Zaara

2.6.2023 zaara

Kveenien virallinen lippu

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/04/26/tarut-kertovat-suomen-muinaiskuninkaistaKveenien lippu on isäni suvun lippu, minkä alle minäkin kuulun. Fornjótr oli jättiläinen, joka hallitsi ”finnien ja kveenien maata”. Epäselvän finni-käsitteen on usein yhdistetty pikemminkin saamelaisiin, mutta Linna otaksuu sen tarkoittavan nimenomaan suomalaisia.

Suomalaisille on hahmoteltu kuninkaallista menneisyyttä skandinaavisten saagojen ja kotimaisen kansanrunouden pohjalta. Taruissa Suomi näyttäytyy jättiläisten kuningaskuntana.

1600-luvun alussa kirjoitettu Suomen kronikka luetteli viisitoista kuningasta, jotka olisivat hallinneet maata ennen Ruotsin vallan aikaa. Muuan heistä edisti rauhaa ja naapurisopua, toinen keksi perintöveron.

Tuntemattoman tekijän kirjoittama luettelo on lainatavaraa Norjan kuningassaagoista, Kai R. Lehtonen toteaa vuonna 1988 tekemässään ohjelmassa. Se oli sepitettä, joka oli tarkoitettu suomalaisten itsetunnon kohottajaksi.

Vanhin viittaus ”finnien kuninkaaseen” on 600-luvulla syntyneestä muinaisenglantilaisesta Widsith-runoelmasta. Siinä mainitun Caelic-hallitsijan nimi muistuttaa suuresti ”Kalevaa”, historiantutkija Martti Linna huomauttaa omassa ohjelmassaan.

Tärkein Suomen mahdollisista kuninkaista kertova lähde ovat kuitenkin saagat. Niiden keskeinen aines on Fornjótr-suvusta kertova tarusto. Fornjótr oli jättiläinen, joka hallitsi ”finnien ja kveenien maata”. Epäselvän finni-käsitteen on usein yhdistetty pikemminkin saamelaisiin, mutta Linna otaksuu sen tarkoittavan nimenomaan suomalaisia.

Vuonna 1988 Linna esitti ajatuksen, että Fornjótr-taruilla olisi historiallinen tausta. Myös suomalainen kansanrunous ja paikallisperinne tuntevat kuninkaiksi nimitettyjä päälliköitä, ja näihin viittaavat niinikään eräät ase- ja rahalöydöt.

Linna yhdistää löydöt Reinin varrelta kotoisin oleviin alemanneihin, jotka hänen hypoteesinsa mukaan perustivat 500-luvun lopulla Länsi-Suomeen oman valtionsa. Skandinaavien käsitys Suomesta tarumaisena jättiläisten kuningaskuntana pohjautuisi näin ollen kookkaiden germaanien invaasioon.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/04/26/tarut-kertovat-suomen-muinaiskuninkaista

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_muinaiset_kuninkaat

Suomen muinaiset kuninkaat ovat varhaisissa historiallisissa lähteissä mainittuja Suomen kuninkaita. Sana kuningas on vanha itämerensuomalaisten kielten sana, joka juontaa juurensa muinaisgermaaniseen sanaan kuningaz.[1] Lähteiden kirjoitusaikaan Suomella tarkoitettiin pääpiirteissään nykyisen Varsinais-Suomen aluetta ja lähteestä riippuen ne saattoivat viitata myös saamelaisiin.

Kirjalliset lähteet

Valtaosa Suomen kuninkaita koskevasta kirjallisesta aineistosta on peräisin Norjasta, Islannista ja Tanskasta. Varhaisin lähde Suomen kuninkaasta on kuitenkin muinaisenglanniksi 500- tai 600-luvulla laadittu Widsith-runo. Runossa kerrotaan, että ”Casere hallitsee kreikkalaisia ja Cælic suomalaisia” (”Casere weold Creacum ond Cælic Finnum”). Cælicin on nähty tarkoittavan Kalevaa, mutta asiasta ei voida sanoa mitään varmaa.[2]

Almoravidin valtakunnassa syntynyt maantieteilijä al-Idrisi mainitsee vuonna 1154 teoksessaan Tabula Rogeriana Fymark– ja Tabast-nimiset maat, jotka voivat mahdollisesti tarkoittaa Varsinais-Suomea ja Hämettä. Al-Idrisin mukaan Fymarkin kuninkaalla oli omistuksia Jäämeren suunnalla. Jalmari Jaakkolan otaksuman mukaan tämä viittaisi Ylä-Satakunnasta (Pirkanmaalta) lähtevien eränkävijöiden omistamiin erämaihin pohjoisessa.[3] Al-Idrisin kuvaus Pohjois-Euroopasta on kuitenkin sekavahko ja sisältää ilmeisiä väärinkäsityksiä.[4]

