Viikinkien idäntie

Viikinkiajan idänteitä. Punainen tarkoittaa Volgan reittiä ja violetti Dneprin reittiä. Oranssit reitit ovat 700–1000-lukujen muita kauppareittejä.

Viikinkien idäntieksi kutsutaan jokireittejä, joita pitkin viikingit matkasivat Itämereltä nykyisen Venäjän alueelle ja usein kauemmaksikin kohti Mustaamerta ja Kaspianmerta. Idäntien muinaisnorjankielinen nimi oli Austrvegr.[1]

Sisällys

• 1 Idäntien kaupunkeja
• 2 Idäntien reittejä
  • 2.1 Suomenlahdelta Ilmajärvelle
  • 2.2 Ilmajärveltä Dneprille ja Bysanttiin
  • 2.3 Ilmajärveltä Volgalle
  • 2.4 Koilliset reitit Volgalle – muinainen Vepsänmaa
  • 2.5 Vienanmereltä Volgalle
• 3 Idäntien historia
  • 3.1 Niin sanottu hopeavirta
  • 3.2 Skandinaavinen asutus Venäjällä
    • 3.2.1 Rusit ja varjagit
  • 3.3 Idäntien liikenteen myöhäisvaihe
• 4 Idäntie ja itämerensuomalaiset kansat
• 5 Viikinkien idäntie nykykulttuurissa
• 6 Lähteet
  • 6.1 Viitteet
  • 6.2 Rusit ja varjagit idäntiellä
  • 6.3 Idäntie ja itämerensuomalaiset

Idäntien kaupunkeja

Viikinkien saagoissa kerrotaan Gardarikin tärkeimmistä kaupungeista. Islantilaisessa Hauksbok-käsikirjoituksessa 1320-luvulta kirjoitetaan kahdeksasta muinaisesta kaupungista Gardarikissa: ”Tuossa valtakunnassa on osa, joka on siellä Ruzcia-nimellä, ja me nimitämme sitä Gardariki-nimellä. Sen tärkeimmät kaupungit ovat Móramar (Murom), Ráðstofa (Rostov), Súrsdalar (Suzdal), Holmgarðr (Rurikinlinna), Sýrnes (Gnjozdovo), Gaðar (Gorodok), Pallteskja (Polatsk), Kœnugarðr (Kiova). Islanniksi: ”I þui riki er þat, er Ruzcia heitir, þat kollum ver Garðariki. Þar ero þessir hofuð garðar: Moramar, Rostofa, Surdalar, Holmgarðr, Syrnes, Gaðar, Palteskia, Kœnugarðr.” Muita saagoissa mainittuja tärkeitä kaupunkeja olivat Aldeigjuborg (Staraja Ladoga) ja Smaleskja (Smolensk).[2][3]

Idäntien reittejä

1100-luvulta oleva Nestorin kronikka[4] kertoo seuraavasti: ”Tie varjagien maasta kreikkalaisten maahan ja kreikkalaisten maasta ylös Dnepriä ja Dneprin latvoilta metsien halki Lovotille ja sitä pitkin suurelle Ilmajärvelle. Tästä järvestä lähtee Olhavanjoki ja se laskee suureen Nevajärveen. Tämän järven suisto ulottuu Varjagienmereen. Varjagienmerta pitkin pääsee Roomaan saakka. Roomasta purjehtimalla Konstantinopoliin asti. Konstantinopolista vielä Pontoksenmerelle, johon Dnepr-joki laskee. Dnepr saa alkunsa Okovin metsästä ja virtaa etelään. Väinäjoki saa alkunsa tästä samasta metsästä, mutta virtaa pohjoiseen ja laskee Varjagienmereen. Tästä samasta metsästä lähtee myös Volga, joka virtaa itään ja laskee seitsemänkymmenen suuhaaran kautta Horezminmereen”.[5]

Nestorin kronikan mukaan varjagien reitti kulki koko Euroopan ympäri, ja siinä mainitaan keskiajan kaksi tärkeintä kaupunkia: Rooma ja Tsargrad eli Konstantinopoli. Kronikka mainitsee myös toisen pohjoisen reitin Itämereltä Väinäjoelle – tai oikeammin päinvastoin, sillä kronikassa lukee ”Väinäjokea pitkin varjagien maahan”. Sen jälkeen reitin kerrotaan jatkuvan vetotaivalta pitkin Dneprjoen latvoille sekä Dnepriä pitkin Mustallemerelle.

Suomenlahdelta Ilmajärvelle

Tunnetuin idäntien reiteistä vei 700–1000-luvuilla Birkasta Suomenlahtea pitkin Nevajoelle, sieltä Laatokalle Aldeigjuborgiin, jonka viikingit perustivat vuonna 753. Sieltä matka jatkui jokireittejä pitkin ensin Olhavanjokea pitkin etelään Ilmajärvelle. Usein matka pysähtyi Ilmajärvelle, jonka rannalla sijaitsi 800-luvulta lähtien Hólmgarðr. Se tunnettiin 900-luvun puolivälistä lähtien Novgorodin kaupunkina, joka oli Gardarikin suurin ja merkittävin keskus. Sieltä matka jatkui Ilmajärven yli Lovatjokea pitkin Gorodokin kautta Dneprille. Smaleiskjan kautta matka jatkui Dnepriä pitkin kohti Könugardia ja viimein Miklagardiin[6].

