Vauvan uni, äidin uni

10 yksin nukuttua tuntia.

Aamulla näin paljon unia, aivot yrittävät sekä levätä että prosessoida kaikkea kokemaansa. Herätessäni jäin makaamaan sänkyyn siksi aikaa, että muut ehtivät pihalle. Hermosto saa levätä vielä aamukahvin ajan, tänään ei tarvitse nousta jatkuvaan hälyyn ja tulipalojen sammutteluun, kukaan ei kiipeä heti syliin.

Nyt tuntuu siltä, että saatan selvitä.

Jos saan olla hiljaa vielä päivän.

Puoliso on hoitanut yösyötöt muutamana yönä, ja rintamaito ei enää pakkaudu niin että heräilisin sen takia. Imetys vähenee, ja hormonitasot muuttuvat taas. Kaikki heijastuu myös mielialaan, joka heittelehtii epätoivon ja onnen välillä päivästä ja viikosta toiseen. Yleensä riippuen siitä, olenko nukkunut.

Minun vauvani eivät nuku pitkiä unia. Tämä kolmas oli aluksi erilainen, veteli kolmen tunnin pätkiä öin ja päivin ja elämä hymyili. Neljän kuukauden iässä homma muuttui. Puoli vuotta olen nyt herännyt rauhoittamaan tai imettämään vauvaa noin puolentoista tunnin välein. Lähes joka yö. Päiväunet ovat saattavat olla vain reilun puolen tunnin pätkiä.

Lähimuisti pätkii, tulevaa ei kykene suunnittelemaan. Elän elämää hieman sumuisesta, tai jotenkin hajallaan olevasta, hetkestä toiseen. Yritän kerätä voimia unikoulun ja yövieroituksen pitämiseen, kunhan tulee hetki jolloin vauva on suostunut syömään hyvin (soseet eivät aina kiinnosta), ei itke hampaita, ja jaksamme pysyä lujana itkua kuunnellen muutaman yön.

Juuri nyt helpotti muuttoni nukkumaan esikoisen huoneeseen, jonne itku ei kuulu. Katsotaan, kauanko puoliso jaksaa tätä järjestelyä töiden ohella. Tuntuu, että äidin vieressä nukkumisesta luopuminen on kuitenkin hyvä suunta tässä vaiheessa, kun yömaidosta on aika luopua. Isän vieressä omassa sängyssä vauva nukkui taas kolmenkin tunnin pätkän.

Syksy tuli, löydän itseni seisomasta asfalttipihalla käsi vaunujen sangalla, tuijotan keltaisia lehtiä sinistä taivasta vasten enkä jaksa ajatella yhtään mitään. Minuutit, tunnit, tämä puolitoista vuotta, jonka olen taas omistanut lasten kasvualustana olemiseen, fyysisesti ja henkisesti. Noustaanko täältä vielä?

Jos ei, onhan minulla tämä: lapset, hymyt, ilot, surut, halit, iltasadut, kakkapökäleet, ensiaskeleet, itse puetut kurahousut ja itse leikatut tukat. Elämän paradoksi: kaipaan kaikkea muuta, mutta en vaihtaisi pois.