Arviolta 1200-luvulla kirjoitetussa Egillin, Kalju-Grímrin pojan saagassa kerrotaan kveenien käyneen kuninkaansa Faravidin johdolla sotaa karjalaisia vastaan. Saagan mukaan Faravid, jolla oli komennossaan 300 miehen sotajoukko, liittoutui norjalaisen Thorolf-päällikön kanssa. Liittolaiset tekivät sotaretken Karjalaan ja saivat suuren voiton.[5] Faravid on muinaisnorjankielinen nimi, mutta koska skandinaavien keskuudesta ei tunneta tällaista nimeä, se on tulkittu käännökseksi ”Kaukomielen” tai ”Kaukamoisen” kaltaisesta suomenkielisestä nimestä.[5][6] Saagakuvauksessa Faravid sijoitetaan 800-luvulle ajoittuvaan yhteyteen, mutta Kyösti Julkun ja Mikko Hämeen mukaan tällainen ajankohta on saagassa mainittua karjalaisten hyökkäystä ajatellen liian varhainen. Todennäköisempi vaihtoehto Faravidin elinvuosisadaksi olisi heidän mielestään 1100-luku.[6]

Tunnetuimpia Suomen kuninkaaksi mainituista myyttisistä henkilöistä on Fornjótr, joka kuvataan 1200-luvulla kirjoitetussa Orkneylaisten saagassa. Fornjótr mainitaan kuninkaaksi, joka hallitsi ”Finnlandia ja Kvenlandia”.[7][8] Fornjótrin pojan Nórrin kuvataan olleen Norjan perustaja ja kuningas Harald Kaunotukka olisi hänen etäinen jälkeläinen.[7]

Historioitsija Saxo Grammaticus käsittelee Suomea ja suomalaisia Tanskan historiaa käsittelevässä teoksessaan Gesta Danorum useaan otteeseen. Suomen kuninkaista hän mainitsee Sumblumin sekä Gusoniksen, joka Suomen ohella on myös Bjarmian kuningas. Näissä kirjoituksissa Suomen kuninkaat tulevat mainituksi heidän tyttäriään kosiskeltaessa. Saxon kirjoituksia, kuten muidenkin varhaishistoriallisten lähteiden historiallista luotettavuutta on kuitenkin kyseenalaistettu.

Eräissä muissakin lähteissä esiintyy käsite ”Suomen kuningas”. Esimerkiksi Eddarunossa Völundrin laulu myyttinen Völundr-seppä mainitaan sekä finnikuninkaan pojaksi että haltijoiden kuninkaaksi. Saxo Grammaticuksen Gesta Danorumissa kerrotaan Tanskan kuningas Ragnarin taistelleen Suomen kuningasta vastaan.[9][10]

Vuonna 1340 julistettiin 25 Sääksmäen talonpoikaa kirkonkiroukseen, koska he eivät olleet maksaneet veroa. Näistä talonpojista on säilynyt luettelo, jossa mainitaan henkilö nimeltä Cuningas de Rapalum eli Rapolan Kuningas. Nimi viittaa muinaishämäläiseen päällikköperinteeseen.[11][12] Kuningas tunnetaan useissa keskiaikaisissa yhteyksissä henkilö- tai kutsumanimenä, joten se hyvin todennäköisesti oli tässäkin tapauksessa sellainen eikä arvonimi. Todennäköisesti nimi on kuitenkin viitannut paikalliseen mahtimieheen, suurtalon isäntään. Georg Haggrénin mukaan Rapolan Kuningas oli muiden pannaan julistettujen sääksmäkeläisten tavoin luultavasti lautamies, yksi pitäjän arvostetuista luottamusmiehistä.lähde?

Vuonna 1438 satakuntalainen suurtalonpoika David julistautui Davidin kapinan yhteydessä puolestaan ”talonpoikien kuninkaaksi”.lähde? Myös Keski-Euroopan myöhäiskeskiaikaisten kapinoiden johtajia kutsuttiin joskus kuninkaiksi ilman, että kyseessä olisi ollut varsinaisesti vaatimus monarkistisesta kuninkuudesta. Sellaisten vielä 1800- ja 1900-luvuillakin käytettyjen yhdyssanojen kuin ”nuottakuningas” tai ”huuhtakuningas” osana kuningas-termi on viitannut talonpoikaisten työyhteisöjen valittuihin työnjohtajiin. Kristfried Ganander mainitsee teoksessaan Mythologia Fennica vuodelta 1789 Tuisko-nimisen suomalaisen kuninkaan.

Arkeologiset lähteet

Muinaispitäjiä laajemmista ja tiiviisti järjestäytyneemmistä hallintokokonaisuuksista Suomessa ei toistaiseksi ole arkeologista eikä historiallista todistusaineistoa.[13] Arkeologisten löytöjen perusteella Suomen alueella ei rautakaudella ilmeisesti ole ollut kuningaskuntiin rinnastettavaa voimakasta poliittista organisoitumista, mutta joillakin päälliköillä on voinut olla hetkittäin valtaa laajalla alueella.[14] On todennäköistä, että nykyisen Suomen alueella rautakautinen väestö kutsui valittuja päälliköitään, asemansa perineitä mahtimiehiä tai muista syistä arvostettuja henkilöitä kuninkaiksi.[15][16] Jouko Vahtola on katsonut, että mikäli nykyisen Suomen alueella oli kuninkaiksi kutsuttuja johtomiehiä, he olivat ilmeisesti paikallisyhteisöjen sukujohtajia, verotus- tai sotaretkien päälliköitä tai yhteisten hankkeiden johtajia.[15]

