Työväestö, mäkitupalaiset, torpparit, loiset 1800-luvulla
Työväestön olot olivat kurjat 1800-luvun Suomessa
Ulkopuolisen tahon, tässä tapauksessa valtion ja sivistyneistön, väliintuloa tarvittiin olojen parantamiseen.
Asuntopolitiikan tavoitteena on ollut alusta asti turvata kaikille vähimmäisvaatimukset täyttävä
asunto kohtuullisin kustannuksin viihtyisässä asuinympäristössä. Vuonna 1900 Suomen väestöstä
87 % asui maaseudulla, jossa asuminen, elinkeino ja elämäntyö kietoutuvat tiiviisti yhteen.
Henkilöillä, jotka eivät omistaneet maata ja joilla ei ollut pätevyyttä ja lupaa toimia ammatissa, oli
verrattain huonot mahdollisuudet investoida suuria summia asumiseensa. Heidän vaihtoehtoinansa
oli pestautua jonkun varakkaamman palvelukseen, joka huolehti heidän asumisestaan, tai elättää
itsensä maatalouden kausitöillä ja muilla tilapäistöillä ja yrittää saada jonkinlainen asunto
hallintaansa. Molemmat vaihtoehdot alkoivat 1800-luvun loppua kohden käydä yhä
mahdottomimmiksi, sillä maan väkiluku kasvoi huikeasti, mutta uusia tiloja ja asuntotontteja ei
ollut saatavilla. Kaikille ei enää riittänyt taloa, johon pestautua tai tonttia, johon rakentaa mökkinsä.
1900-luvun alussa Itä-Suomessa, jossa tilanne oli pahin, joissain kunnissa jopa 50 % kunnan
asukkaista oli virallisesti asunnottomia.
Varhaisen maaseudulle suuntautuneen asuntopolitiikan keskeiseksi tehtäväksi tuli tosiasiallisen
asuntopulan lievittäminen. Toimenpiteistä voidaan erottaa kaksi selkeää päälinjaa: ensiksi pyrittiin
kasvattamaan saatavilla olevien asuntotonttien ja pientilojen lukumäärää ja toiseksi pyrittiin
vakauttamaan jo olemassa olevien asuntotonttien ja pientilojen omistussuhteet, jotta asuntojen
määrä ei kääntyisi laskuun. Omistussuhteiden vakauttaminen ja ennen kaikkea torpparikysymys on
saanut historiankirjoituksessa näkyvän roolin, sillä torpparit olivat suhteellisen homogeeninen
ryhmä yhteisine ongelmineen ja vaatimuksineen. Vielä huutavampi asunto-ongelma oli kuitenkin
maaseudun muun työväestön keskuudessa, jotka olivat riippuvaisempia maatalouden
kausiluontoisista töistä. Torppareiden pulmallista asemaa ratkottiin 1800-luvun lopusta alkaen ja
samalla valtion asutustoiminta pyrki hankkimaan tontteja muulle työväestölle. Toimenpiteistä
huolimatta moni maaseudun asukas lähti kaupunkiin tai meren taakse paremman elämän toivossa.
Valtion keskittyessä asuntokannan määrälliseen lisäämiseen ja pulmallisten omistussuhteiden
ratkomiseen, asumisen ja rakentamisen laatuun ja muotoseikkoihin kohdistuva neuvonta- ja
valistustyö jäi kokonaan järjestöjen ja yksityisten ammatinharjoittajien vastuulle. Kokonaan toinen
asia on se, kuinka ihanteet ja todellisuus kohtasivat.
Rohkenen väittää, että torppareiden asema kaunokirjallisuudessa on vaikuttanut myös historiantutkimuksen
aihevalintoihin. Suositut historialliset aiheet ovat vaatineet myös tutkimuksellista lähestymistapaa.