Luoteis-Venäjälle pääsi myös nykyisiä Viron ja Venäjän rajaseutuja pitkin, sillä Narvanjoen ja Peipsijärven kautta pääsi Pihkovanjärvelle, jolta oli maakannaksen kautta yhteys Šelonjoelle. Šelonjoki virtaa lännestä Ilmajärveen. Tätä reittiä valvomaan kasvoi 900-luvun kuluessa Pihkovan kaupunki.

Myös Inkerin halki virtaavaa Laukaanjokea pitkin pääsi lähelle Ilmajärveä.

Ilmajärveltä Dneprille ja Bysanttiin

Dnepr-joen vesistö

Ilmajärveltä matkaa voitiin haluttaessa jatkaa Lovatjokea pitkin etelään maakannakselle, jonka luona vedettiin vetotaipaleita pitkin seuraavaan vesistöön. Tällä tavoin päästiin Väinäjoen kautta Dneprille vanhan Smolenskin kohdalla. Dnepr tarjosi suoran, joskin myös pitkän ja vaarallisenkin yhteyden Mustallemerelle ja Bysanttiin.[7]

Dneprin yläjuoksulle voitiin matkata myös suoraan Itämereltä Väinäjokea pitkin nykyisten Latvian ja Valko-Venäjän halki. Tämän reitin varteen kasvoi 900-luvulla voimakas Polotskin ruhtinaskunta.

Strategisesti tärkeään risteykseen Dneprin yläjuoksun ja Väinäjoen maakannaksen väliin syntyi 800-luvulla Smaleiskaja, joka oli nykyisen Smolenskin edeltäjä. Se oli 900-luvulla Itä-Euroopan suurin pakanallinen kaupunki. Sieltä on löydetty yli 3 000 hautakumpua viikinkiajalta.

Kolmas tie Itämereltä Dneprille vei Niemenin jokireittiä pitkin nykyisten Liettuan ja Valko-Venäjän alueiden halki.

Ilmajärveltä Volgalle

Pääartikkeli: Volgan-Itämeren jokireitti

Jos lopullinen määränpää sijaitsi keskisellä tai itäisellä Venäjällä tai Kaspianmerellä, oli matkaajien hankkiuduttava Volgajoelle. Volgan ja sen sivujokien muodostama jättiläismäinen vesistö avasi skandinaavien ulottuville valtavan kokoisen alueen. Ilmajärveltä pääsi koillisesta virtaavaa Mstajokea pitkin kapealle vedenjakajalle Valdain ylängöllä, jonka takaa avautui Tvertsajokea pitkin yhteys Volgan yläjuoksulle.

Ylä-Volgan kautta kulki myös Dnepriä itäisempi yhteys Mustallemerelle Okajokea ja Donia pitkin.

Koilliset reitit Volgalle – muinainen Vepsänmaa

Volgalle päästäkseen ei ollut pakko kulkea Ilmajärven kautta. Laatokalta pääsi Syväriä pitkin Äänisjärvelle, jolta oli Vytegra– ja Kovžajokien kautta yhteys kaakkoon Valkeajärvelle ja edelleen Šeksnajoen kautta Volgan yläjuoksulle. Tämän ohella Laatokkaan idästä laskevaa Ojattijokea pitkin pääsi lähelle Sudjokea, joka kuuluu Volgan vesistöön. Nämä reitit kulkivat muinaisvepsäläisten asuinalueen halki.

Vienanmereltä Volgalle

Skandinaaveja kävi Vienanmerellä, jonka rannoilla sijaitsi tarunomainen Bjarmaland. Jäämeren kautta kulkevan meritien ohella Vienanmerelle vei myös Suomen pohjoisosien ja Vienan Karjalan halki kulkeva sisävesi- ja maareitti Oulujoen vesistön ja Vienan Kemin kautta. Tämä Ounasjoen–Kemijoen–Kuusamon reitti yhdisti reitin Jäämeren rannikoihin. Näillä sisävesireiteillä liikkui länsisuomalaisia, karjalaisia ja ilmeisesti norjalaisiakin. Pielisen ja Saimaan kautta kulki vielä reitti Oulujoen vesistöstä Laatokalle.

Äänisjokea tai Vienanjokea pitkin Vienanmereltä pääsi etelään. Vienanjoelta pääsi Suhonajokea pitkin länteen Valkeajärvelle. Vienanjoelta itään päin mentäessä kulki Vytšegdajoen ja Kamajoen kautta reitti Volgan mutkaan. Näiden jokireittien varsilta ei tunneta arkeologisia todisteita skandinaavien liikkumisesta. Joskin 1200-luvun lähteet mainitsevat joitakin norjalaisten matkoja Vina-joella, joka kenties tarkoittaa Vienanjokea. Näiden reittien varsilla asui erilaisia suomalais-ugrilaisia heimoja. Suomen alueen ja Kamajoen suomalais-ugrilaisen permiläisen kulttuurin välisistä suorista tai epäsuorista yhteyksistä on todisteita jo viikinkiaikaa edeltävältä kaudelta.

Volgan mutkassa sijaitsi turkkilaissukuisten bolgaarien valtakunta, jonka pääkaupunki Bulgar oli idäntien tärkeimpiä kauppakeskuksia. Bulgarissa viikingit kävivät vuosittain järjestettävillä isoilla markkinoilla.[8] Kasaarien valtakunnan pääkaupunki Itil puolestaan sijaitsi Volgan suulla.