Viikinkiajalla Suomen lähialueista Tanska, Norja ja Ruotsi (lähinnä Mälarenin alue) alkoivat muodostua kuningaskunniksi, joissa valta keskittyi yhden ylimyksen käsiin. Suomenkin alueella tapahtui arkeologisten löytöjen perusteella poliittista organisoitumista etenkin merovingiajalta ristiretkiajalle, mutta organisoitumisen tarkkaa luonnetta on vaikea arvioida arkeologisesti. Naisten käyttämien korujen perusteella Suomen ristiretkiajan kulttuurialueet tai suomalaiset heimot voidaan jakaa lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja savolais–karjalaiseen kulttuurialueeseen. Solkityyppien levinneisyyden on nähty viittaavan erityisen ”suomalaisen”, ”hämäläisen” ja ”karjalaisen” identiteetin ilmaisuun.[17] Luultavasti Suomen alue muistutti kuitenkin enemmän rautakauden Gotlantia, Islantia tai Pohjois-Ruotsin Jämtlandia, joissa valta oli keskenään kilpailevilla paikallisjohtajilla. Näillä yhteiskunnilla oli yhteinen oikeuslaitos ja päätöksentekojärjestelmä. (Etelä-)Suomessa näitä on voinut vastata käräjälaitos.[18]

Arvokkaiden ase- ja korulöytöjen leviäminen Lounais-Suomeen ja Etelä-Pohjanmaalle ja vauraat ruumis- ja polttohautaukset näillä alueilla on tulkittu merkiksi yläluokan muodostumisesta roomalaiselta rautakaudelta (0–400 jaa.) lähtien.[19] Varhaisena esimerkkinä mahdollisesta paikallisen ”ruhtinaan” tai ”kuninkaan” haudasta on mainittu muun muassa Laitilan Soukaisten röykkiöhauta 200-luvulta.[20] Suurempi määrä tällaisia hautauksia tunnetaan merovingiajalta, kuten Euran Pappilanmäen[21][22] sekä Isonkyrön Pukkilan ja Vähänkyrön Kaavontönkän haudat.[23] Euran Käräjämäen 500-luvun jälkipuoliskolle ajoitetusta haudasta löydetty hioin on tulkittu viitanneen vainajan korkeaan asemaan. Sutton Hoon laivahaudasta löytynyt vastaavanlainen hioin on tulkittu kuninkaan valtikaksi.[24] Suomessa oli käynnissä kehitys, joka olisi ajan myötä voinut muodostaa yhtenäisen kuningaskunnan. Omavarainen kehitys hidastui, kun Suomen läntiset asutusalueet 1200-luvulta lähtien liitettiin osaksi Svean- ja Göötanmaan vaikutuspiiriä.[25] Norjalainen arkeologi Björn Myhre katsoo Suomessa olleen rautakaudella päällikkökuntia ja ”pienkuningaskuntia”.[26]

Suomessakin on muun muassa linnavuorten perusteella esitetty tulkintoja maakunnallisten puolustusorganisaatioiden olemassaolosta Hämeessä ja Satakunnassa. Näitä teorioita J.-P. Taavitsainen on arvostellut.[13][27][28] Suurin osa nykytutkijoista kuitenkin katsoo, että Hämeen linnaketjua koskeva teoria on hyvin varteenotettava .[29] Pääasiassa nykytutkimus näkee muinaislinnat kuitenkin osoituksena järjestäytymättömistä yhteisöistä, joiden sodankäynti on perustunut lyhyisiin ryöstöretkiin ja sellaisilta suojautumiseen. Pitkiin piirityksiin muinaislinnat eivät juuri ole soveltuneet.[30]

Messeniuksen Kajaanin linnan vankilassa vuosina 1616–1636 kirjoittama teos kuvasi Ruotsin historiaa ja sen mytologisia kuninkaita. Kirja edustaa niin sanottua gööttiläistä historiankirjoitusta.
Widsith

Widsith on 144:stä säkeestä koostuva runo, joka on kirjoitettu muinaisenglanniksi. Runo alkaa erisnimeksi ymmärretyllä sanalla ’Widsith’, jolla koko runo yleisesti tunnetaan. Runon arvioidaan olevan peräisin 500–600-luvuilta ja sen vanhin kirjallinen muoto löytyy Exeter-kirjasta (Exeter Book, Codex Exoniensis), joka on kirjoitettu 900-luvulla. Runon sisältö on suurimmaksi osaksi luettelomainen yleiskatsaus kansainvaellusajan Euroopan kansoista, kuninkaista ja sankareista. Alkusanojen ja loppukaneetin lisäksi runo koostuu kolmesta luettelosta: ensimmäiseksi käsitellään kuninkaat muodossa ”[kuninkaan nimi] hallitsi [kansan nimi]” ja ”[kuninkaan nimi] [kansan nimi]”, toiseksi käsitellään kansat, joiden luona kertoja on käynyt muodossa ”olin [kansan nimi] luona ja [kansan nimi] luona olin”, kolmanneksi luetellaan goottilaiset sankarit, joiden luona kertoja vieraili muodossa ”[sankarin nimi] etsin käsiini ja [sankarin nimi] ja [sankarin nimi].”