Tutkimusasetelma, keskeiset käsitteet ja lähteet
Tutkielma liikkuu kahdella tasolla: 1) miten maaseudun työväestö tosiasiallisesti asui ja 2) miten
heidän olisi pitänyt asua. Tutkielmassa selvitetään, miksi valtiojohtoinen asuntopolitiikka alkoi
1800-luvun loppupuolella, minkälaiset arvot ja ihanteet sitä ohjasivat ja minkälaisiin tuloksiin
päädyttiin. Olennaista on myös kiivas yhteiskunnallinen keskustelu hyvän asunnon normeista.
Käytännössä viranomaiset kävivät omaa kamppailuaan pulmallisten maanomistussuhteiden
ratkomiseksi ja siinä rinnalla erilaiset maatalousjärjestöt, rakennusmestarit, lääkärit ja oppineet
keskustelivat terveellisen asumisen muotoseikoista. Huomion kohteena ovat maaseudun työväestön
asunto-olot. Käsitettä maaseudun työväestö avataan enemmän ensimmäisestä luvussa, mutta
lyhyesti sanoen maaseudun työväestö ei omistanut maata, mutta se sai elantonsa osittain tai
kokonaan maataloudesta. He olivat pääasiassa torppareita, mäkitupalaisia, muonamiehiä ja loisia.
Varhaisen asuntopolitiikan aikana heidän asunto-olonsa miellettiin puutteellisiksi. Maaseudun
työväestöön kuuluivat myös talojen vakituiset palkolliset, mutta he olivat isäntänsä
holhouksenalaisuudessa ja heidän työsuhteeseensa kuului asuntoetu, joten tämän tutkielman
näkökulmasta ja aikalaiskäsityksen mukaan heidän asumisensa oli kunnossa. Kokonaan käsittelyn
ulkopuolelle rajautuvat myös kartanoiden, virkatalojen, pappiloiden, talollisten ja muiden hyvin
toimeentulevien asunto-olot, jotka eivät aikalaiskäsityksen mukaan muodostaneet yhteiskunnallista
epäkohtaa.
Asunto-oloilla tarkoitetaan tässä asuinrakennusta ja sen hallintaa koskevia kysymyksiä, jotka
olennaisesti vaikuttavat asumisen terveellisyyteen, viihtyisyyteen ja jatkuvuuteen.
Tutkimusajankohtana on suomalaisen asuntopolitiikan varhaisvaiheet eli niin kutsuttu
filantrooppinen kausi siten, että historiallisten tapahtumien ajallinen jatkumo tulee huomioiduksi.
Tarkastelu alkaa 1800-luvun loppupuolelta, jolloin maaseudun työväestön asunto-olot nousivat
yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen ja niihin alettiin etsiä ratkaisuja. Tarkastelu päättyy 1920-
luvun alkuun, jolloin suuret maareformit toteutettiin ja tilanne saatiin hetkellisesti rauhoittumaan
(kunnes se ratkesi uudelleen sotien jälkeen.) Tarkempi maantieteellinen rajaus on jätetty tekemättä,
sillä lähtökohtaisesti asuntopolitiikka valtiojohtoisena toimintana on koskettanut yhtä lailla kaikkia
alueita Suomessa. Todellisuudessa alueellisia eroja on ollut ja ne johtuivat muun muassa erilaisesta
kulttuuriperinteestä sekä viranomaisten ja kansalaisten tavoista toimia. Alueellisiin eroihin ei
kuitenkaan ole tämän tutkielman puitteissa tarpeellista, eikä edes mahdollista syvällisesti paneutua.
Tutkimuksen ylhäältä alaspäin katsova näkökulma on linjassa varhaisen asuntopolitiikan luonteen
kanssa: asuminen politisoitui, koska yhteiskunnan hyväosaiset huolestuivat maaseudun työväestönasunto-olojen heikosta tasosta. Maaseudun työväestön oma ääni ei suoraan kuulu lähteistä, vaan se
kiertää viranomaisten ja sivistyneistön tuottamien dokumenttien kautta.