Idäntien historia

Niin sanottu hopeavirta

Ensimmäiset varmat todisteet skandinaaveista Laatokan ympäristössä ovat 700-luvulta. Olhavanjoen varteen syntyi tällöin suuri Aldeigjuborgin kaupunki eli nykyinen Staraja Ladoga. 830-luvulla skandinaavit olivat jo löytäneet tiensä Bysanttiin. Heidän yhteytensä Bysanttiin vilkastuivat 860–880-luvuilla, jolloin he vakiinnuttivat jalansijansa Dneprin varrella. Tämän jälkeen skandinaaveja vieraili Bysantissa kauppiaina tai myöhemmässä vaiheessa palkkasotureina varjagikaartissa vuodesta 988 vuoteen 1453, jolloin osmanien joukot tuhosivat Konstantinopolin. Skandinaavisperäisen idäntieliikenteen vilkkain vaihe oli 900-luvun alkupuolella ja puolivälissä.

Tärkein houkutin idäntien kulkijoille olivat hopearahat, joita islamilaisesta maailmasta oli alkanut 700-luvulla virrata Itä-Eurooppaan Volgan ja Donin reittejä pitkin. Tämän taustalla oli Kaukasuksen kauppareittien aukeaminen Abbasidien kalifaatin ja kasaarien tekemän rauhansopimuksen seurauksena. Skandinaavit hankkivat hopeaa varsinkin kasaarien valtakunnan ja bolgaarien valtakunnan kauppapaikoilla muun muassa orja– ja turkiskaupalla. Joskus heidän tiedetään myös tehneen ryöstöretkiä Kaspianmerellä asti. Hopeavauraudesta kertovat aarrelöydöt, joita on tehty varsinkin Ruotsista suuri määrä. Hopean ohella idäntieltä kulkeutui Skandinaviaan muutakin esineistöä, kuten värikkäitä lasimassahelmiä naisten helminauhoihin.

Idäntien kauppareittien keskeinen tukikohta oli Birka Keski-Ruotsissa.

Skandinaavinen asutus Venäjällä

Jokireittien varsille asettui pysyvästi skandinaavisia siirtolaisia, jotka vähitellen sulautuivat slaavilaiseen tai suomalais-ugrilaiseen kantaväestöön. Skandinaavista asutusta oli ainakin Olhavanjoen varrella, Dneprin ylä- ja keskijuoksulla, Volgan yläjuoksulla sekä Okajoen vesistöalueella merjalaiskansan keskuudessa. Monin paikoin skandinaavit onnistuivat nousemaan hallitsijoiksi. Jo 830-luvulla Olhavanjoen varrella, luultavasti joko Aldeigjuborgissa tai Rurikinlinnassa, piti hoviaan skandinaavinen hallitsija, joka bysanttilaisten lähteiden mukaan käytti kasaareilta lainattua arvonimeä chaganus eli kaani. Myöhemmin, noin 860-luvulta alkaen, skandinaaveilla oli merkittävä rooli Kiovan Venäjän synnyssä.
Rusit ja varjagit
Venäjällä liikkuvia tai sinne pysyvästi asettuneita skandinaaveja kutsuttiin ruseiksi (kreik. rhos). Rusit olivat enimmäkseen lähtöisin nykyisen itäisen ja keskisen Ruotsin alueilta, kuten Uplannista ja Gotlannista, osin myös Ahvenanmaalta. Jonkin verran idäntielle lähti myös Tanskan ja Norjan asukkaita. Rusit omaksuivat kulttuuriinsa vaikutteita kasaareilta ja slaaveilta, mikä näkyy Venäjän ja Ukrainan ohella myös Birkan arkeologisissa löydöissä. 900-luvun kuluessa Kiovaa hallitsevien rusien ruhtinaiden nimet muuttuivat skandinaavisista slaavilaisiksi.

Toinen nimitys tuon ajan idässä liikkuneille viikingeille oli keskiajan venäläisten kronikoiden käyttämä varjagit (ruots. väringar, kreik. varangoi), joka lienee tarkoittanut ’valamiehet’. Se lienee viitannut uskollisuusvalan vannoneisiin palkkasotureihin 900-luvun lopulla ja 1000-luvulla. Varjagienkin alkuperä oli etupäässä ruotsalainen, vaikka tunnetuin varjagi onkin ehkä norjalainen Harald Ankara.

Huomattakoon, että Pohjanmeren alueella syntynyttä viikinki-nimitystä (vikingr) ei tiettävästi käytetty idäntiellä liikkuneista skandinaaveista ennen kuin vasta 1800-luvun historiankirjoituksessa.

Muinaisnorjankielisissä teksteissä Venäjää kutsutaan nimillä Garðaríki tai Garðaveldi (’Kaupunkien valtakunta’), Austrlönd (’Itämaat’), Austrríki (’Itävaltakunta’), Svíþjóð hin mikla (’Iso-Ruotsi’) ja Svíþjóð hin kalda (’Kylmä-Ruotsi’)[1].

Idäntien liikenteen myöhäisvaihe

Islamilaisen hopean virta Itämeren alueelle tyrehtyi 900-luvun lopulla. Tämän uskotaan johtuneen sekä Kaukasuksen alueen poliittisista mullistuksista että Kiovan Venäjän voimistumisesta, mikä ei enää suosinut rusien vapaata liikehdintää alueella. Samoihin aikoihin tapahtunut Birkan autioituminen saattoi olla yhteydessä näihin tapahtumiin.