Runo sisältää lyhyen maininnan finnien Caelic-nimisestä kuninkaasta. Runossa mainitaan erikseen myös scridefinnit, joiden on tulkittu tarkoittavan lappalaisia. Widsith on ensimmäinen teksti, jossa tehdään selkeä ero näiden kahden välille. Caelic-nimen yhteydellä Kalevaan on useampikin tutkija spekuloinut, mutta mitään varmaa nimestä ei voida sanoa. [1]

Runon 24 ensimmäistä säettä on esitetty seuraavassa:

Widsið maðolade, wordhord onleac,
se þe monna mæst mægþa ofer eorþan,
folca geondferde; oft he on flette geþah
mynelicne maþþum. Him from Myrgingum

[5] æþele onwocon. He mid Ealhhilde,

fælre freoþuwebban, forman siþe
Hreðcyninges ham gesohte
eastan of Ongle, Eormanrices,
wraþes wærlogan. Ongon þa worn sprecan:

[10] ”Fela ic monna gefrægn mægþum wealdan!

Sceal þeodna gehwylc þeawum lifgan,
eorl æfter oþrum eðle rædan,
se þe his þeodenstol geþeon wile.
þara wæs Hwala hwile selast,

[15] ond Alexandreas ealra ricost

monna cynnes, ond he mæst geþah
þara þe ic ofer foldan gefrægen hæbbe.
ætla weold Hunum, Eormanric Gotum,
Becca Baningum, Burgendum Gifica.

[20] Casere weold Creacum ond Cælic Finnum,

Hagena Holmrygum ond Heoden Glommum.
Witta weold Swæfum, Wada Hælsingum,
Meaca Myrgingum, Mearchealf Hundingum.
þeodric weold Froncum, þyle Rondingum,

Hálfdan Eysteinninpojan saaga

Hálfdan Eysteinninpojan saaga (isl. Hálfdanar saga Eysteinssonar) on keskiaikainen islantilainen saaga, joka kertoo norjalaisen kuninkaan pojasta, Hálfdanista, ja tämän viikinkiretkistä idässä. Hálfdan Eysteinninpojan saaga luetaan muinaissaagoihin. Se on kirjoitettu todennäköisesti 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Saagan kirjoittajaa ei tunneta. Hálfdan Eysteinninpojan saagan varhaisimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat 1400-luvulta AM 343 a 4to ja AM 586 4to[1].[2] Hálfdan Eysteinninpojan saagaa ei ole suomennettu.

Sisällys

Synopsis

Hálfdanin suku

Saagan alussa kerrotaan Hálfdanin suvusta. Kerrotaan, että Norjan Trondheimin nimi tulee þrándr-nimisestä kuninkaasta, joka oli Óðinn-jumalan pojanpoika. Þrándrilla oli puolisonsa Dagmærin kanssa poika nimeltä Eysteinn. Eysteinnin velipuolen äidin nimeä ei tiedetä, mutta kyseisen velipuolen kerrotaan olevan Eirekr Kaukomatkaaja (isl. inn víðförli), joka löysi ”Kuolemattomien vainion” (isl. Ódáinsakr).[3] Eysteinnin vaimo on saagan mukaan Ása, joka on Sigurðr Hirvihärän (isl. hjörtr)[4] ja Áslaugin, Sigurðr Käärmeensilmäisen (isl. Ormr í auga)[5] tyttärentytär. Eysteinnillä ja Ásalla on poika nimeltä Hálfdan.

Eysteinnin sotaretki Aldeigjuborgiin

Kun Hálfdanin äiti kuolee, isä Eysteinn ei tahdo enää olla kotona vaan lähtee viikinkiretkille. Eysteinnillä on näillä matkoilla mukanaan Úlfkell Mestari (isl. snillingr) Sviprinpoika, hankalaluonteinen mies, jolle Eysteinn kuitenkin antaa paljon arvoa ja asettaa tämän viiden laivansa johtoon. Kun Eysteinn on viikinkiretkillä, hänen valtakuntaansa hallitsee Úlfkellin veli Úlfarr Sviprinpoika.

Eräänä kesänä kuningas Eysteinn lähtee viikinkiretkelle Idäntielle (isl. Austrvegr) poikansa ja Úlfkellin kanssa. He saapuvat Aldeigjuborgin kaupunkiin, missä hallitsee jo ikääntynyt kuningas Hergeirr. Tällä on kaupungissa vain vähän joukkoja. Eysteinn joukkoineen hyökkää kaupunkiin ja lyö kuninkaan nopeasti. Vanhan kuninkaan lesken, kuningatar Ísgerðrin, kerrotaan olevan Göötanmaan kuninkaan Hlöðvirin tytär. Leskikuningatar myöntyy vastentahtoisesti siihen, että Eysteinn ottaa hänet vaimokseen ja saa siten Hergeirrin valtakunnan haltuunsa.

