Synnytykseen valmistautumassa
Jos olisimme kuin muut nisäkkäät, synnytykseen ei tarvitsisi valmistautua. Lähtökohtainen tila kehossamme olisi rento kuin kissalla auringonläikällä, ja jokaisen supistuksen jälkeen palaisimme taas tuohon tilaan murehtimatta seuraavaa. Synnyttäessä emme ajattelisi, vaan tekisimme, niin kuin keho ja vaistot ohjaavat. Jos joutuisimme traumaattiseen tilanteeseen, sen jälkeen lihaksemme tärisisivät ja purkaisivat jännitykset kuin peuralla saalistustilantesta selvittyä, ja sitten jatkaisimme elämää taas täysin rentoina ja valppaina.
Onneksi emme kuitenkaan ole kuten muut nisäkkäät, vaan pystymme ajattelun ja lääketieteen ansiosta pelastamaan nekin äidit ja jälkeläiset, jotka muuten eivät syystä tai toisesta selviytyisi synnytyksestä. Isopäisiä ihmislapsia maailmaan työntäessä kaikenlainen apu ja tuki tulee useimmissa synnytyksissä tarpeeseen. Kysymys kuuluukin: mikä on paras tapa synnyttää yhdistäen eläinkehomme inhimilliseen olemukseemme? Mikä on turvallisin ja fyysisesti ja henkisesti kivuttomin tapa synnyttää? Voiko siihen itse vaikuttaa vai olemmeko luonnon, sattuman ja lääketieteen varassa?
Kahden synnytyksen jälkeen en vieläkään tiedä vastausta, mutta jotakin hajua asiasta alkaa olla. Tällä kertaa tiedän jo, että avautumisvaiheen puolen välin yli pääsee parhaiten, kun keskittyy vain syvähengittämään, keinuttamaan lantiota heijaamaan kehoa kontillaan. Sen jälkeen omissa synnytyksissäni paras ja ainoa toimiva apu on ollut epiduraalipuudutus, jonka kanssa olen kokenut myös ponnistamisen sujuvan hyvin, kun kipu ei ole tiellä.
Synnytyksiä voi osua kohdalle monenlaisia, eikä kaikkeen voi itse vaikuttaa. Se, mihin voi, on niinkin yksinkertainen asia kuin kehon ja mielen rentous. Rento olo kehossa ja mielessä mahdollistaa hormonitoiminnan kautta sen, että synnytys sujuu mahdollisimman hyvin. Syvä rentouden tila myös varmistaa sen, ettei kipua koe yhtään enempää kuin on pakko.
Mutta miten ihmeessä olla rentona tilanteessa, joka on itselle ensimmäisessä synnytyksessä täysin uusi ja seuraavissakin jännittävä, ja vieläpä sattuu paljon? Syvään rentouden tilaan pääsemistä (muulloinkin kuin uneen vaipuessa) täytyy ihmisen harjoitella. Itselleni tutuimmat keinot ovat jooganidra ja rumpumeditaatio, joten niitä aion seuraavassa synnytyksessä hyödyntää. Jos tuttuja keinoja ei ole, voi niitä opetella esimerkiksi hypnosynnytyskursseilla tai raskausjoogassa.
Rentona on helpompi saada pitkät uloshengitykset virtaamaan syvältä kehosta ja lantionpohjasta (joogan ujay-hengityksen tyyppisesti) myös supistusten aikana. Hyvä hengitys helpottaa hieman kipua ja auttaa niin avautumisvaiheessa kuin ponnistaessakin. Hyvät raskausjoogakurssit (Helsingissä esim. Manipura ja Hamila) opastavat myös tässä.
Ensisynnyttäessä rentous oli itselleni äitiysjoogakursseista huolimatta hyvin pian melko mahdotonta, kun kipu yllätti voimallaan. Rauhallisen palleahengittelyn sijaan huomasin pian urisevani jostain syvältä kuin eläin (hyvä hengitystekniikka tosin sekin!) ja anelin kätilöltä joko pikaista puudutetta tai pikaista kuolemaa. Hengitysten välissä keskityin lepäämisen sijaan lähinnä tähtäämään supistuskivun aiheuttamaa oksennusta oksupussiin.
Toisella kertaa synnytys oli kuitenkin jo paljon helpompaa, ja huomasin paremmin, mitkä asiat auttoivat minua kotioloissa synnytystä aloitellessa: edellämainitut lantion heijaus ja syvähengittely etunojassa pöytää vasten ja kontillaan, lämpö (oli kesä ja helle), puolison sylissä olo ja niskan sively (siis oksitosiinin eritys), jokin muu ajateltava supistusten välissä (Agatha Christien dekkari!), ja se että ei stressannut sairaalaan lähdöstä vaan luotti siihen, että sinne kyllä jossain vaiheessa ehditään (tosin tällä kertaa lähden suosiolla heti kun supistusvälit lyhenevät, sillä toisen lapsen synnytys kesti vain muutamia tunteja). Sairaalassa noheva kätilö tuikkasi heti suoneeni pahoinvointilääkkeen, mikä helpotti huomattavasti hengitystä ja ilokaasuakin pystyin sen ansiosta kokeilemaan. Sama kätilö tilasi aikailematta epiduraalin nähdessään, että alan todella palaa poroksi tuskissani, ja sen jälkeen synnytys meni kaikin puolin hienosti (ja nopeasti). Synnytyksen jälkeinen aika oli aivan erilaista, kun mieleen oli ensisynnytyksen kauhujen sijaan jäänyt vain synnyttämisen ihme.
Myös tiedon keruu kannattaa, kun on kyse ajattelevasta ihmisestä: on tärkeää ymmärtää, mitä synnytyksessä tapahtuu ja minkälaista apua missäkin vaiheessa on tarjolla. Paras tietopaketti jonka aiheesta olen löytänyt, on Marjaana Siivolan Synnytyksen abc. Tuon verkkokurssin kävin ennen toista synnytystäni, mutta se olisi kannattanut käydä jo ennen ensimmäistä synnytystä – sen verran pintapuoliseksi jäi neuvolan ensisynnyttäjille tarjoama synnytysvalmennus.
Sairaalakassia en ole pakannut, koti on rempan jäljiltä räjähtänyt ja vauvansänkykin on vielä hankkimatta. Mutta keskityn ennenkaikkea tärkeimpään: laitan napit korviin, kuuntelen rauhallista rummun sykettä, hengitän, rentoudun pienimpiä alavatsan lihassäikeitä myöten ja tunnen miten vauva punkee pikkuhiljaa päätään lantioluideni väliin.
Tämä tulee menemään niin hyvin kuin mahdollista.
