Pariterapiassa
Kolumni
Yhä naurattaa, kun exäni sanoi ystävälleen: ”Me mennään ensi viikolla pariterapiaan, ja mä aion voittaa sen!”
Me kaikki varmasti tunnemme jonkun, jolla ei ole koskaan mikään hyvin. Jos sinulla menee huonosti, hänellä menee aina huonommin. Voitto se on sekin, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
Teksti
Anna-Leena Härkönen
Julkaistu 27.5.2023
Apu
Meidän ei tarvitse voittaa. Kunhan vain kaikki muut häviävät! Kuulin avaruusolion repliikin lasten piirretystä (joita kissani katsoo aamuisin). Ja se oli totta.
Minua on pyydetty monesti Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan. Viimeisellä kerralla sanoin, että älkää pyytäkö enää. En tule. Ensinnäkään en osaa tanssia. Kun käsketään liikuttamaan jalkaa, liikutan koko vartaloani. Olen täysin lahjaton, teatterikoulun tanssinopettajien kauhu. Putoaisin varmasti ensimmäisenä. Mikä nöyryytys.
Kukaan ei halua pudota ensimmäisenä. Mistään. Kilpailuhenkinen ihminen haluaa voittaa kaikessa, myös siinä mitä ei osaa. Parasta olisi voittaa kilpailut osallistumatta niihin ollenkaan.
Voisihan sen tanssikilpailun ajatella leikkinäkin. Mutta se ei ole leikkiä. On kyse elämästä ja kuolemasta. Ja jos ei ole kyse elämästä ja kuolemasta, ei ole kyse mistään.
Minäkin tunnen ystäväni. Hän kävi aviomiehensä kanssa parisuhde terapiassa, ajatuksena oli parantaa suhdetta. Nykyisin pariterapeutit ehdottavat poikkeuksessa eroa aviopareilla. Niin tämäkin terapeutti oli tehnyt. Mies oli uskonut terapauttia, pari oli asunut Lontoossa mies töissä ja vaimo oli opiskellen Maisteritutkinnon englanniksi ja heillä on nyt kaksi jo aikuisikäisiä tytärtä. Ero siitä tuli pitkän suhteen jälkeen. Vaimo joutui menemään lähihoitajan töihin vaikka hän on palkittu graafikko. Autoimme häntä ja hänestä tuli järjestömme pj.
Oli mahtavaa, että euroviisuissa toiseksi jäänyt Käärijä myönsi suoraan olevansa hirveän pettynyt. Miksi teeskennellä? Se oli niin lähellä! Ja vaikka hänelle aukeaisi hopeasijasta vaikka minkälainen ura, tappio jää varmasti kirvelemään ikuisiksi ajoiksi.
Toisen voitto ei aina suomalaista mieltä lämmitä. Kuten Danny laulaa hittibiisissään: ”Kun naapureiden elintaso mielenrauhan vei…”
Kilpailkaa keskenänne, Turkka sanoi meille oppilaille Teatterikorkeakoulussa. Varastakaa huomio lavalla. Pelätkää ja vihatkaa toisianne.
Ajatus tuntui kauhealta. Teatteri oli ja on mielestäni yhteisöllisyyttä, ja se on sen paras puoli. Totta kai jokainen haluaa olla mahdollisimman hyvä, mutta että yrittää tuhota vastanäyttelijän työn rynnimällä eteen? Sellaisiakin näyttelijöitä on.
Toisen voitto ei aina suomalaista mieltä lämmitä. Kuten Danny laulaa hittibiisissään: ”Kun naapureiden elintaso mielenrauhan vei…”
Se kertoo kaiken. Minä en koskaan voita arpajaisissa. Jokin aika sitten yritin taas. Designkaupassa jokainen kävijä sai arvan. Myyjän mukaan useimmissa niistä oli voitto ja palkintona puuhelmistä tehtyjä avaimenperiä. Arpani ei voittanut, tietenkään. Toivoin, että myyjä antaisi pelkästä hyvästä sydämestä uuden arvan, mutta ei hän antanut. Ostin silti korvakorut. Teki mieli ehdottaa, että jos ostan ne, saanko uuden arvan.
Vaikka mitä minä olisin sillä rumalla avaimenperällä tehnyt? En mitään, mutta voittamisen kokemuksella paljonkin.
Me kaikki varmasti tunnemme jonkun, jolla ei ole koskaan mikään hyvin. Jos sinulla menee huonosti, hänellä menee aina huonommin. Voitto se on sekin.
Lily Ebert, holokaustista selvinnyt juutalaisnainen, kertoo muistelmissaan, miten Tel Aviviin perustettiin sodan jälkeen tukikeskus natsien vainot kokeneille. Mitä tapahtui? Uhrit alkoivat kilpailla siitä, kuka oli kärsinyt eniten. Syntyi nokkimisjärjestys. Keskitysleirillä olleet eivät esimerkiksi pitäneet ”kätkeytyjiä” minään. Mitä sinä muka voit tietää? Minä olin Auschwitzissa kolme vuotta! Riidat saattoivat yltyä rajuiksikin. Tällaisia me olemme, ihmiset.
Kävin yhden aviomieheni kanssa pariterapiassa. Se ei auttanut. Mutta yhä naurattaa, kun exäni sanoi ystävälleen: ”Me mennään ensi viikolla pariterapiaan, ja mä aion voittaa sen!”
Valitettavasti hän ehti käyttää tuon omassa kirjassaan ennen minua. Tämän kilpailun hävisin.