Synnyttämisestä ja toipumisesta
Lähestyvä synnytys ei ole tähän asti juurikaan pyörinyt mielessäni. Nyt kuitenkin potkut vatsassa alkavat olla sen verran päättäväisiä, että huomaan mielenikin alkavan valmistautua tuohon tammikuiseen (tai helmikuiseen) tapahtumaan. Minun kohdallani se tarkoittaa myös menneiden synnytysten muistelua.
Yhdellä neuvolakäynnillä kysyttiin, miten suhtaudun synnytykseen, ja totesin, että luottavaisin mielin. Tähdennettäköön tässä, että tämä on jotakin, mitä en olisi ensisynnytyksen jälkeen uskonut koskaan sanovani – päinvastoin, ensimmäisen synnytyksen jälkeen päädyin pelkopolin asiakkaaksi. Mutta totta se on: toinen synnytykseni hälvensi pelkoni, sillä se tapahtui lämpimänä kesäyönä, meni hyvin ja oli ohi kuudessa tunnissa. Itse asiassa se oli niin erilainen kuin ensisynnytykseni, että en edes tajunnut sen olevan käynnissä ennen kuin viime hetkellä: hengittelin ja keinuttelin vain pois harjoitussupistuksiksi luulemaani, tunti tunnilta kovenevaa kipua ja luin aina välissä dekkaria, jota en malttanut jättää kesken. Siinä vaiheessa kun räjähdysoksentaminen ja viime synnytyksen alkuvaiheesta tutut karmaisevat supistukset alkoivat ravisuttaa kehoani, olimmekin juuri sopivasti päässeet Naistenklinikan aulaan, olin jo kuusi senttiä auki ja sain – pelkopolilla tähdennetyn toiveen mukaisesti – heti epiduraalin. Kätilö ei poistunut viereltäni hetkeksikään, ja tunnin kuluttua ponnistin jo vauvan maailmaan (mikä toki sattui, mutta puudutteen ansiosta ei tajunnan räjäyttävästi). Nolla repeämää sukuelimiin. Olin euforinen! Ja jaksoin valvoa vielä seuraavankin yön tuijotellen onnessani vauvaa.
Kivun hoito on synnytyksessä todella tärkeää, jotta keho pystyy rentoutumaan, äiti pysyy voimissaan ja synnytys etenee. Joissakin synnytyksissä syvähengitys, syvärentoutuminen, lämpö ja oksitosiinin lisääminen esimerkiksi puolison hellin kosketuksin voivat oikeasti auttaa pitkälle yli puolenvälin, kuulemma joskus jopa loppuun asti. Pitkän linjan joogahengittelijöillä, ehkä myös laulajilla ja puhaltajilla on tähän vaadittavia taitoja luonnostaan; muiden kannattaa harjoitella niitä (esim. äitiysjoogassa) koko raskausajan, jotta niistä olisi oikeasti hyötyä.
Toisissa synnytyksissä taas mitkään lääkkeettömät metodit eivät auta kivun hoidossa alkua pidemmälle. Itse olen kokenut myös tällaisen, ehkä tyypillisen synnytyksen. Ikävä kyllä en saanut myöskään lääkkeellistä hoitoa tarpeeksi enkä ajallaan, sillä kätilö oli enimmäkseen hoitamassa muita synnytyksiä. Jäin yksin kipuni kanssa, eikä puolisoni läsnäolo juuri auttanut – eihän hänellä ollut tilanteesta kokemusta senkään vertaa. Viime hetkellä annettu epiduraali vei onneksi lopulta pois kivun, ja kun vauvan ahdinkotilan vuoksi ponnistusvaihe piti hoitaa minuuteissa, pystyin siihen. Ensisynnytys jäi kuitenkin kehooni traumaattisena kokemuksena. Minun oli tuolloin pahoin kärsineenä vaikea iloita vauvasta – etenkin kun imetyskin oli hyvin kivuliasta – ja silloisen puolisoni ja minun välille synnytys jätti railon. En pystynyt kuvittelemaan saavani hänen kanssaan enää toista lasta.
