Ultra-uutisia
Keskiviikkona kävelimme käsi kädessä Bulevardia pitkin kohti HUSin sikiöseulontayksikköä. Oli kuulas syyskuun päivä, emmekä ihme kyllä olleet myöhässä (yleensä jompi kumpi meistä ryntää tämän tyyppisiin tilaisuuksiin viime hetkellä, hikinen tukka päätä pitkin liimaantuneena ja kelakortti hukassa). Elämä tuntui ylipäätään harvinaisen rauhalliselta.
Pieni jännitys sisälläni oli kuitenkin uutta: edellisten raskauksien kohdalla en enää näillä viikoilla osannut pelätä mitään, vaan rakenneultra viikolla 20+ oli lähinnä hauska rutiinikäynti. Tällä kertaa ja tässä iässä taas mikään ei tunnu itsestäänselvältä. Sitä paitsi lapsen tulo kierukkaehkäisystä huolimatta oli jo itsessään niin epätodennäköistä, että on vaikea luottaa enää mihinkään todennäköisyyksiin – esimerkiksi siihen, että lapsi syntyisi kaikin puolin terveenä ja hyvävointisena.
Niinpä olikin suuri helpotus, kun reipas ja kokenut kätilö totesi jokaisen elimen ja luun kohdalla: normaali – näyttäytyy normaalina – mitta normaali… Ja lopulta saimme tietää myös sukupuolen: saan tyttövauvan.
Ensimmäisen kerran tämän raskauden aikana huomaan spontaanin hymyn nousevan kasvoille, kun ajattelen vauvaa sisälläni. Hän on todellinen. Hänellä on kaikki hyvin minun epäröinneistäni huolimatta. Hän näyttäisi olevan fyysisiltä ominaisuuksiltaan tyttö, mikä on minulle ehkä pikkuinen helpotus, vaikka olinkin valmistautunut tällä kertaa pojan tuloon ja miehenikin sitä toivoi.
Kun sain kätilöltä tiedon sukuelimien laadusta, huomasin ensin yllättyväni ja sitten rentoutuvani: tuntuu hyvältä, että tulokas on tyttö kuten minä ja edelliset lapseni, eikä vieraamman oloinen y-kromosomin haltija. Raskauden alku oli niin yllättävä ja järkyttävältä tuntuva kehoni valtaus ilman lupaa, että jotenkin tuntuu helpommalta ajatukselta, että vauvassa itsessään on mahdollisimman paljon tuttua ja turvallista.
Ultraäänitutkimuksen jälkeen kävelin kaupungilla, söin nautinnollisen lounaan nro 2 (nykyään minulla on nälkä jo klo 11 ja uudelleen klo 14), ja kävin sitten äitiysvaatekaupassa. Onneksi olen sen verran aikaansaamaton ihminen, että vintiltä löytyivät vielä vanhat äitiysfarkut (jotka piti myydä torilla tai antaa eteenpäin kolme vuotta sitten) ynnä muuta vauvakamaa. Katselin kuitenkin huvikseni äitiys- ja vauvanvaatteita ja pohdin raskaana olemistani.
Pahoinvoinnin ja fyysisen kärsimyksen sekä henkisten kipuilujen hellitettyä raskaudestani tuli ensin neutraali, sitten iloinen asia. Keskiraskauden hormonitasapaino tuntuu myös rauhoittaneen mielen harvinaisen seesteiseksi. Silti raskaus on ollut elämässä toistaiseksi sivuasia: uudet työt ja arkinen perhe-elämä ovat vieneet kaiken keskittymisen, eikä lapsen saaminen itsessään kolmannella kerralla enää mullista elämää ja identiteettiä samalla tavalla kuin ensimmäinen. Nyt voisi kuitenkin olla aika välillä hetkeksi pysähdellä ja vain tunnustella liikkeitä vatsassa. Iloita ja vähän fiilistellä tätä viimeistä raskauttani!
Pikkuhiljaa olen kertonut raskaudesta ympärillä olijoille: naapureille, lasten pihakaverien vanhemmille, yhä useammille omille kavereille ja tuttaville, joiden katse hipaisee vatsaani. Olen huomannut muutoksen siinä, miten itse asiaan suhtaudun: en enää koe pakottavaa tarvetta kertoa jokaiselle, että ”tämä ei kyllä ollut tarkoitus”, ja sitten ikään kuin anteeksi pyydellen selitellä asiaa ja ehkäisyasioita ja tehdä selväksi, että en nyt sentään niin hullu ole, että vielä nelikymppisenä ryhtyisin tieten tahtoen lykkäämään lisää ihmisiä maailmaan, vaikka minulla on jo kaksi lasta!
Tavallaan on ollut tärkeää puhua asiasta avoimesti – näinkin voi käydä kenelle vain – mutta tavallaan on myös mukavaa, kun nyt voin jo vain hymyillä onnittelijoille. Ja todeta ylpeänä hyväntahtoisille kyselijöille, että ei, ei ole ensimmäinen lapsi vaan kolmas. Onhan siinä tiettyä… hohtoa? Hedelmällisen onnekkuuden loistetta? Kokeneen äitiyden arvovallan tuntua? En tiedä, mutta jotakin ihmeellistä siinä on, aina, kun kantaa pientä uutta elämää sisällään.
