Lily

Yllätysraskaus

armida

Keväinen viikonloppu Lontoossa: kauniista Kensingtonista coolille Brick Lanelle

Pari vuotta on jo tehnyt mieli lähteä pitkästä aikaa jonnekin maan rajojen ulkopuolelle. Yhtäkkiä sitten tajusin, ettei taapero tarvitse äitiä enää joka yö, ja tässä yhtäkkisessä vapauden huumassa varasin heti Norwegianin edulliset liput Lontooseen vain minulle ja vanhimmalle tyttärelle! Perjantaina aamukahdeksalta koneeseen, sunnuntaina puoliltaöin takaisin. Perfect. Mies jäi lapsenvahdiksi, ja saa oman vapaan viikonloppunsa ensi kuussa. Lontoossa houkuttelivat paitsi suurkaupungin nähtävyydet, myös ihanat puistot ja Suomea edellä oleva kevät.

Aloitimme perjantain saapuen Gatwickin lentokentältä junalla Victorian asemalle. Istahdimme lounaalle Belgravian kortteleissa sijaitsevaan, kauniisti kukkakoristeltuun Tomtom Coffee Houseen. Sitten kävelimme suoraan pääkallopaikoille: kohteena Buckinghamin palatsi ja Big Ben. Matkalla pydähdyimme maistelemaan ihania teelaatuja Whittardin teekaupassa ja pieni Harry Potter -kauppakin osui matkan varrelle.

Kuningatar Victoria vartioi Buckinghamin palatsia enkeli suojanaan. Vaikuttava matami!
Käveleskelimme puiston läpi Big Benille päin ja bongailimme vesilintuja hanhista haikaroihin. Lontoon pienissä vesistöissä asustaa kuulemma jopa pelikaaneja.

Big Benin ja parlamenttitalon reunustamalla aukiolla patsastelee monta rauhanpuolustajaa Gandhista Mandelaan.

Illan vietimme Oxford streetilla kauppoja kierrellen ja painuimme sitten pikaruokalan kautta hotellille lepäämään. Kaksikerrosbusseilla oli mukava ajella ja mikä parasta, lippua ei enää tarvitse ostaa vaan maksu hoituu suoraan luottokortin lähimaksua vilauttamalla! Kun päivälipun hinta tulee täyteen, korttia ei enää veloiteta. Lähimaksu toimi samoin myös lentokenttäjunassa. Lapselle kuitenkin piti ostaa perinteinen pahvinen juna- ja vuorokausilippu.

Selfridges-tavaratalolla on komea rakennus Oxford-streetillä.

Lauantaina otimme haltuun Itä-Lontoon. Aloitimme Tate Modernista, missä oli Yoko Onon näyttely. Filosofinen näyttely yllätti monella tavalla ja pidin siitä paljon, vaikka yleensä olen maalaustaiteen ystävä.

Matkalla Tate Modeniin kävelimme halki Old Spitalfieldsin, missä oli mahtavat taide- ja käsityömarkkinat, ruokakojuja yms. Suosittelen!

Lontoossa on useitakin katumarkkinoita, jotka ovat vilkkaita ja hauskoja paikkoja viikonlopunviettoon. Osa keskittyy ruokaan (Borough Market), osa antiikkiin, vintageen tai kirppiskamaan (Portobello Road, Camden), ja meidän matkallemme osunut Spitalfields taas on täynnä taiteen ja käsitöiden sekä ihanan eko- tai jopa hieman hörhöhenkisen tavaran kaupittelijoita. Siellä vierähti tovi jos toinenkin, mutta halusin silti käydä vielä myös Brick Lanella. Brick Lanen varrella levittäytyvät torit, kaupat ja markkinapaikat olivat vielä astetta katu-uskottavampia ja ruokakojut vahvasti aasia- ja afrikkavaikutteisia. Siellä täällä oli myös hienompia putiikkeja.

Lontoossa uusi ja vanha kohtaavat joka nurkalla.

Samaan aikaan kun Helgingissä ”nautittiin” vuoden (ehkä) viimeisistä lumipyryistä, aloittelivat lontoolaiset kesää vihreissä, kukkivissa puistoissaan. Valitsin hotellimme paitsi hinnan, myös sijainnin perusteella: The Columbia on aivan Kesington Gardensin laidalla. Puistossa samoilu oli ihana visiitti kesään ja hyvä hengähdystauko kaupungin vilinässä sompailuun.

Peter Pan soittelee pilliään Kensington Gardensissa.

Hotellimme oli yllättävän hieno, cool ja tyylikkään vintage-henkinen ollakseen lontoolaisittain kohtuuhintainen (kahden hengen huone 180€ yö). Kuulemma hotelli on ollut muusikoiden ja taideväen suosiossa menneillä vuosikymmenillä, ja nykyään sitä käytetään paljon muoti- ja promokuvauksiin. Meillä kävi niin hyvä tuuri, että varaamamme pieni huone oli vaihdettu kolmen hengen king size -huoneeseen! Nautimme tilasta täysin siemauksin ja päädyimme syömään pari (nuudeli/salaatti)ateriaakin hotellihuoneessa tyyriiden ravintoloiden sijaan.