Skandinaavien liikehdintä idäntiellä oli tästä huolimatta vilkasta vielä 1000-luvullakin. Idäntien retket olivat kuitenkin muuttaneet luonnettaan. Nyt skandinaavit veivät itse länsieurooppalaista hopeaa Laatokan ja Ilmajärven alueille. Tämän uskotaan johtuneen turkiskaupasta, joka käytti hyväkseen Karjalan ja pohjoisen Venäjän erämaiden riistarikkauksia.

Bysantin keisari Basileios II oli 980-luvulla perustanut kuuluisan varjagikaartin, joka koostui skandinaavisista valiosotureista. Keskisen Ruotsin alueelta tunnetaan useita riimukiviä, jotka on pystytetty Bysantin palveluksessa 1000-luvulla kuolleiden varjagisotilaiden muistoksi. Tämän lisäksi skandinaaveja palveli venäläisten ruhtinaiden soturiseurueissa. Näiden idänyhteyksien kautta Skandinaviaan levisi jonkin verran bysanttilais-ortodoksisia kulttuurivaikutteita.

1100-luvun kuluessa skandinaaviset kauppiaat alkoivat menettää asemiaan Novgorodin markkinoilla saksalaisille kilpailijoilleen. Ruotsin ja Novgorodin ystävälliset suhteet muuttuivat 1100-luvun lopulla ja 1200-luvun kuluessa vihollisuudeksi. Varjagikaarti supistettiin vuoden 1204 jälkeen pelkäksi seremonialliseksi joukko-osastoksi. Näistä syistä skandinaavinen liikehdintä Venäjän jokireiteillä vähitellen hiipui.

Idäntie ja itämerensuomalaiset kansat

Idäntien liikenne vaikutti myös Suomen, Viron, Inkerin ja Karjalan sekä vepsäläisten esihistoriaan. Idäntien alkupään reitit kulkivat itämerensuomalaisten väestöjen asuttamien alueiden vierestä tai sellaisten läpi. Tämän lisäksi Karjalankannas ja Itä-Suomi olivat Vuoksen kautta yhteydessä Laatokkaan. Islamilaista hopeaa ja muuta idäntieltä tuotua esineistöä kulkeutui itämerensuomalaisten väestöjen keskuuteen, otaksuttavasti lähinnä turkiskaupan välityksellä. Vastaavasti suomalaisperäistä esineistöä on löytynyt jonkin verran Venäjän luoteisosista, Volgan yläjuoksulta ja Dneprin varrelta. On mahdollista, että näillä alueilla liikkui skandinaavien ohella myös läntisestä Suomesta ja Laatokan Karjalasta lähteneitä ihmisiä.

Viikinkien idäntie nykykulttuurissa

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Suppea ja mielivaltainen valikoima

Viikinkien idäntie on inspiroinut monia nykyajan taiteilijoita ja tarinankertojia, ja aihe on esiintynyt monenlaisissa yhteyksissä. Muun muassa suomalaisen metalliyhtyeen Turisaan teema-albumi The Varangian Way vuodelta 2007 perustuu varjagien purjehdukseen Novgorodista Konstantinopoliin. Viikinkien idäntie sai paljon huomiota myös Frans G. Bengtssonin romaanissa Orm Punainen, minkä lisäksi myös sarjakuvassa Prinssi Rohkea käsiteltiin viikinkien matkoja idäntiellä. Myös Stephen R. Lawheadin romaanissa Byzantium päähenkilö matkustaa idäntietä. John McTiernanin ohjaama Hollywood-elokuva 13. soturi kuvaa idäntietä, tosin historiallisesti ja rekvisiitaltaan se ei ole kovinkaan totuudenmukainen.

Lähteet

• Austrvegr: viikinkien idäntie(venäjäksi)
• Mech_and zlatnik(venäjäksi)
• Konstatinos VII:n teos ”Imperiumin hallitseminen” eli De Administrando Imperio (Arkistoitu – Internet Archive)(englanniksi)
• Nestorin kronikka. (Povest’ vremennyh let.) Dmitri Sergejevitš Lihatšovin venäjänkielisestä tulkinnasta suomentanut Marja-Leena Jaakkola. Kuvittanut Mjud Metšev. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19828-5.
• Richard Hall: Matka viikinkien maailmaan. Kustannusosakeyhtiö Moreeni, 2012. ISBN 978-952-254-109-3.
• Kuningas Rollon saaga (venäjäksi)
• Kuningas Rollon saaga (islanniksi)
• Rurikinlinnan harrastelija-arkeologiasivut (venäjäksi)

Viitteet

• Austrvegr: viikinkien idäntie
• HAUKSBÓK. 155
• http://norse.ulver.com/articles/jackson/austr/chapter5.html#hauksbok Vanhoja Gardarikin kaupunkeja (venäjäksi)
• Nestorin kronikka, s. 11
• Nestorin kronikka, s. 11
• Matka viikinkien maailmaan, s. 96–98
• De Administrando Imperio, s. 59

1. http://www.rusi.info/kuolemanjuhla.htm Viikingit Bulgarissa

Rusit ja varjagit idäntiellä

• Duczko, Wladyslaw: Viking Rus. Studies on the Presence of Scandinavians in Eastern Europe. The Northern World 12. Brill: Leiden-Boston, 2004.
• E. N. Nosov: New data on the Ryurik Gorodische near Novgorod (Uutta tietoa Rurikinlinnasta(englanniksi)

Idäntie ja itämerensuomalaiset

• Ahola, Joonas & Frog with Clive Tolley (eds.) 2014. Fibula, Fabula, Fact – The Viking Age in Finland. Studia Fennica Historica 18. Helsinki: Finnish Literature Society.
• Korpela, Jukka: Viipurin linnaläänin synty. Viipurin läänin historia 2. Jyväskylä 2004.
• Kriiska, Aivar & Tvauri, Anders: Viron esihistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1105. Helsinki 2007.
• Talvio, Tuukka: Coins and Coin Finds in Finland AD 800 – 1200. Iskos 12. Helsinki 2002.

