Pariterapiaa
Istun nojatuolissa pariterapeutin vastaanotolla ja tunnen lievää huimausta. Asiat ovat selvästi ilmassa ja liikekannalla. Toisessa nojatuolissa lähelläni istuu mies, joka on välillä ollut rakkain kumppanini ja välillä pahin viholliseni. Tuntuu, että pitäisi istua hänen viereensä kuten ennenkin, ehkä pitää kädestä. Mutta olen asemoinut sohvapöydän väliimme. En tiedä, mitä tästä seuraa.
Puoliso on viimeisen viikon ollut erittäin ahdistunut ilmassa roikkuvista eroajatuksista. Hän on vihdoin alkanut toden teolla pohtia asioita ja lukenut siitä, mitä turvallisen parisuhteen tulisi olla. Vihdoin hän on tajunnut koko sen karmeuden, mitä on tullut vuosien varrella tehtyä, miten hän on reagoinut traumoistaan käsin ja tehnyt minusta maalitaulun, jota voi käyttää raivonsa kohteena verbaalisesti nuijien.
Itse vietän nykyään paljon aikaa Oikotiellä vuokra-asuntoja selaillen. Kun mies kuuli, että olen menossa katsomaan yhtä ja todellakin haluan edelleen erota,hän murtui ja aneli vielä yhtä mahdollisuutta. Yhtäkkiä hän tajuaa rakastavansa minua hirveästi, ja katuu sitä miten on heittänyt vuosia romukoppaan vain ”olemalla kusipää”. No ei nyt sentään, koetan lohduttaa, emmeköhän me molemmat ole tehneet parhaamme niillä voimilla, mitä on ollut – ”mutta kun mä en oo!!” – sä et oo mitä? – ”tehnyt parastani! Mä en oo tehny yhtään mitään! Mä olisin vaan voinu kattoo sua silmiin niinku sä oot aina toivonu ja nähdä sut! Mutta mä en oo tehny mitään! Mä olisin halunnu tehdä sut onnelliseks, ja mä olisin voinu! Mut mä en vaan tehny!”
Tuntuu hullulta, että tähän asti olemme teeskennelleet olevamme ihan fiksuja aikuisia riittävän toimivassa parisuhteessa, ja nyt yhtäkkiä jokin kulissi romahtaa ja kaikki on näkyvillä. Mies toivoo, että annan vielä kuukauden armonaikaa, jotta hän voi näyttää pystyvänsä olemaan myös hyvä puoliso. Ja tottakai annankin, ei kai tässä mikään kiire ole.
Mutta samalla huomaan olevani jo niin yli tästä suhteesta. Minulle riittäisivät hyvät välit vanhempina. Sydäntäni en pysty enkä voi asettaa alttiiksi enää kertaakaan, sillä minut on tässä suhteessa moukaroitu palasiksi aivan liian monta kertaa. Tarvitsen paljon omaa rauhaa ihan vain itseni keräilyyn ja sen tajuamiseen, kuka oikeasti olen, jos en ole se hirveä hirviö, joksi kumppani on minut maalannut (vaikka toisaalta hän ylistää, miten ihana ja lämmin ihminen olen).
Näen oman rauhan ja selkeyden tunnelin päässä, enkä aio jäädä sekavaan hämärään. En, vaikka lapsille ehkä olisi parempi kasvaa ydinperheessä. En tiedä, kuinka hyvä asia on, että nuorimmainen on niin tottunut riitelyyn jo kohdussa, että nukkuu erinomaisesti huudon ja porun keskellä; olisi kamalaa jos kävisi niin, että tyttäreni päätyisivät etsimään puolisokseen jollain tavalla agressiivisen tyypin vain tunteakseen olonsa kotoisaksi. Ennen kaikkea en pidä siitä, millainen itse olen ollut tässä suhteessa – päätynyt jatkuvasti reagoimaan taistele/pakene -moodista käsin, syytellyt toista ja ollut välillä hyvin masentunut. Olen yrittänyt olla parempi ja puhua toisellekin tuhannella eri tavalla,mutta se ei ole riittänyt. Kun nyt tunnen kaiken olevan lopussa, huomaan konkreettisesti, miten jännityksiä kehossa ja mielessä laukeaa ja hengittäminen on helpompaa.
Puoliso on kuitenkin aivan eri kohdassa. Hän on nyt päättänyt korjata suhteemme. Hän tuntuu täysin unohtaneen kaiken sen, mikä häntä on suhteessamme rassannut, ja uskoo kaiken korjaantuvan sillä, että hän muuttuu. Lupauksia muutoksesta on kuultu tasaisin väliajoin ennenkin, joten en pidätä hengitystäni. Mutta mies on löytänyt aivan uuden vaihteen, ja on valmis mihin vain pelastaakseen perheen. ”Mä meen terapiaan. Mä tajuan täysin miksi sä haluat erota, ja mä haluun todistaa, että tällä kertaa mä oikeesti tajuan ja muutun.” Hän leikkaa vaikka pikkusormensa irti tai tatuoi kuvani otsaansa (pliis, älä!) saadakseen minut uskomaan, että vielä kannattaa yrittää. Yhtäkkiä hän jättää kännykän pois aamiaispöydästä, tuijottaa rakastavasti minua ja lapsia, kirjoittaa runoja ja tahtoo kuulla minusta kaiken. Mutta mitä kertoisin, kun näiden vuosien jälkeen olen niin rikki, etten itsekään tiedä mikä olen tai mihin pystyn. Kaikki tuo aivan liian myöhään tuleva yrittäminen lähinnä itkettää, koska olen jo niin over tästä koko vuoristoradasta. Haluaisin vain olla rauhassa ja yksin.
Toisaalta tunnelma kotona on kieltämättä helpompi nyt, kun ilmassa ei leiju jatkuva tunne siitä, että mies on (minun vuokseni?) pahalla tuulella. On mukavaa tuntea itsensä huomioiduksi ja halutuksi. Olisi houkuttelevaa luottaa vielä kerran siihen, että asiat muuttuvat ja meidän molempien sekä lasten voisi olla tässä suhteessa hyvä olla. Samalla hautaisin unelmani omanlaisestani, juui minulle (ja lapsilleni?) sopivasta elämästä.
Terapiassa juttelimme lähinnä samoja asioita kuin muutenkin viime päivinä. Istunnon jälkeen katselin valokuvakirjoja, joita olen koonnut joka vuodesta. Siellä olivat kaikki hyvät ja kauniit muistot. Onneksi niitä on paljon, ja hyvien hetkien voimalla vuodet ovat kuluneet kaikesta ihmettelystä huolimatta. Ei auta kuin yhä vain tutkiskella elämää ja sisintään mahdollisimman rehellisesti. Haluaisin tehdä sen, mikä on oikein.
