Yhdessä erillään
Mieheni oli tammikuussa ostanut minulle syntymäpäivälahjaksi sushikurssin. Nyt erokriisin keskellä löysimme siis itsemme istumassa viihtyisästi vastakkain kalliolaisessa sushiravintolassa askartelemassa lohinigirejä. Kyseessä oli ensimmäinen iltamme kahdestaan tänä vuonna, ja mummu oli kotona nukuttamassa lapsia.
Odotukset eivät ainakaan itselläni olleet kovin korkealla, mutta molemmat olivat silti kuoriutuneet lähiölookistaan ja laittautuneet nätiksi ja komeaksi. Ja kuinka ollakaan, meillä oli kivaa! Tietenkin seurasta riippumatta hyvästä ruuasta ja viinistä nautiskelu on aina ihanaa. Mutta ei siinä vielä kaikki: jatkoimme Hämeentielle Tanneriin lasilliselle, kuuntelimme leppoisaa livemusaa sohvannurkassa toisiimme nojaillen ja pussailimme vähän. Oli tuttua ja turvallista, mukavaa ja ihanaa.
Sen jälkeen kun päätimme, että syksyllä voisi olla hyvä aika muuttaa erilleen, emme ole riidelleet kertaakaan. Päinvastoin, olemme harrastaneet seksiä enemmän kuin viime vuonna yhteensä. Olen ihan sekaisin: eikö meidän nyt tarvitsekaan erota?
Voin huomattavasti paremmin nyt, kun tiedän, että muutos on tulossa – tai ainakin eron mahdollisuus on oikeasti olemassa. Mikään puolison urpoilu ei enää mene samalla tavalla ihon alle, kun ajattelen, että tätä on jäljellä enää muutama kuukausi. Jos mies on pahalla tuulella ilman syytä, en enää ala hätääntyneenä selvittää, mistä nyt tuulee ja mitä voin tehdä, vaan annan olla. Siinähän kiroilee itsekseen, aivan sama. Jos puolison suunnalta kuuluu valitusta ruuasta tai kodinhoidosta, en jaksa enää loukkaantua – pian saan syödä tasan sitä mitä haluan ja siivota sotkuja vain joka toinen viikko. Piilopiikittelyä keskustelun lomassa? Lähinnä naurattaa – pian tämä kaikki on historiaa. Ei kukkia tänäkään merkkipäivänä? EVVK, voin ostaa kukkani itse.
Olen täysin lakannut laittamasta onnellisuuttani puolisoni varaan, ja siirtänyt ihmissuhteideni painopisteen ystäviin. Olemme sopineet, että viikonloppuisin molemmat saavat olla yhden kokonaisen päivän omissa menoissaan. Lisäksi olemme jakaneet illat tasan. Ainakaan minä en kaipaa perheen yhteistä hengailua aamuja ja iltoja enempää.
Samalla miehen ja minun väliin on tullut tilaa ja väljyyttä. Hän on myös ryhtynyt halailemaan ja pussailemaan minua, ikään kuin olisi yhtäkkiä tajunnut, ettei siihen ehkä ole pitkään enää tilaisuutta. Fyysinen läheisyys, suoraan sanottuna seksi, on ollut ehkä tärkein meitä yhdistävä tekijä alusta asti, ja nyt sillä saralla on taas lämpöä.
Onko siis kestävän parisuhteen salaisuus sopiva henkinen ja välillä fyysinenkin etäisyys, eikä suinkaan läheisyys? Korona-ajan eropiikki ainakin kertoo siitä, ettei ihmistä ole tarkoitettu viettämään liikaa aikaa vain ydinperheen kesken. Onko toimivan parisuhteen edellytys myös se, että kumpikaan ei ota toista itsestäänselvyytenä, vaan tietää, että ero tulee, jos ei kohtele toista hyvin ja anna tarpeeksi tilaa? Pitäisikö siis avioliittovalan kuulua: lupaan rakastaa sinua ja olla sinulle uskollinen niin kauan, kuin osoitat minulle arvostustasi? (Eikä suinkaan ”kunnes kuolema meidät erottaa”, vaikka käyttäytyisit kuin mulkvisti tai pirttihirmu.) Entisaikaanhan kuolema tietenkin erotti parit todennäköisemmin jo nuorena – joka oli tilanteesta riippuen lesken onni tai suru – mutta nykyään lähtöoletus on, että yhdessä ollaan hamaan dementiaan asti, tuli mitä tuli. Ehkä ei kannattaisi tuudittautua siihen ajatukseen?
Minun ja mieheni kohdalla kaikki elämäntapoihin, työnjakoon ja arvomaailmoihimme liittyvät ongelmat ovat edelleen olemassa, mutta näemme toisiamme niin vähän, etteivät ne tällä hetkellä juuri haittaa. Lapset eivät joudu todistamaan riitelyämme, ja ainakin minä olen onnellisempi viettäessäni aikaa harrastusten ja ystävien parissa. Arjessa uusia ongelmia tulee konkreettisesti eteen vasta syksyllä, kun nuorimmainen menee päiväkotiin ja minä alan palailla omaan työelämääni.
En oikeastaan enää vertaa koko tilannetta ihanteelliseen parisuhteeseen, vaan yksin- tai yhteishuoltajuuteen. Mitkä ovat yhdessä asumisen plussat ja miinukset? Yksin asumiseen verrattuna yhteistaloudessa on kaksi isoa plussaa: lapset eivät joudu kulkemaan kahdessa kodissa, ja asuminen tulee paljon halvemmaksi. Toistaiseksi siis kai mennään näin, ja annetaan ajan kulua.
Onko ihanteellisia elämänmittaisia parisuhteita edes olemassa? Kovin yleisiä ne eivät taida olla. Jos pitkään yhdessä ollut onnellinen pari löytyy, on se sen tason uutinen, että siitä otsikoi useampi naistenlehti. ”Maarit ja Sami Hurmerinta: olemme yhä toistemme parhaat ystävät”tai ”Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Jääskö: viihdymme yhdessä töissä ja vapaalla” ovat myyviä otsikoita, koska pitkään hyvin toimineella parisuhteella on harvinaisuudessaan uutisarvoa. Meistä ei tuollaisia otsikoita saisi aikaan, mutta ehkä tämäkin on ihan hyvä: ”Toistaiseksi hengailemme yhdessä ja annamme ajan kulua.”