Saagat ovat pääosin Islannissa 1100–1400-luvuilla kirjoitettuja, anonyymejä kansankielisiä kaunokirjallisia proosakertomuksia, joissa kuvataan muun muassa Islannin asuttamista, skandinaavisia kuninkaita ja islantilaisia piispoja, sukuriitoja, viikinkiretkiä, muinaisia sankareita, keskiaikaisia ritareita sekä kristittyjä pyhimyksiä. Saagoja on luokiteltu tyylillisin ja sisällöllisin perustein erilaisiin lajeihin eli genreihin. Niistä osa pohjautuu suulliseen muistitietoon ja tarinaperinteeseen ja linkittyi Islannin ja Norjan varhaiseen historiaan (islantilaissaagat, kuningassaagat, aikalaissaagat, muinaissaagat), kun taas osa koostuu eurooppalaisten teosten käännöksistä ja niiden innoittamina syntyneistä saagoista (ritarisaagat, antiikkisaagat, hagiografiset saagat). Saagat on kirjoitettu muinaisislannin kielellä, ja tavallisesti siitä käytetään tutkimuksessa nimitystä muinaisnorja.[1]

Sisällys

• 1 Saagakirjallisuuden synty
• 2 Saagojen lajityypit
  • 2.1 Kuningassaagat
  • 2.2 Islantilaissaagat
  • 2.3 Muinaissaagat
  • 2.4 Aikalaissaagat
  • 2.5 Ritarisaagat
  • 2.6 Antiikkisaagat
  • 2.7 Hagiografiset saagat
• 3 Lähteet
  • 3.1 Viitteet
• 4 Suomennettuja saagoja
• 5 Aiheesta muualla

Saagakirjallisuuden synty

Islantilaiset olivat kääntyneet kristityiksi yleiskäräjien päätöksellä syksyllä 999, minkä jälkeen saarelaiset alkoivat tutustua eurooppalaiseen kirjalliseen kulttuuriin, ja latinalaisten aakkosten käyttö riimukirjaimiston sijaan alkoi yleistyä. Islantilaisen historiankirjoituksen isänä pidetään Pariisissa opiskellutta kirkonmiestä Sæmundr Viisasta (isl. inn fróði, Sigfússon; 1056–1133), jonka mahdollisia teoksia ei ole säilynyt nykypäivään, vaikkakin Sæmundriin viitataan useissa eri lähteissä.[2]

1100-luvun alussa alettiin kirjata ylös suullisena muistitietona välittyneitä lakeja, ja Ari Viisaana (isl. inn fróði) tunnettu Ari Þorgilsson kirjoitti ensimmäisen islantilaisten historian, Islantilaisten kirjan (isl. Íslendingabók). Samalla vuosisadalla alettiin myös kääntää islanniksi latinankielistä kirjallisuutta, mikä piti sisällään kristillisiä tekstejä ja historianteoksia. Todennäköisesti jo 1100-luvulla alettiin myös kirjoittaa suulliselle kertomusperinteelle ja muistitiedolle pohjautuneita saagoja. Kuningassaagoja pidetään näistä saagoista varhaisimpina. Viimeistään 1200-luvun alkaessa on kuitenkin todennäköisesti alettu kirjoittaa jo myös aikalaissaagoja ja islantilaissaagoja. Lisäksi 1200-luvun alussa käännettiin Norjan kuninkaan hovissa eurooppalaisia ritariromansseja, joita kutsutaan tutkimuksessa käännetyiksi ritarisaagoiksi. Edda-runous on vanhaa; tutkijoiden mukaan nykypäivänä tunnettu runous on syntynyt ja kehittynyt 800–1200-lukujen kuluessa, mutta varhaisin säilynyt edda-runojen kokoelmakäsikirjoitus, mytologista runoutta ja sankarirunoutta sisältävä Codex Regius, on vasta 1270-luvulta. Nuorimpina saagoina pidetään muinaissaagoja, joiden taustalla vaikuttanut tarinaperinne tosin oli vanhaa, sekä kotoperäisiä ritarisaagoja, joita alettiin kumpiakin kirjoittaa 1200-luvun lopulta alkaen.[3]

Saagojen lajityypit

Kuningassaagat

Pääartikkeli: Kuningassaagat

Kuningassaagat kertovat viikinkiajan ja keskiajan norjalaisista ja tanskalaisista kuninkaista sekä Orkneysaarten jaarleista. Ne edustavat keskiajan islantilaista ja norjalaista historiankirjoitusta. Kansankielisiä kuningassaagoja alettiin kirjoittaa jo 1100-luvulla; varhaisimpana mainitaan Eiríkr Oddssonin nyt jo kadonnut *Hryggjarstykki, joka toimi myöhempien kuningassaagojen kokoelmien lähteenä. Kansankielisillä kuningassaagoilla oli myös latinankielisiä edeltäjiä: 1100-luvulla kirjoitetut Historia Norwegiae, jonka tekijää ei tunneta, Theodoricus Monachuksen Historia de antiquitate Norwagiensium sekä latinankieliset hagiografiset saagat Pyhästä Olavista ja läntisen Skandinavian kristillistäneestä Óláfr Tryggvasonista. Niin sanotun klassisen ajanjakson aikana (1220–1280) laadittiin useita pitkän aikavälin historiaa tarkastelevia kuningassaagojen kokoelmia kuten Fagrskinna ja Heimskringla. Näistä Heimskringlan kirjoittajana pidetään islantilaista Snorri Sturlusonia (1178/79–1241).[4] Teos on ilmestynyt J. A. Hollon suomennoksena nimellä Norjan kuningassaagat.