Keskeisiä lähteitä ovat tutkimusajankohtana voimassa ollut lainsäädäntö, Hannes Gebhardin
asuntopoliittiset tutkimukset sekä rakennusmestareiden ja arkkitehtien tuottamat rakennusoppaat ja
lehtikirjoitukset. Lainkirjain itsessään on suora osoitus siitä, miten viranomaiset tahtoivat asiantilan
kehittyvän, joskaan kaikki lait ja asetukset eivät perustu yksimielisiin päätöksiin. Vuoden 1918
torpparilaki on oiva esimerkki pitkästä ja riitaisasta lainsäätöprosessista.7 Lakeja tulkitsemalla
selviää kuitenkin viranomaisten virallinen tahto, mikä on tutkimuksen näkökulman kannalta
relevanttia. Taustaa ja aikalaisnäkemystä lainsäädäntötyöhön tuovat komiteamietinnöt sekä Hannes
Gebhardin asuntopoliittiset selvitykset. Oivallinen lähde viime vuosisadan vaihteen maaseudun
asunto-olojen tutkimisessa on Gebhardin johdolla tehty Tilastollinen tutkimus maaseudun asunto-
oloista vuonna 1901, jossa tietoja kerättiin kaikista kunnista. Esittelen tutkimusta tarkemmin
ensimmäisessä luvussa. Hannes Gebhardin tutkimuksiin viitatessa on hyvä huomioida hänen
vakaumuksellinen elämäntyönsä ”Suomen kansan eheyttämiseksi ja vähäväkisten
elinmahdollisuuksien parantamiseksi”.8 Gebhard edusti niitä, jotka kannattivat valtion interventiota
tuloerojen tasaamiseksi ja vakaan kehityksen takaamiseksi.9 Ottamatta kantaa Gebhardin
henkilökohtaisiin näkemyksiin hänen laajamittaiset ja pedantit tutkimuksensa tarjoavat paljon
yksityiskohtaista numeerista tietoa maaseudun asunto-oloista tutkimusajankohtana.
Rakentamisen ihanteiden kartoittamisessa lähteinä käytetään Rakennustaito-lehteä ja
rakennusmestareiden tuottamaa alan kirjallisuutta. Rakennustaito perustettiin vuonna 1906 Suomen
rakennusmestariliiton äänenkannattajaksi. Lehdessä käsitellään muun muassa ajankohtaisia teknisiä
uutuuksia, keskustellaan hyvästä rakentamistavasta ja rakennuksista, esitellään erilaisia
rakennusprojekteja ja tiedotetaan rakennusalan seura- ja yhdistystoiminnasta. Kirjoittajat ovat
pääasiassa arkkitehteja ja rakennusmestareita. Tutkimusajankohtana on tiettävästi ilmestynyt
yhteensä viisi suomenkielistä pienviljelijöille suunnattua rakennusopasta, joista tässä käytetään osaa
lähteinä. Oppaiden kirjoittajista kaksi, Oskari Suomela ja A. W. Nieminen, olivat
rakennusmestareita ja toimivat maatalousrakennusmestareina maanviljelysseuroissa. Heidän
oppaansa sisältävät eniten teknistä tietoa rakentamisesta. Max Oker-Blom puolestaan oli lääkäri,
hygienian professori ja aktiivinen suomenmielinen vaikuttaja. Hänen Terveyden tupansa on
kirjoitettu ensisijaisesti asumisen terveellisyyden ja hygieenisyyden näkökulmasta. August
7 Laki vuokra-alueiden lunastamisesta 15.10.1918/135, asiaan palataan kolmannessa luvussa.
8 Alanen 1964, 7.
9 Lisää Gebhardista ks. Alanen 1964.
5
Bruniuksen Kodissa ja konnussa näkökulma on enemmän arkkitehtoninen. Rakennusoppaista
välittyvät kirjoittajien taustat. Yhteistä oppaille on kuvaileva kerronta, joka ensisijaisesti pyrkii
herättämään lukijassa mielikuvia siitä, millaisiksi rakennukset pitäisi rakentaa. Varsinainen
rakennustekninen neuvonta on melko vähäistä myös rakennusmestareiden kirjoittamissa oppaissa.