Itse koin, että neuvolassa äidin synnytyksestä toipumiseen ei hirveästi panosteta, vaan fokus on vauvassa. Ainoa ”hoito” oli juttelu psykologin kanssa, mistä ei ollut paljonkaan apua. Vasta paljon myöhemmin, erottuani miehestäni ja kun täten uuden raskauden vaara oli poissa, pystyin paranemaan. Jotta muilla samantyyppisiä asioita kokeneilla ei menisi yhtä kauan toipumiseen, ajattelin jakaa tämän tekstin, jonka kirjoitin viisi vuotta ensisynnytykseni jälkeen ja löysin juuri julkaisemattomana vanhasta blogistani. Näin se menee:
”Viisi vuotta on kulunut siitä, kun synnytin lapsen: normaalisti alateitse, ensisynnyttäjälle keskimääräisen 12 tuntia. Edelleen joka kerta, kun aihe tulee puheeksi, joka kerta, kun kohtaan uuden vastasyntyneen tai vastasynnyttäneen, joka kerta kun luen aiheesta jotain, tapahtuu sama: sydän hakkaa, kädet vapisevat, aivot suojelevat itseään muistamiselta ja kokemiselta panemalla koko pään sumuun, joka on tuttu noilta kahdeltatoista tunnilta: joudun yhä uudelleen kipukuplaan, transsin tyyppiseen helvettiin, joka tekee kommunikaation ja yhteyden ulkomaailmaan mahdottomaksi.
Ei tunnu hyvältä. Tuntuu pahalta.
Mutta nyt on vihdoin tapahtunut jotakin: olen löytänyt toimivan tien kohti toipumista. Tätä ennen olen yrittänyt kaikkia naisten perinteisiä keinoja: unohtaminen. Kokemuksen kääntäminen voimavaraksi. Puhuminen ammattilaiselle ja ystäville. Muuttuminen katkeraksi marttyyriäidiksi. Mutta mikään näistä ei ole auttanut, vaan ainoastaan pahentanut asiaa. Vaikka pää unohtaa, keho ei. Vaikka ajatuksen ja tunteen tasolla tiedän, että kivulla oli hyvä syy, että selvisin siitä elävän vauvan kanssa, keho muistaa silti vain sietämättömän kivun. Vaikka olen puhunut usemmalle kätilölle ja neuvolapsykologille, tulos on aina sama: keskustelu käännetään kivun ulkoisiin tekijöihin – kohteliko kätilö ikävästi, olinko valmistautunut huonosti, enkö osannut ottaa supistuksia nöyrästi vastaan, olenko kenties kontrollifiikki joka pelkäsi luonnonvoiman armoille joutumista, tai oliko synnytyssalissa jotenkin huonot feng shuit? Ei, kätilöt tekivät sen minkä voivat ja ehtivät (joskin jonkinlainen välinpitämättömyyden tunnelma ja ensisynnyttäjän kipujen vähättely jäivät mieleen päällimmäisenä). Kyllä, olin valmistautunut ja tiesin suunnillen mitä tulee tapahtumaan, en pelännyt, halusin heittäytyä synnyttämään, olin joogannut, minulla on hyvä kehontuntemus – mutta kaikki tämä valmistautuminen oli kuin olisi valmistautunut vuosisadan tsunamiin puhaltamalla itselleen uimapatjan. Kipu ei ollut tästä maailmasta, se vei minut manalaan, helvettiin, kidutuskammioihin, roviolle, ristille ja oli kuin sisälläni olisi tapahtunut kolmekymmentä auto-onnettomuutta tunnissa. Mutta koska kipu lopulta on sanoin selittämättömissä, psykologi tai vertaistuki ei pysty sitä koskettamaan, sen paremmin kuin minäkään, ja niinpä keskustelu pyörii varsinaisen trauman ympärillä epäolennaisuuksissa.
Mutta nyt, viiden vuoden kuluttua, olen löytänyt keinon: kehoterapian. Se ei hoida sanoin, vaan kosketuksin. Kehoterapiassa pureuduraan sanojen ohi suoraan kehoon pesiytyneisiin kipulukkoihin. Ensimmäistä kertaa kipua ei yritetty puhua pois tai ihmetelty sitä, että se näin pitkän ajan päästä vielä vaivaa. Kehoterapeutti totesi yksinkertaisesti, että aivojen kipukeskuksella ei ole ajantajua – on aivan sama, onko sietämätön kipu tapahtunut viisivuotiaana vai eilen: jos meitä muistutetaan siitä, muisto aktivoituu aivain kuin se olisi tapahtunut hetki sitten. Terapeutti oli mies, ja nojasi vain hoitokokemukseensa: synnytyksessä kärsineitä hän hoitaa aivan samantyyppisillä metodeilla kuin ihmisiä, joita on kidutettu tai jotka ovat joutuneet pahaan onnettomuuteen. Ensimmäistä kertaa kokemukseni rinnastettiin asioihin, jotka tunnistin vastaavan kokemustani – ei epämukavaan venytyskipuun tai hammassärkyyn, kuten neuvolassa. Uskaltauduin vielä kerran, vuosien jälkeen avaamaan traumani vieraalle ihmiselle, ja vieläpä miehelle. Se kannatti.