Eysteinn lähettää Hálfdanin noutamaan prinsessaa

Kuningas Hergeirrin ja kuningatar Ísgerðrin tytär Ingigerðr, jonka kerrotaan olevan pitkä kuin mies, asuu kasvatusisänsä jaarli Skúlin luona. Skúli hallitsee Álaborgia ja hänen kerrotaan olevan Heimirin, Brynhildr Buðlintyttären kasvatusisän veli.[6] Skúlilla on saagan mukaan myös orja nimeltä Kollr, jonka tyttären nimi on myös Ingigerðr. Jälkimmäinen Ingigerðr muistuttaa prinsessa Ingigerðriä, mutta tällä ei ole prinsessan tapoja. Eysteinn lähettää poikansa Hálfdanin ja Úlfkell Mestarin valloittamaan jaarli Skúlin valtakunnan ja noutamaan prinsessan takaisin. Hän lupaa, että Hálfdan saisi prinsessan puolisokseen ja Úlfkell saisi hallintaansa Skúlin valtakunnan, minkä jälkeen Eysteinn hankkisi hänelle myös hyvän puolison.

Álaborgin valloitus

Jaarli Skúli saa tietää hyökkäyksestä etukäteen, mutta sairastuu juuri ennen hyökkäystä. Hän pyytää orjaansa Kolria pukeutumaan vaatteisiinsa ja johtamaan sotajoukkojaan. Kolr suostuu, ja kaikki luulevat hänen taistellessaan hänen olevan Skúli. Samaan aikaan prinsessa Ingigerðr sopii Ingigerðr Kolrintyttären kanssa, että tämä ottaa hänen paikkansa ja väittää olevansa prinsessa. Kun Hálfdan ja Úlfkell kohtaavat Kolrin joukkoineen, syntyy hurja taistelu, jossa Kolr lopulta saa surmansa. Taistelun jälkeen Hálfdan miehineen näkee vanhan miehen ja naisen, jotka kulkevat kohti metsää. Mies on niin heikko, että joutuu nojautumaan naista vasten. Pariskunnan mentyä Hálfdan epäilee, että vanhasta miehestä on hänelle vielä harmia.

Hálfdan ja Úlfkell vievät nyt prinsessaksi luulemansa Ingigerðrin Aldeigjuborgiin. Hálfdan ei vielä tahdo avioon, mutta Ingigerðr annetaan puolisoksi Úlfkellille, josta tehdään jaarli ja Álaborgin ja siihen kuuluvan valtakunnan hallitsija.

Nuorempi ja vanhempi Grímr

Kolmen vuoden kuluttua Bálagarðrin rannikolla (isl. Bálagarðssíða) katoaa kauppalaiva ja kaikki olettavat, että se on joutunut kovaan myrskyyn. Myöhemmin syksyllä kuningas Eysteinnin hoviin saapuu kaksi pitkää muukalaista. Näillä on pitkä huppu päässään, niin etteivät kasvot näy kunnolla, ja kumpikin kertoo olevansa nimeltään Grímr ja olevansa venäläistä sukua (ættaðir utan af Rússía). He kertovat menettäneensä kaiken haaksirikossa ja pyytävät saada jäädä talven yli. Vanhempi Grímr osoittautuu talven mittaan vahvaksi ja taitavaksi erilaisissa kisailuissa, ja nuorempi Grímr on taidokas jousiammunnassa ja lautapelissä. Ihmiset pitävät kummastakin Grímristä. Hálfdan pitää kumpaakin Grímriä tarkasti silmällä.

Joulun aikaan, juhlajuominkien jälkeen Hálfdan sattuu palaamaan saliin, missä kumpikin Grímr nukkuu. Nuoremman Grímrin käsi on ilman hansikasta, eikä Hálfdan ole koskaan nähnyt kenelläkään miehellä niin kaunista kättä. Kädessä on myös sormus. Hálfdan ottaa sormuksen ja hansikkaan mukaansa, mutta yöllä hän herää siihen, että nuorempi Grímr on suunnannut sokaisevan valon hänen kasvoihinsa. Grímr ottaa hanskan ja sormuksen ja lausuu, että ne ja käsi tulisivat piinaamaan Hálfdania antamatta hetkenkään rauhaa, kunnes joku antaisi ne Hálfdanin käteen yhtä mielellään kuin Grímr on ne juuri häneltä ottanut. Tämän jälkeen Grímr syöksyy ulos. Hálfdan yrittää lähteä hänen peräänsä, mutta huomaa ovet lukituiksi. Kun hän menee etsimään isäänsä kuningas Eysteinniä, hän löytää tämän kuolleena vuoteestaan. Henkiin jäänyt palveluspoika kertoo, että vanhempi Grímr oli tullut sisään ja surmannut kuninkaan ja muut palveluspojat miekalla. Kumpaakaan Grímriä ei löydetä, mutta kansa tahtoo Hálfdanin ryhtyvän kuninkaaksi isänsä jälkeen. Hálfdan kuitenkin kieltäytyy, sillä hän tahtoo kostaa ensin isänsä surman, ja määrää kuningatar Ísgerðrin ja tämän veljen Sigmundrin hallitsijaksi kunnes hän palaisi. Hän lähtee viikinkiretkille viideksi vuodeksi, ensin Idäntielle (isl. Austrvegr), mutta kuva hänen näkemästään kädestä ja kultasormuksesta piinaa häntä kaikkialla.