Yleisesti ottaen rakennusala oli Suomessa melko pieni vielä 1900-luvun alussa ja vielä pienempi se
oli maaseudun osalta. Aktiivisia nimiä alalla on ollut melko vähän ja he ovat olleet laaja-alaisia
vaikuttajia. Esimerkiksi Käytännöllisen rakennusoppaan kirjoittaja rakennusmestari Oskari Suomela
oli aktiivinen kirjoittaja myös Rakennustaito-lehdessä.
Aikaisempi tutkimus, metodit ja käsittelyn pääkohdat
Suomessa maaseutuun kohdistuvan historiantutkimuksen kenttä on laaja, sillä maaseutu on
muodostanut elämisen aineellisen ja henkisen perustan vielä 1950-luvulla. Pertti Haapalan mukaan
koko tutkimusalaa yhdistävää paradigmaa ei ole olemassa, sillä agraarihistoriaa on yhtä lailla
satoisuuden atk-analyysi kuin ritareiden naimatavat. Maanviljelyksen ja talonpoikaistalouden
tutkimuksella on Suomessa pitkä ja vahva traditio, sillä aiheita on ollut helppo tutkia verotustietojen
ja viranomaismääräysten näkökulmasta. Haapalan mukaan esiteolliselta ajalta on runsain mitoin
tutkimusta, mutta hyviä yleisesityksiä on melko vähän. Tutkimuskirjallisuus on ongelmallista,
koska niissä useimmiten keskitytään hyvin pieneen osa-alueeseen agraariyhteiskunnasta.
Esimerkiksi Suomen taloushistoria I:n sekä Suomen kulttuurihistoria -sarjan arvo on Haapalan
mukaan ensisijaisesti bibliografinen.10 Tutkimusalan eräänlaisia klassikoita ja myös tässä viitattuja
ovat Eino Jutikkalan Suomen talonpojan historia ja Pekka Haatasen Suomen maalaisköyhälistö.
Siinä missä Jutikkala lähestyy talonpoikaa aktiivisena sosiaalisena toimijana, Haatanen kuvaa
maalaisköyhälistöä kollektiivisena olosuhteiden uhrina. Uudemmasta tutkimuksesta on mainittava
erityisesti Matti Peltosen Talolliset ja torpparit sekä 2000-luvun alussa julkaistu kolmiosainen
Suomen maatalouden historia -sarja, joka on luultavasti juuri sellainen yleisesitys, jonka puutteesta
Haapala yli kymmenen vuotta aikaisemmin kirjoitti.
Metodini ja ohjenuorani on ollut ymmärtää lähteitä tulkitsematta niitä liikaa. Tutkimuksen teossa
ongelmallista on, että tutkimusaihe yleensä valitaan tutkijan kiinnostustenkohteiden mukaan –
ennakkokäsityksiä on olemassa ja on vaarana, että ne ohjaavat ajattelua väärään suuntaan.
lähteet eivät ole historian puolueettomia dokumentteja, vaan ne ovat yhtä lailla värittyneitä,
vääristyneitä ja jopa tahallaan harhaan johdettuja kuin tutkijan omat ajatukset. Haasteena on vielä
se, osaako tutkija kirjoittaa omat ajatuksensa paperille sillä tavalla, että muut ymmärtävät, mitä hän
todella tarkoitti. Olennaista on tunnistaa lähteen konteksti ja arvioida lähteen sisältöä muiden
tosiasioiden valossa. Siltikään ei välttämättä saada tietoa siitä, mitä todella tapahtui. Miksi sitten
tehdä tutkimusta, jos siihen ei voi luottaa? Kiinnostus menneisyyttä kohtaan osoittaa syvää
inhimillisyyttä. On hyväksyttävä se, ettei mennyttä todellisuutta voi enää saavuttaa – eihän tietämys
nykyisyydestäkään voi kerralla olla henkilön omaa käsityskykyä laajempi.