Kirjoitan kehoterapiasta tässä julkisesti, koska neuvolassa tai sairaalassa ei vaikean synnytyksen saaneille naisille anneta juuri mitään ohjeita tai apuja synnytyskivusta toipumiseen. Asenne on tämä: terve vauva syntyi – onnea äidille ja isälle iloisen perhetapahtuman johdosta! Äiti pitäköön mölyt mahassaan ja keskittyköön vauvaan, kyllä se siitä sitten. Vaikka omaan synnytykseeni ei liittynyt kuolemanpelkoa, oli kuitenkin kyse elämästä, kuolemasta ja haavoittumisesta. Niinpä suonette anteeksi vertauksen asenteeseen, jolla sodasta palaavia miehiä kohdeltiin: nythän on rauha, riemuitkaamme – turha niitä kauhuja enää on muistella! Kaikki rankan synnytyksen kokeneet äidit eivät kuitenkaan kykene eheytymään heti, kun saavat vauvan syliinsä. Tuloksena on patoutuneita lukkoja, jotka aiheuttavat suuria vaikeuksia sekä äidin ja vauvan että aviopuolisoiden väliseen suhteeseen. Kannattaisiko siis synnytyskipua hoitaa? Kyllä. Ja jos se ei synnytyksen aikana ole onnistunut tarpeeksi hyvin, on työ tehtävä jälkeenpäin. Tähän toivoisin neuvoloidenkin ohjaavan.
Synnytyksessä kärsinyt nainen: ei ole mitään syytä antaa kehosi ja mielesi käpristyä menneen tuskan ympärille. Älä kuvittele, että kun vauvalla on kaikki hyvin, se riittää. Älä usko terveydenhoitoalalla vallitsevaa puhetta siitä, että synnytys automaattisesti nivoutuu naisen elämänkaareen eikä vaadi sen kummempaa huomiota. Ei ole koskaan ollut tarkoitus, että naisen kuuluu kärsiä ja selviytyä yksin. Ihmisten kuuluu auttaa toisiaan, ja ihmisten kuuluu etsiä toisiltaan apua. Myös sinulla on oikeus ja äitinä velvollisuus elää mahdollisimman hyvä ja terve elämä. Sekä henkisesti että fyysisesti. Siihen kuuluu se, että sinäkin saat myötätuntoa. Siihen kuuluu se, että kehosi hoidetaan kuntoon.
Kehoterapeutteja löytää ympäri suomen googlettamalla sanan kehoterapia. Itselläni ei ole kokemusta Rosen-terapiasta tai vyöhyketerapiasta, mutta ilmeiseti myös näissä puheen tilalla on hoitava ja korjaava kosketus. Myös TRE-tärinäterapia pureutuu suoraan kehoon. Onnea toipumismatkaan!”
Nyt luen tuota tekstiä tuntien suurta myötätuntoa silloista itseäni kohtaan. Miten toisenlainen asenteeni äitiyteen ja koko elämään olisi voinut olla, jos ensisynnytys olisikin yllättänyt siedettävyydellään tai jopa upeudellaan, kuten joillekin käy. Minä sain onneksi yllättyä positiivisesti toisen synnytyksen kohdalla, jota pelkäsin kovasti. Mutta silti, viime synnytyksen jälkeen olin superonnellinen tietäessäni, että tämä oli nyt minun osaltani tässä: en synnyttäisi enää koskaan, ja voisin hyvillä mielin unohtaa kaiken siihen liittyvän.
Vaan toisin kävi.
Parin kuukauden kuluttua olen taas menossa synnyttämään. Nyt tiedän jo, mitä todennäköisesti on odotettavissa. En pelkää, mikä on mahtavaa. Toivon, että tämän kertainen tulokas suorastaan luiskahtaa ulos ilman sen kummempia kommervenkkejä. Toivon myös, että henkilökuntaa ja puudutteita on tarvittaessa tarpeeksi paikalla.
Muistan, miten stressaavaa ja jännittävää oli ensimmäisellä kerralla etukäteen miettiä, milloin pitää lähteä sairaalaan, pakata sairaalakassia ja lukea synnytyskertomuksia. Nyt on ihanaa olla kokenut synnyttäjä, jota ei vaivaa epätietoisuus. Voin nimittäin olla varma, että tämä synnytys on tasan yhtä ennustamaton kuin kaikki muutkin.