Veljesmurha

Vale-prinsessa Ingigerðr Kolrintytär tahtoo, että Úlfkell ottaisi Eysteinnin kuoleman jälkeen myös Aldeigjuborgin hallintaansa. Ísgerðr ja Sigmundr eivät kuitenkaan suostu siihen, ja Úlfkell palaa Álaborgiin keräämään joukkoja. Sigmundr lähtee heidän peräänsä, ja käy niin, että Úlfkell ja Ingigerðr joutuvat pakenemaan yhdellä laivalla Norjaan. Siellä Úlfkell surmaa Eysteinnin maita sijaishallitsevan veljensä Úlfarrin ja julistautuu kuninkaaksi.

Úlfkellin ja Hálfdanin taistelu

Úlfkell kerää itselleen valtavan armeijan viikingeistä, lainsuojattomista ja berserkeistä ja lähtee Idäntielle. Hän saapuu kolmellakymmenellä laivalla paikkaan nimeltä Jakoniemi (isl. Klyfandanes), joka on saagan mukaan itään Vaahterametsä (isl. Hlynskógr) nimisestä paikasta eikä kovin kaukana Bjarmien maasta (isl. Bjarmaland). Siellä hän kohtaa Hálfdanin, joka on matkassa kymmenellä laivalla. Alkaa taistelu, jossa Hálfdan pienemmästä joukostaan huolimatta taistelee miehineen urheasti. Hálfdan haavoittuu taistelussa vaikeasti, mutta tippuu yli laidan, mistä hänen neuvonantajansa Sviði onkii tiedottoman Hálfdanin laivan vierellä kelluvaan veneeseen.

Paikalle saapuu 25 suurta laivaa, joita johtava mies tarjoaa alakynnessä oleville apua. Sviði hyväksyy avun. Úlfkell joukkoineen joutuu nyt taistelussa alakynteen ja joutuu lopulta pakenemaan. Hálfdanin joukkoja auttamaan tullut mies lähettää pahasti haavoittuneen Hálfdanin maihin erään parantajapariskunnan hoiviin. Hálfdan toipuu lopulta, mutta ajatukset kädestä, sormuksesta ja hansikkaasta piinaavat häntä yhä.

Úlfkell ja kuningas Hárekr

Täpärästi pelastunut Úlfkell lähtee tapaamaan toista veljeään Úlfria Bjarmiaan. Úlfr on kosinut Bjarmien kuningas Hárekrin tytärtä Eðnýä,[7] mutta kuningas on kieltäytynyt. Veljekset yhdistävät voimansa ja lopulta kuningas Hárekr ja prinsessa Eðný suostuvat avioliittoon. Úlfkell saa tietää, että Hálfdania auttanut mies on Grímr, joka hallitsee paikkaa nimeltä Kirjálabotn. Kuningas Hárekr tahtoisi naida Grímrin kasvattityttären ja Úlfkell taas tahtoo kostaa Grímrille kokemansa tappion. Keväällä miehet valmistelevat armeijansa. Mukaan tulee kaksi Finnien kuningasta (isl. konungar finnskir), Fiðr ja Flóki nimeltään, jotka kumpikin ovat velhoja (isl. galdramenn). He hyökkäävät Grímriä vastaan.

Hálfdanin matka Kirjálabotniin

Samaan aikaan toisaalla Hálfdan on tervehtynyt ja lähtee auttamaan taisteluun joutunutta Grímriä vaikka onkin saanut tietää tämän olevan myös isänsä surmaaja. Hän saa parantajapariskunnalta mukaansa miekan, jonka haltija saisi aina voiton, kaulakorun, jota Hálfdanin ei koskaan saisi riisua pois sekä koiran, joka näyttäisi Hálfdanille tien ja varoittaisi matkan varrella olevista, metsissä elävistä pahantekijöistä.

Matkan varrella Hálfdan kohtaa näitä pahantekijöitä, mutta surmaa ne kaikki. Osa metsässä asujista muuttuu eläviksi kuolleiksi, mutta Hálfdan tuhoaa myös ne ja polttaa niiden ruumiit tuhkaksi. Hän säästää kuitenkin viimeiseksi kohtaamansa pahantekijän koiran, joka ottaa Hálfdanin uudeksi isännäkseen.

Taistelu bjarmeja vastaan

Hálfdan saapuu lopulta Grímrin linnoitukselle ja osallistuu taisteluun. Finnien kuningas (isl. Finnakonungr) Flóki ampuu jousellaan kolme nuolta kerrallaan ja osuu jokaisella; Hálfdan iskee jousen hajalle ja katkaisee Flókin käden, mutta ilmaan lentänyt käsi tipahtaa alas takaisin paikoilleen ja parantuu välittömästi. Kun toinen Finnien kuningas, Fiðr, näkee tämän, hän muuttaa itsensä valaaksi ja alkaa murskata sotureita alleen. Pahantekijän koira käy valaan kimppuun ja parantajilta saatu koira repii irti sen sisälmykset ja sydämen, mutta kaatuu sitten kuolleena maahan. Flóki puhaltaa niin kovaa Hálfdania päin, että miekka kirpoaa tämän kädestä. Hálfdanin saama kaulakoru suojaa häntä, kun Flóki yrittää iskeä hänen päätään irti. Flóki kohtaa loppunsa pahantekijän koiran hampaissa. Hálfdan surmaa Úlfkellin, ja kuningas Hárekr muuttuu lohikäärmeeksi, mutta Hálfdan surmaa senkin.