Tutkielma jakautuu kolmeen lukuun. Ensimmäisessä luvussa tarkastellaan maaseudun työväestön
asunto-oloja 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Keitä maaseudun työväestöön oikein kuului, miten
he asuivat ja miksi heidän asumisestaan muodostui yhteiskunnallinen ongelma, joka vaati poliittisia
toimenpiteitä. Toisessa luvussa käsitellään rakentamisen ihanteita. Millainen oli hyvä koti, miksi
asumisen standardit muuttuivat ja kuinka järjestöt ja rakennusalan ammattilaiset pyrkivät
levittämään moderneja näkemyksiä. Kolmannessa luvussa tarkastellaan asuntopoliittisia
toimenpiteitä, jotka konkreettisesti paransivat maaseudun työväestön asunto-oloja.
1. Maaseutu 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa
Tässä luvussa eritellään maaseudun työväestöä ja heidän asunto-olojaan 1800- ja 1900-lukujen
vaihteessa. Lisäksi tarkastellaan seikkoja, jotka johtivat maaseudun asunto-olojen politisoitumiseen
1800-luvun lopussa.
Maaseudun työväestö
Asuntopolitiikan sosiaalisen luonteen vuoksi aluksi on hyvä selvittää, keitä maaseudulla oikein asui.
Seuraavassa esitettävät käsitteet ja niiden kuvailut ovat suuripiirteisiä ja tarkoituksena on ainoastaan
selventää ajattelun tueksi, mitä käsitteillä yleensä tarkoitetaan. Ajan kuluessa ja paikan vaihtuessa
myös käsitteiden määritelmät vaihtelevat ja suurista ihmisjoukoista puhuttaessa aina löytyy
poikkeuksia ja kategorioihin sopimattomia. Matti Peltosen mukaan maatalousväestöstä puhuttaessa
syyllistytään helposti karkeaan yleistämiseen, jossa kaikkia maaseudun asukkaita kohdellaan yhtenä
homogeenisena massana. Mielikuvissa historiallinen maaseutu näyttäytyy useimmiten paikkana,
joka talvella hautautui paksuihin kinoksiin ja kesällä puhkesi kukkaan. Kesällä tehtiin työtä
vuorokauden ympäri ja talvella käytiin reellä joulukirkossa. Jos tajunnanvirrasta nousee esiin
maaseudulla asuvia henkilöitä, ovat ne useimmiten rikas kartanonherra tai talollinen, jotka kilpaa
riistävät torppareitaan. Kaunokirjallisuudella ja viihteellä on tässä varmasti osansa, mutta jo
romantiikan aikana maaseutuun totuttiin liittämään tietynlaisia adjektiiveja, kuten kollektiivisuus,
luonnonläheisyys, vapaus ja staattisuus. Maaseudun määrittelemisessä luonnon kuvaaminen nousee
keskeiseen rooliin ja ihmiset jäävät taka-alalle. Maaseutua on verrattu kaupunkeihin, missä ei
sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä kahta erilaista ja rinnakkaista elinympäristöä on helppo
vertailla. Puolustus- ja verotussyistä raja kaupunkien ja maaseudun välillä on historiallisesti ollut
hyvinkin selväpiirteinen ja konkreettinen. Vertailu on kuitenkin luonut vastakkainasettelun, jossa
kaupungit edustavat kaikkea sitä, mitä maaseutu ei ole – edistystä, kehitystä, teknologiaa ja luonnon
herruutta.