Islantilaissaagat

Pääartikkeli: Islantilaissaagat

Islantilaissaagat (isl. Íslendingasögur) kertovat Islannin asuttaneista suvuista ja näiden jälkeläisistä. Niiden kerronta keskittyy usein jonkin konfliktin ympärille, ja tarinan sankarin toimintaa ohjaa erityisesti oman ja suvun kunnian säilyminen. Monet konflikteista johtavat pitkiin verikoston kierteisiin. Ajallisesti islantilaissaagojen tapahtumat sijoittuvat noin vuosien 870 ja 1050 väliselle ajanjaksolle eli Islannin asuttamisen alkuajoista vuonna 999/1000 tapahtuneen kristinuskoon kääntymisen jälkeiseen aikaan ja maantieteellisesti pääosin Islantiin. Islantilaissaagat pohjautuvat suulliselle muistitiedolle ja tarinaperinteelle. Niitä kirjoitettiin erityisesti 1200-luvulla ja 1300-luvun alkupuolella pyhimyselämäkertojen ja kuningassaagojen esimerkin innoittamina. Islantilaissaagojen kirjoittajat ovat jääneet pääosin anonyymeiksi, mutta niitä ovat todennäköisesti kirjoittaneet sekä kirkonmiehet että oppineet maallikot, kuten Snorri Sturluson ja Sturla Þórðarson. Tutkimuksessa islantilaissaagoista puhutaan joskus myös sukusaagoina (eng. Family sagas, ruots. ättesagor, släktsagor). Keskiajan islantilaisille ne edustivat historiankirjoitusta, jossa kerrottiin saaren asukkaiden esi-isistä ja näiden juurista. Islantilaissaagoja on pidetty tyyliltään melko realistisina, ja monet niissä esiintyvistä henkilöistä ovat todennäköisesti historiallisia. Niissä esiintyy kuitenkin runsaasti myös yliluonnollisia elementtejä, kuten rauhattomia vainajia, kirottuja aseita, taikuutta ja outoja olentoja. Islantilaissaagoja ei voida suoraan käyttää lähteenä siitä ajasta, jota ne kuvaavat, mutta ne voivat kertoa niistä asenteista ja sosiaalisista mekanismeista, jotka vallitsivat sinä aikakautena, kun islantilaissaagoja kirjoitettiin.[5]

Islantilaissaagoista on suomennettu tähän mennessä ilmestyneet Egillin,Kalju-Grímrinpojan saaga, Gísli Súrinpojan saaga, Grettir Väkevän saaga, Lohilaaksolaisten saaga, Poltetun Njállin saaga, Veriveljien saaga, Viinimaan saaga sekä Hrafnkell Freyringoðin saaga, Tappaja-Glúmrin saaga, Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja Kertomus Gísl Illuginpojasta teoksessa Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja (Helsinki: Otava 2006).

Muinaissaagat

Pääartikkeli: Muinaissaagat

Muinaissaagat (isl. fornaldarsögur) on tutkimuksessa käyttöön otettu termi saagoille, jotka pohjautuvat germaaniselle sankaritarinoiden perinteelle ja sisältävät usein myyttisiä sekä kansansaduille tyypillisiä tarunomaisia ja epätodellisiksi luokiteltuja elementtejä, kuten lohikäärmeitä tai puhuvia eläimiä. Ajallisesti muinaissaagoissa kuvatut tapahtumat sijoittuivat yleensä aikaan ennen Islannin asuttamista, usein hyvin epämääräisesti määriteltyyn muinaiseen menneisyyteen, ja maantieteellisesti taas Islannin ulkopuolelle pohjoiseen Eurooppaan, ajoittain myös sen vähemmän tunnetuille alueille. Muinaissaagoja alettiin kirjoittaa erityisesti 1200-luvun lopulta alkaen, mutta niiden taustalla vaikuttanut suullinen kertomusperinne voi olla hyvinkin vanhaa ja laajalle alueelle Pohjois-Euroopassa levinnyttä. Monissa muinaissaagoissa on havaittavissa myös keskiajan eurooppalaisesta kirjallisuudesta saatuja vaikutteita.[6]

Keskiajan Islannissa muinaissaagojen katsottiin voivan kertoa islantilaisten esihistoriasta. 1600-luvulla niitä alettiin Ruotsissa ja Tanskassa pitää merkittävänä lähteenä maiden muinaisesta historiasta. Niin kutsuttu gööttiläinen historiankirjoitus näki muinaissaagat tärkeäksi suurvaltaideologian rakennusaineeksi. Muinaissaagoissa kuvatuilla tapahtumilla ja henkilöhahmoilla on saattanut olla yhteyksiä todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin, mutta yleensä tämä yhteys on heikko ja epämääräinen. Esimerkiksi eri vuosisadoilla eläneitä ihmisiä voidaan kuvata samassa saagassa. Muinaissaagoja ei voidakaan käyttää historianlähteenä siitä ajasta ja niistä henkilöistä, joita ne kuvaavat. Sen sijaan ne voivat kuvastaa kirjoitusajankohtansa ihmisten maailmankuvaa ja heidän näkemyksiään muinaisesta menneisyydestä.[6] Säilyneiden käsikirjoitusten perusteella muinaissaagat ovat olleet yksi suosituimmista saagalajeista keskiajan ja reformaation jälkeisen ajan Islannissa.[7] Muinaissaagat ovat vaikuttaneet voimakkaasti myös taiteeseen ja fantasiakirjallisuuteen 1800-luvulta alkaen.