Hálfdan palaa Norjaan

Taistelun jälkeen Hálfdan päättää, että jaarli Skúli ja kuningatar Ísgerðr solmivat avioliiton ja ottavat haltuunsa alueet Venäjänmaalla (isl. Garðaríki). Sigmundr ja kuningas Hárekrin tytär Eðný ryhtyvät hallitsemaan Bjarmien maata. Hálfdanin entinen neuvonantaja Sviði ryhtyy hallitsemaan Kirjálabotnia. Hálfdan itse palaa prinsessa Ingigerðrin kanssa Norjaan, missä hänestä tulee Trondheimin kuningas.

Kuningas Hárekrin sisarenpojat

Myöhemmin Hálfdan ja Sigmundr saavat kuulla, että viikingit (isl. Víkingar) ryöstelevät Bjarmien maassa ja Novgorodissa (isl. Nógarðr) ja ovat tappaneet Sviðin ja ottaneet haltuunsa Kirjálabotnin ja suuren osan Rusien maata (Rússland). lähtee vielä Sigmundrin kanssa sotaretkelle Bjarmiaan, missä edesmenneen kuningas Hárekrin sisarenpojat ovat yrittäneet ottaa vallan itselleen. Alkaa taistelu, jonka lopuksi toinen Hárekrin sisarenpojista, Valr ja tämän pojat Kisi ja Köttr sukeltavat sisälle vesiputoukseen ja muuttuvat siellä lohikäärmeiksi; ne asettuvat makaamaan kulta-aarteensa päälle.[8] Asioiden selvittyä Sigmundr palaa hallitsemaan Bjarmien maata ja Hálfdan palaa Norjaan. Saagan mukaan Hálfdanista ja kuningatar Ingigerðristä polveutuu monia norjalaisia ja Orkneysaarten asukkaita.

Hálfdan Eysteinninpojan saaga lähteenä

Muiden muinaissaagojen tapaan Hálfdan Eysteinninpojan saaga pohjautuu todennäköisesti vanhalle skandinaaviselle tarinaperinteelle, mutta yhdistää kerrontaansa myös kansansatumaisia elementtejä ja kirjallisuudesta saatuja vaikutteita. Saagan tuntemattomaksi jäänyt kirjoittaja on tuntenut keskiajan islantilaista historiankirjoitusta, kuten Islannin asuttamista ja asuttajia kuvaavan Landnámabókin sekä myyttisistä ja muinaisista Ynglingien kuninkaista kertovan Ynglinga sagan, joka on Snorri Sturlusonin kuningassaagojen kokoelman Heimskringla aloittava saaga. Useat käännettyyn kirjallisuuteen viittaavat lainat osoittavat, että saagan kirjoittaja on ollut hyvin lukenut henkilö. Lisäksi saagan kirjoittaja on tuntenut muita muinaissaagoja, kuten Ragnarr Karvahousun saagan, Kävelijä-Hrólfrin saagan ja Völsungain saagan ja mahdollisesti myös Egill Yksikätisen ja Ásmundr Berserkkiensurmaajan saagan.[9]

Saagan erityispiirteitä

Tutkimuksessa Hálfdan Eysteinninpojan saagaa on pidetty Helga Reuschelin (1933) muinaissaagojen alakategorioiden mukaisesti joko seikkailusaagana tai viikinkisaagana, jossa on kansansatumaisia (saks. Märchensaga) piirteitä. Hálfdan Eysteinninpojan saaga muistuttaa muita viikinkisaagoja siinä, että tarinan sankari viettää osan elämästään viikinkiretkillä, mutta eroaa niistä siinä, että saaga ei sisällä lainkaan runoutta eikä sen loppu ole traaginen tai pääty sankarin kuolemaan. Sen sijaan saagan loppu on onnellinen kuten yleensä seikkailusaagoissa. Siihen liittyy Hálfdanin etsintävaihe, jonka aikana hän odottaa näkevänsä uudelleen hänessä tunteita herättäneen sormuksen ja sitä kantaneen käden, mikä on verrattavissa kotoperäisten ritarisaagojen morsiamen etsintä -teemaan. Kertomus muistuttaa kotoperäisille ritarisaagoille tyypillistä vaimon etsinnän teemaa.[10].

Merkitys keskiajalla

Hálfdan Eysteinninpojan saagan luvuissa kaksi ja 25 mainitaan kuningatar Ísgerðrin veli Oddr skrauti, jonka kerrotaan olevan Göötanmaan (isl. Gautland) kuningas Hlöðvirin poika ja tulleen maanasuttajana Islantiin poikansa Kulta-Þóririn (Gull-Þórir) kanssa. Heidät mainitaan Islannin asuttamisesta kertovassa Landnámabókissa.[11]Kumpikin esiintyy myös islantilaissaagassa Kulta-Þóririn saaga. Myös Eysteinnin vaimon Ásan kautta syntyy yhteys Ragnarr Karvahousuun ja tämän vaimoon Áslaugiin,[12] joista monet keskiajan islantilaiset katsoivat polveutuvansa. Keskiajan Islannissa Hálfdan Eysteinninpojan saagaa on saatettu muiden muinaissaagojen tavoin pitää eräänlaisena historiana, joka kertoi islantilaisten muinaisista esi-isistä. Vaikka siinä kuvatuilla hahmoilla olisikin historiallinen esikuvansa, mikä ei välttämättä ole todennäköistä, ei saaga silti selkeytä tai todenna millään tavoin tämän mahdollisen esikuvan historiallista identiteettiä.[13]

