joutumatta ahdistelun kohteeksi. Jos se tekee minusta arvoliberaalin feministin, joka olisi täysin mahdoton kumppaniehdokas Suomen alati kasvavalle perussuomalaiselle miespopulaatiolle, niin olkoon sitten niin. Olen liberaali.

Päätimme lomailla tänä kesänä osittain erillämme. Mies lähti viime sunnuntaina Espanjaan, ja meikämutsi on pyörittänyt arkea kotona ihan omin voimin viikon verran. Hämmentävää kyllä, kesäinen elämä yksin lasten kanssa on ollut tosi mukavaa. Sekä henkisesti että fyysisesti paljon kevyempää ja selkeämpää kuin kahden aikuisen ristivedossa. Vähemmän stressiä, ääntä, sopimista, vääntöä, tiskiä, pyykkiä, aikataulujen tiedustelua ja ennenkaikkea: ei mitään odotuksia puolisoa kohtaan, eikä siksi myöskään mitään pettymyksiä. Aah!

Touhua, ruokkimista ja siivoamista tietysti riittää, mutta tällä viikolla se ei ole haitannut. Päinvastoin olen kai halunnut todistaa itselleni pärjääväni mainiosti yksinkin, ja tehokkaan touhuamisen ansiosta aikaa on ollut myös esimerkiksi kasvien kanssa puuhailuun ja yrttien istutukseen. Toki myös kesäsäät ovat suosineet, joten kaikki on ihanaa ja helppoa jo siksi, että pukemiset ja palelemiset eivät rasita: sen kuin nappaa lapset kainaloon ja astuu ovesta ulos kukkivalle pihamaalle naapureiden seuraan, niin kaikki on siinä.

Ainut huono puoli yksin lasten kanssa olemisessa on se, että iltaisinkaan ei pääse itsekseen minnekään – ei jumppaan, kauppaan, lenkille eikä terassille. Onneksi tässä auttoi mummon interventio: anoppi otti pienemmät lapset yökylään perjantaista lauantaihin, joten pääsin uimaan, pizzalle ja aamulla kuudesluokkalaisen kevätjuhlaan ilman kärsimätöntä taaperoseuraa. Torstaina pääsin käymään myös töissä,kun lapset olivat hoidossa. Sopiva tasapaino.

Tutkiskelen sydäntäni ja pohdin, odotanko kuitenkin puolison kotiinpaluuta. Innolla? Kauhulla? En osaa sanoa. On mukavaa, että hän on olemassa. Harvoin kuitenkaan todella viihdymme toistemme seurassa todellisina omina itseinämme. Tai niin minä koen. Mietin, kuoletanko tunteitani tahallani, koska en halua ikävöidä ihmistä, josta minulla on niin ristiriitaiset kokemukset.

Joka tapauksessa yhtä asiaa odotan: sitä, että pääsen viettämään enemmän aikaa uudessa omassa kodissani! Muutin tavarat kakkosasuntooni kaksi viikkoa sitten. Lasteni lähellä olo on tärkeintä maailmassa, mutta huomaan voivani paljon paremmin nyt, kun minulla on myös oma paikka, jossa saan olla vain minä. Siitä lisää ensi kerralla.