Gaston Bussièren (1897) näkemys muinaissaagassa Völsungain saaga (isl. Völsunga saga) esiintyvästä valkyyriasta Brynhildr, joka keskiyläsaksankielisessä runoelmassa Nibelungeinlaulu (saks. Nibelungenlied) tunnetaan myös nimellä Brünhild.

Muinaissaagoiksi luokitelluista teksteistä on ilmestynyt suomeksi Egill Yksikätisen ja Ásmundr Berserkkiensurmaajan saaga, Bósin saaga, Norjan löytäminen, Uplannin kuninkaat, Grímr Karvaposken saaga, Saaga Illugista Gríðrin kasvattipojasta, Thorsteinn Talonvoiman tarina, Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga sekä Yngvarr Kaukomatkaajan saaga kokoelmassa Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja pohjolasta (Helsinki: Finn Lectura 2013).

Aikalaissaagat

Pääartikkeli: Aikalaissaagat

Aikalaissaagoihin (isl. samtiðarsögur) luetaan islantilaisista kirkonmiehistä kertovat piispainsaagat (isl. biskupa sögur) sekä Sturlunga sagana tunnettu aikalaissaagojen kokoelma. Aikalaissaagat kertovat 1100–1200-luvun islantilaisista tapahtumista ja henkilöistä. Ne ovat tärkein lähde siitä aikakaudesta, jolloin suuri osa nykyään tunnetusta islantilaisesta saagakirjallisuudesta tuotettiin, ja niistä henkilöistä, jotka todennäköisesti osallistuivat saagojen kirjoittamiseen ja kokoamiseen. Monet aikalaissaagoista on kirjoitettu melko pian niissä kuvattujen tapahtumien jälkeen, ja osa niiden kirjoittajista tunnetaan.[8]
Piispainsaagoja kirjoitettiin 1200-luvun vaihteesta noin 1300-luvun puoliväliin saakka. Ne ovat eurooppalaiselle pyhimyselämäkertaperinteelle pohjautuvia tekstejä, jotka kertovat islantilaisista piispoista ja näihin liitetyistä ihmeistä. Osa piispainsaagoista kirjoitettiin ensin latinaksi, mutta nykypäivään kokonaisina säilyneet piispainsaagat ovat kaikki kansankielisiä. Ne sisältävät kirkollisesta näkökulmastaan huolimatta runsaasti paitsi tietoa Islannin kirkkohistoriasta myös kuvauksia aikalaistapahtumista, kuten piispojen riidoista paikallisten päälliköiden kanssa. Sturlunga sagan teksteissä samaa piispainsaagojen kuvaamaa aikakautta, jota erityisesti 1200-luvulla leimasivat useiden merkittävien päälliköiden veriset välienselvittelyt, tarkastellaan pääosin maallisemmasta näkökulmasta. Kokoelman laajimman teoksen, Íslendinga sagan, todennäköisenä kirjoittajana pidetään Sturla Þórðarsonia (1214–1284).[9] Sturlunga sagaa tai piispainsaagoja ei ole suomennettu.

Ritarisaagat

Pääartikkeli: Ritarisaagat

Ritarisaagat-kategoriaan (isl. riddarasögur) luetaan ensinnäkin eurooppalaisista ritariromansseista, eeppisistä sankarirunoelmista ja arturiaanisesta eli kuningas Arthurista ja tämän ritareista kertovasta kirjallisuudesta tehdyt käännökset sekä toisekseen näiden käännösten innoittamina myöhemmin Islannissa kirjoitetut fiktiiviset, eurooppalaisiin ja eksoottisiin hoviympäristöihin sijoittuvat saagat. Viimeksi mainituista puhutaan myös kotoperäisinä ritarisaagoina. Ritariromansseja ja arturiaanisia tekstejä alettiin kääntää 1200-luvun alkupuolella Norjassa, kuningas Hákon IV Hákoninpojan toimeksiannosta. Käännetyt ritarisaagat kuitenkin yleensä esitellään islantilaisen saagakirjallisuuden yhteydessä, sillä lähes kaikki niiden nykyään tunnetuista käsikirjoituksista ovat säilyneet vain Islannissa. Ensimmäinen kuningas Hákon IV:en käännättämä eurooppalainen ritariromanssi oli Thomas de Bretagnen teos Tristan. Sen käännös tunnetaan nimellä Tristrams saga ok Ísöndar. Myöhemmin kuninkaan hovissa käännettiin myös esimerkiksi Chrétien de Troyes’n teokset Yvain (isl. Ívens saga), Erec et Enide (Erex saga) ja Perceval/Le Conte du Graal (Parcevals saga) sekä eeppisiä sankarirunoelmia (chanson de geste) erityisesti frankkien kuninkaasta Kaarle Suuresta ja hänen miehistään. Islantilaiset alkoivat sepittää näistä ritariromanssien käännöksistä vaikutteita ammentaneita mutta myös perinteisiä skandinaavisia aihelmia hyödyntäneitä kotoperäisiä ritarisaagoja todennäköisesti jo 1200-luvun lopulta alkaen. Niissä keskiössä on sankarin pyrkimys hankkia itselleen oma valtakunta ja morsian. Säilyneiden käsikirjoitusten valossa kotoperäiset ritarisaagat nauttivat muinaissaagojen ohella keskiajalla suurta suosiota.[10] Ritarisaagoja ei ole suomennettu.