Saagalla on voinut olla keskiajalla myös muita merkityksiä. Esimerkiksi saagan 1400-luvulta peräisin oleva käsikirjoitus[14] sisältää useita muinaissaagoja, joiden tapahtumat sijoittuvat laajoille aloille pohjoista pallonpuoliskoa. Käsikirjoitusta on pidetty oman aikakautensa eli skandinaavisia kuningaskuntia yhdistäneen Kalmarin unionin ajan tuotteena. Kyseisten saagojen avulla on myös voitu esittää kommentteja ja tulkintoja aikakauden poliittisesta todellisuudesta.[15]

Merkitys suurvalta-ajan Ruotsissa

Vaikka saagan päähenkilö Hálfdan olikin syntyisin Norjasta eivätkä saagan tapahtumat sijoittuneet Ruotsin alueelle, saagasta kiinnostuttiin myöhemmin suurvalta-ajan Ruotsissa gööttiläisen historiankirjoituksen myötä. Saagassa kuvattiin kuitenkin tapahtumia ”Idäntiellä” (Austrvegr), kuten Aldeigjuborgissa, Kirjálabotnissa, Bjarmien maassa ja Garðaríkissä, joiden kaikkien voitiin katsoa kuuluvan suurvallan vaikutuspiiriin. Hálfdan Eysteinninpojan saagan pää- ja sivuhenkilöinä mainittiin myös sellaisia henkilöhahmoja, jotka tunnettiin ruotsalaisessa muinaisuudentutkimuksessa jo ennestään, minkä seurauksena kansansatumaisia piirteitä sisältävä seikkailusaaga hyväksyttiin kritiikittömästi osaksi muinaisesta menneisyydestä kertovia lähteitä. Hálfdan Eysteinninpojan saaga ilmestyi Ruotsissa vuonna 1737 Eric Julius Björnerin kääntämänä kokoelmassa Nordiska kämpa dater.[16][17]

Saagassa mainittuja pohjoisia ja itäisiä paikkoja

Hálfdan Eysteinninpojan saagassa mainitaan useita paikannimiä, jotka on yhdistetty itäisessä Skandinaviassa ja Venäjän alueella oleviin paikkoihin. On katsottu, että Bálagarðssíða eli Bálagarðrin rannikko viittaisi Suomen lounaisrannikkoon. Toiset saagalähteet yhdistävät Bálagarðssíðan kuitenkin Själlannin rannikolle.[18]

Úlfkellin ja Hálfdanin kohdatessa idässä mainitaan paikannimet Klyfandanes (suom. “Jakoniemi”) ja samoilla seuduilla sijaitseva Hlynskógr, ”Vaahterametsä”. Saagan tapahtumat sijoitettiin oletettavasti Skandinavian ja Venäjän pohjoisosiin, mutta on esitetty, että ”vaahterametsä” saattaisi viitata alueisiin, joilla kasvaa vaahteraa eli hieman eteläisempään paikkaan. Boris Kleiber on yhdistänyt Vaahterametsän venäläiseen Klenovajan kylään, jonka nimi tarkoittaa vaahteraa. Kylä sijaitsee lähellä Äänisen eteläpuolella olevaa Vytegran kaupunkia. Klyfandanes voisi hänen mukaansa viitata Klenovajan kylän koillispuolella olevaan Andoman ylänköalueeseen. Saaga määrittelee paikkojen sijainniksi alueen jossain Bjarmien maan (isl. Bjarmaland) lähellä. Kleiber on esittänyt, että saaga kuvaisi matkaa Laatokasta Ääniselle ja sieltä Vienanmerelle.[19]

Nykyislannissa Kirjálabotn tarkoittaa Suomenlahtea, mutta on katsottu, että Hálfdan Eysteinninpojan saagassa Kirjálabotnar, ”Karjalanpohja”, viittaisi Laatokan Karjalassa sijaitsevaan Kurkijokeen. Paikannimi on saattanut kuitenkin viitata alueisiin, joissa on asunut ”karjalaisiksi” (isl. Kirjálar) katsottua väestöä, joiden asuinpaikasta yleensä puhuttiin saagoissa ”Karjalaisten maana” (isl. Kirjálaland). Käytännössä alueella on kuitenkin asunut myös muita suomensukuisia kansoja, kuten vepsäläisiä.[20]

Saagassa mainitaan myös Nógarðr, joka viittaa Novgorodiin.[21] Garðaríki, Venäjänmaa, taas viittasi Kiovan Rusiin eli alueeseen, jolla sijaitsivat saagojen näkökulmasta esimerkiksi sellaiset kaupungit kuin Hólmgarðr (Novgorod) ja Aldeigjuborg eli Vanha-Laatokka (Staraja Ladoga).[22] Álaborgin (tai: Áluborg) osalta taas on esitetty, että kyseessä olisi Säsjoen varrella sijainnut varjagien linnoitus.[23]

perhe oma-elama