Uusi vuosi, uudet voimat
Hallelujaa, yöshow on hieman helpottanut! Vuoden vanha taapero herättää enää muutaman kerran yössä, ja pystymme miehen kanssa vuorottelemaan öitä. Lisäksi olen lopettanut imetyksen ja tunnen itseni taas omaksi itsekseni. Mikä parasta, olen aloittanut opetustyöt – tosin vain yhden päivän ja yhden illan viikossa, mutta nautin joka hetkestä, jonka saan tehdä jotakin, mitä osaan. Kaiken lisäksi kävin yksin lomalla kylpylähotellissa! Paras syntymäpäivä ikinä, tuumasin paljussa tähtiä katsellen ylhäisessä yksinäisyydessäni. Kaiken kaikkiaan vuosi on uusi, maailma ympärilläni on ollut pakkasenraikas ja valkoinen, ja minä rakastan lapsiani ja elämää.
Tuntuu kuin syksy (tai koko viimeiset pari vuotta) olisi ollut tahmean raskas tulikoe, josta sittenkin selvisin. Vuoden vaihteessa sain toipua kunnolla, kun mies piti kaksi viikkoa isyyslomaa. Pään pyörälle panneen raskaus- , vauva- ja perhehärdellin jälkeen olen vihdoin ikään kuin päässyt palaamaan omiin nahkoihini, väsymys on väistynyt, ja löydän taas yhteyttä maailmaan. Sellaista hyvää yhteyttä, joka syntyy aidoista (ei-väsymyssumuisista) ihmiskontakteista ja siitä, että jaksaa käydä kodin ulkopuolisissa paikoissa. On ihanaa, kun väsymys ja epätoivo hälvenee ja alta alkaa kimmeltää alati läsnäoleva rakkaus lapsiin ja elämään. Hetkittäin se hehkuu koko loistossaan, ja olen vain hirveän kiitollinen siitä mitä on.
Ja kiitos mummot: isovanhempien hoitoapua on järjestynyt sen verran, että voin käydä töissä yhden päivän viikossa. Töihin pääsy tuntuu mahtavalta. Omiin lapsukaisiini verrattuna aikuiset oppilaat ovat niin ihanan ennustettavia ja yhteistyöhaluisia! Ja saan tehdä jotain, mistä on hyötyä ja iloa jollekin. Saan omaa, itse ansaittua rahaa. Nyt tajuan, miten tärkeää sellainen tunne on ihmiselle. Jumissa olon tunne on hävinnyt.
Tietenkin töihin paluu on niin kivaa siksi, että saan tehdä töitä vain sen verran, kuin minulle sopii. En haikaile kokopäivätyön perään, eikä se olisi mahdollistakaan, sillä lähipäiväkodeista ei irronnut vielä kevääksi paikkaa kuopukselle. (Olisimme saaneet paikan eri kaupunginosasta, mikä autottomalle perheelle olisi ollut liian hankalaa.) Syksyllä uusi yritys, toivottavasti samaan päiväkotiin keskimmäisen kanssa.
Juuri nyt kotiäitinä olo on ihan ok. Oikeastaan tosi mukavaa. Lasten kanssa touhuilukin tuntuu nyt aivan erilaiselta, kun väsymys ei ole totaalista, ja välillä saa tehdä muutakin… Olla oma itsensä. Pitkästä aikaa rinnassa ei purista, vaan sydämessä on vahva toivo siitä, että meille, minulle ja lapsille saattaa käydä elämässä hyvin.