Kääntäjäkuningas Hákon IV kuvattuna Flateyjarbók-käsikirjoituksessa noin vuonna 1390.

Antiikkisaagat

Pääartikkeli: Antiikkisaagat

Antiikkisaagoilla (saks. Antikensagas) viitataan tutkimuksessa niihin saagoihin, jotka perustuvat yhdelle tai useammalle latinankieliselle historianteokselle ja ovat niiden pohjalta kirjoitettuja mukaelmatyyppisiä käännöksiä kansankielelle. Latinan kielestä tehtyjä käännöksiä alettiin Islannissa tehdä jo varhain. Osa antiikkisaagoista on todennäköisesti käännetty jo ennen vuotta 1200. Antiikkisaagat ovatkin mahdollisesti olleet vanhempia kuin suuri osa suulliselle kertomusperinteelle pohjautuvista saagoista. Verrattuna esimerkiksi muinais-, ritari- ja islantilaissaagoihin antiikkisaagojen säilyneitä käsikirjoituksia on melko vähän, minkä perusteella voidaan olettaa, etteivät ne ole olleet yhtä laajasti suosittuja. Koska antiikkisaagat kuvasivat keskiaikaista maailmanhistoriaa, ne ovat kenties olleet vain oppineemman väen suosiossa tai niitä on saatettu käyttää esimerkiksi luostareissa ja katedraalikouluissa annetun opetuksen yhteydessä. Keskiajan merkittäville islantilaissuvuille maailmanhistoriasta kertovat antiikkisaagat ovat kuitenkin todennäköisesti olleet tärkeitä teoksia, sillä niiden avulla nämä suvut saattoivat jäljittää juurensa aina antiikin Troijan sankareihin saakka.[11]

Hagiografiset saagat

Pääartikkeli: Hagiografiset saagat

Latinankielisistä lähteistä käännetyt pyhimyselämäkerrat eli ”pyhien miesten saagat” (isl. heilagra manna sögur) ja apostolien teoista kertovat tekstit eli ”apostolien saagat” (isl. postola sögur) ovat varhaisinta säilynyttä kansankielistä kirjallisuutta Islannissa ja Norjassa. Vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset ja fragmentit ovat 1100-luvulta. Käännösten vaikutus ulottui myöhemmin myös muuhun saagakirjallisuuteen. Suosittuja lähteitä, joista käännettäviä tekstejä ammennettiin, olivat esimerkiksi Apokryfiset kirjat, Pseudo-Abdiaksen Historia apostolica, paavi Gregorius Suuren Dialogit, Petrus Comestorin Historia Scholastica, Vincent Beauvais’laisen Speculum historiale sekä Jacobus de Voraginen Legenda Aurea. Erityisesti Gregorius Suuren tekstit olivat keskiajan Islannissa hyvin suosittuja, ja niiden tarina-aihelmia lainattiin myös esimerkiksi islantilaissaagojen kerrontaan. Muita suosittuja tekstejä olivat esimerkiksi Neitsyt Marian elämästä ja ihmeistä kertova Maríu saga sekä Tuomas Canterburylaisen pyhimyselämäkerta Thomas saga Erkibyskups.[12]

Lähteet

• Ásdís Egilsdóttir. 1993. Biskupa sögur. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 45–46.
• Barnes, Geraldine. 1993. Riddarasögur. 2, Translated. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 531–533.
• Fix, Hans. 1993. Laws. 2, Iceland. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 384–385.
• Hallberg, Peter. 1993a. Eddic Poetry. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 149–152.
• Hallberg, Peter. 1993b. Sturlunga saga. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 616–618.
• Kalinke, Marianne E. 1993. Riddarasögur. 1, Indigenous. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 528–531.
• Knirk, James E. 1993. Konungasögur. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 362–366.
• Kratz, Henry. 1993. Saints’ Lives. 2, Iceland and Norway. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 562–564.
• Mitchell, Stephen A. 1993. Fornaldarsögur. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 206–208.
• Schach, Paul. 1993. Saga. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 561.
• Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.
• Vésteinn Ólason. 1993. Íslendingasögur. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 333–336.
• Whaley, Diana Edwards. 1993. Sæmundr Sigfússon inn fróði. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 636–637.
• Wolf, Kirsten. 1993. Postola sögur. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 511–512.
• Würth, Stefanie. 1998. Der “Antikenroman” in der isländischen Literatur des Mittelalters: eine Untersuchungen zur Übersetzung und Rezeption lateinischer Literatur im Norden. Beiträge zur nordischen Philologie 26. Basel: Helbing & Lichtenhahn..
• Würth, Stefanie. 2007 [2005]. Historiography and Pseudo-History. Teoksessa A Companion to Old Norse-Icelandic Literature and Culture, toim. Rory McTurk. Malden: Blackwell, 155–172.

Viitteet