Lauantai-iltana suuntasimme Covent Gardeniin. En ollut halunnut tehdä mitään pakollisia etukäteissuunnitelmia, mutta sain helposti nettiostona viime hetken liput Leijonakuningas-musikaaliin. Ei ollut halpaa, mutta olihan musikaali hieno elämys. Kuten monet muutkin musikaalit, Leijonakuningas pelaa lähinnä värikkäällä näyttävyydellä, mutta muutama aidosti koskettava laulunumero ja pari upeaa tanssikohtausta kuitenkin nähtiin. Afrikkalaisten kulttuurien taideperinteistä ammennettiin tyylillä, ja erityisesti vanhan paviaanin osaa näyttelevä shamaanieukko säväytti!

Tämä veistos säväytti Paddingtonin aseman lähellä matkalla metroon.

Koska sekä kolmetoistavuotias että minä olemme taiteen ystäviä, päätimme sunnuntaina vielä piipahtaa Trafalgarin aukiolla National Galleryssa. Sisäänpääsy on ilmainen, joten kannattaa piipahtaa vaikka ei kaikkea ehtisi nähdäkään. Meiltä jäivät tällä kertaa Rembrantit ja Rubensit ja moni muu vanhempi taideteos näkemättä, mutta suosikkini Van Goghit kävin toteamassa pyörryttävän hienoiksi. Jotenkin ne onnistuvat olemaan yhtä aikaa abstrakteja ja esittäviä.

Matkalla taidemuseoon poikkesimme Harrodsille. Ihanat Miu miun rantavaatteet houkuttivat niin äitiä kuin tytärtä, mutta 800€ kesämekosta oli kuitenkin vähän turhan suolainen hinta. Tyydyimme suklaaosastoon.

Harrodsin Egypti-teemaiset liukuportaat.

Jotta emme olisi turhan aikaisin lentokentällä, päätimme vielä syödä ihanan värikkäässä China Townissa lämpimän ruuan. Gerrard Streetilla riitti valikoimaa, ja randomilla poimitun ravintolan vegedumplingit ja kiinalaiset tortillahenkiset mitkälie rullat olivat ihan hyviä. Tytär halusi ehdottomasti myös jälkkärin korealaisesta jätskikioskista.

Sitten tietenkin tuli hirveä kiire hakea reput hotellilta, ehtiä Victorian asemalle (turvauduimme taksiin) ja sieltä Gatwick-expressilla lentokentälle. Olimme kentällä tasan tuntia ennen koneen lähtöä, mutta onneksi turvatarkastuksessa ei ollut ruuhkaa ja ehdimme hienosti.

Kaksi yötä ja kolme päivää oli kevyellä porukalla ja kevyin kantamuksin jo hyvänpituinen loma. Näimme ja koimme yllättävän paljon! Tosin kiireetöntä haahuilua jäimme molemmat vielä kaipaamaan.

Avainsanat: ,
Kulttuuri Vanhemmuus Matkat Museot ja näyttelyt
armida

Yhdessä erillään

Mieheni oli tammikuussa ostanut minulle syntymäpäivälahjaksi sushikurssin. Nyt erokriisin keskellä löysimme siis itsemme istumassa viihtyisästi vastakkain kalliolaisessa sushiravintolassa askartelemassa lohinigirejä. Kyseessä oli ensimmäinen iltamme kahdestaan tänä vuonna, ja mummu oli kotona nukuttamassa lapsia.

Odotukset eivät ainakaan itselläni olleet kovin korkealla, mutta molemmat olivat silti kuoriutuneet lähiölookistaan ja laittautuneet nätiksi ja komeaksi. Ja kuinka ollakaan, meillä oli kivaa! Tietenkin seurasta riippumatta hyvästä ruuasta ja viinistä nautiskelu on aina ihanaa. Mutta ei siinä vielä kaikki: jatkoimme Hämeentielle Tanneriin lasilliselle, kuuntelimme leppoisaa livemusaa sohvannurkassa toisiimme nojaillen ja pussailimme vähän. Oli tuttua ja turvallista, mukavaa ja ihanaa.

Sen jälkeen kun päätimme, että syksyllä voisi olla hyvä aika muuttaa erilleen, emme ole riidelleet kertaakaan. Päinvastoin, olemme harrastaneet seksiä enemmän kuin viime vuonna yhteensä. Olen ihan sekaisin: eikö meidän nyt tarvitsekaan erota?

Voin huomattavasti paremmin nyt, kun tiedän, että muutos on tulossa – tai ainakin eron mahdollisuus on oikeasti olemassa. Mikään puolison urpoilu ei enää mene samalla tavalla ihon alle, kun ajattelen, että tätä on jäljellä enää muutama kuukausi. Jos mies on pahalla tuulella ilman syytä, en enää ala hätääntyneenä selvittää, mistä nyt tuulee ja mitä voin tehdä, vaan annan olla. Siinähän kiroilee itsekseen, aivan sama. Jos puolison suunnalta kuuluu valitusta ruuasta tai kodinhoidosta, en jaksa enää loukkaantua – pian saan syödä tasan sitä mitä haluan ja siivota sotkuja vain joka toinen viikko. Piilopiikittelyä keskustelun lomassa? Lähinnä naurattaa – pian tämä kaikki on historiaa. Ei kukkia tänäkään merkkipäivänä? EVVK, voin ostaa kukkani itse.

Olen täysin lakannut laittamasta onnellisuuttani puolisoni varaan, ja siirtänyt ihmissuhteideni painopisteen ystäviin. Olemme sopineet, että viikonloppuisin molemmat saavat olla yhden kokonaisen päivän omissa menoissaan. Lisäksi olemme jakaneet illat tasan. Ainakaan minä en kaipaa perheen yhteistä hengailua aamuja ja iltoja enempää.

Samalla miehen ja minun väliin on tullut tilaa ja väljyyttä. Hän on myös ryhtynyt halailemaan ja pussailemaan minua, ikään kuin olisi yhtäkkiä tajunnut, ettei siihen ehkä ole pitkään enää tilaisuutta. Fyysinen läheisyys, suoraan sanottuna seksi, on ollut ehkä tärkein meitä yhdistävä tekijä alusta asti, ja nyt sillä saralla on taas lämpöä.

Onko siis kestävän parisuhteen salaisuus sopiva henkinen ja välillä fyysinenkin etäisyys, eikä suinkaan läheisyys? Korona-ajan eropiikki ainakin kertoo siitä, ettei ihmistä ole tarkoitettu viettämään liikaa aikaa vain ydinperheen kesken. Onko toimivan parisuhteen edellytys myös se, että kumpikaan ei ota toista itsestäänselvyytenä, vaan tietää, että ero tulee, jos ei kohtele toista hyvin ja anna tarpeeksi tilaa? Pitäisikö siis avioliittovalan kuulua: lupaan rakastaa sinua ja olla sinulle uskollinen niin kauan, kuin osoitat minulle arvostustasi? (Eikä suinkaan ”kunnes kuolema meidät erottaa”, vaikka käyttäytyisit kuin mulkvisti tai pirttihirmu.) Entisaikaanhan kuolema tietenkin erotti parit todennäköisemmin jo nuorena – joka oli tilanteesta riippuen lesken onni tai suru – mutta nykyään lähtöoletus on, että yhdessä ollaan hamaan dementiaan asti, tuli mitä tuli. Ehkä ei kannattaisi tuudittautua siihen ajatukseen?

Minun ja mieheni kohdalla kaikki elämäntapoihin, työnjakoon ja arvomaailmoihimme liittyvät ongelmat ovat edelleen olemassa, mutta näemme toisiamme niin vähän, etteivät ne tällä hetkellä juuri haittaa. Lapset eivät joudu todistamaan riitelyämme, ja ainakin minä olen onnellisempi viettäessäni aikaa harrastusten ja ystävien parissa. Arjessa uusia ongelmia tulee konkreettisesti eteen vasta syksyllä, kun nuorimmainen menee päiväkotiin ja minä alan palailla omaan työelämääni.

En oikeastaan enää vertaa koko tilannetta ihanteelliseen parisuhteeseen, vaan yksin- tai yhteishuoltajuuteen. Mitkä ovat yhdessä asumisen plussat ja miinukset? Yksin asumiseen verrattuna yhteistaloudessa on kaksi isoa plussaa: lapset eivät joudu kulkemaan kahdessa kodissa, ja asuminen tulee paljon halvemmaksi. Toistaiseksi siis kai mennään näin, ja annetaan ajan kulua.

Onko ihanteellisia elämänmittaisia parisuhteita edes olemassa? Kovin yleisiä ne eivät taida olla. Jos pitkään yhdessä ollut onnellinen pari löytyy, on se sen tason uutinen, että siitä otsikoi useampi naistenlehti. ”Maarit ja Sami Hurmerinta: olemme yhä toistemme parhaat ystävät”tai ”Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Jääskö: viihdymme yhdessä töissä ja vapaalla” ovat myyviä otsikoita, koska pitkään hyvin toimineella parisuhteella on harvinaisuudessaan uutisarvoa. Meistä ei tuollaisia otsikoita saisi aikaan, mutta ehkä tämäkin on ihan hyvä: ”Toistaiseksi hengailemme yhdessä ja annamme ajan kulua.”

Sushibar & Winen kurssilla rullattiin sushit valmiista aineksista.
Suhteet Parisuhde Ystävät ja perhe Vanhemmuus