Todellisuudessa maaseutu on ollut yleisiä mielikuvia dynaamisempi jo pelkästään sosiaalisen
kerrostuneisuutensa vuoksi. 1800- ja 1900-lukuen vaihteessa maaseudulla asui 87 % koko Suomen
väestöstä. Maaseudulla asuvista yli 86 % sai elantonsa suoraan tai välillisesti maataloudesta ja loput
14 % työskentelivät teollisuuden tai valtion palveluksessa sekä yksityisinä ammatinharjoittajina taiitsellisinä. Maatalousväestön keskuudessa maanviljelys oli vain yksi elinkeinoista. Lisäksi saatettiin
metsästää, kalastaa, ajaa rahtia, tehdä käsi- ja rakennustöitä, polttaa tervaa tai esimerkiksi palvella
sotaväessä. Vaikka rahaa maaseudulla käytettiin vielä 1800-luvun puolivälissä melko vähän,
kapitalistisen markkinatalouden mekanismit eivät silti olleet tuntemattomia. Maaseudulla asuvista
suhteellisen pieni osa väestöstä oli rikkaita ja hyvin toimeentulevia, jotka pysyivät ostamaan
hyödykkeitä (ja turhuuksia) rahalla. Suurin osa maaseutuväestöstä eli jatkuvasti
toimeentulominimin rajoilla tehden työtä itselle tai toisen palveluksessa. Kun rahaa oli vähän tai ei
ollenkaan, taloudenpito perustui vaihtokauppaan, sillä kaikkea ei ehtinyt tai pystynyt tuottamaan
itse.11
Peltonen jakaa maaseudulla asuvat ja maatalouden piirissä työskentelevät talollisiin, torppareihin ja
maaseudun työväestöön, johon usein viitataan myös tilattomana väestönä. Tämän tutkielman
puitteissa myös torppareita voidaan pitää tilattomina ja osana maaseudun työväestöä, tähän palaan
myöhemmin. Lisäksi maaseudulla asui suurtilallisia, kartanonherroja, kauppiaita, käsityöläisiä,
papistoa, virkamiehiä ynnä muita maaseudun työväestöön kuulumattomia, jotka tämän työn
puitteissa on rajattu käsittelyn ulkopuolelle. Määrittelemisen kannalta selkein asema oli talollisilla,
eli maanviljelijöillä, jotka omistivat itse maansa ja asuntonsa. Heillä oli vankka asema
paikallisyhteisössä ja poliittista vaikutusvaltaa myös valtakunnan tasolla. He hallitsivat kuntien ja
seurakuntien kokouspöydissä ja heillä oli merkittävä rooli esimerkiksi osuusliikkeen ja
maanviljelysseurojen toiminnassa. Huomattavan suuri osa maaseudun työväestöstä oli työnsä,
asumisensa tai elinkeinonsa kautta tavalla tai toisella sidottu talollisiin. Maanviljelyä
pääelinkeinona harjoittivat myös torpparit, mutta he eivät omistaneet itse asuntoaan ja maitaan.
Vuoden 1909 maanvuokra-asetuksessa torpaksi on määritelty ”maatilan alue, joka maanviljelyksen
harjoittamista varten annetaan vuokralle ja jolla on tai jolle ollaan aikeissa rakentaa
maanviljelykseen tarvittavat rakennukset.”12 Torppari viljeli vuokratilaa ja maksoi vuokransa
useimmiten työsuorituksina päätilalle. Suuret torpat saattoivat olla pinta-alaltaan suurempia kuin
pienet talollisten tilukset, mutta useimmiten ne olivat pienehköjä tiloja, joiden tuotto oli alhainen.
Lähes puolet maaseudun kaikista asukkaista olivat niitä, joita Peltonen nimittää maaseudun
työväestöksi. Piiat ja rengit työskentelivät palkollisina isoissa taloissa. Suurin osa heidän palkastaan
koostui ruuasta ja asunnosta ja lisäksi he saivat vuodessa tietyn määrän kangasta ja lankaa,
kenkäparin ynnä muita hyödykkeitä. Käytännössä piiat ja rengit saivat täyden ylläpidon työtään
11 Haapala 1989, 46-49. Peltonen 1992, 266-267.
12 Peltonen 1992, 266-274; Huhtamies 2008, 328; Asetus torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokrauksesta
12.3.1909/12 1§.
9
vastaan niin kauan kuin he tekivät työtä. Palveluspaikkaa saattoi vaihtaa normaalisti kerran
vuodessa syksyisin. Heidän asumisensa ja asemansa oli periaatteessa turvattu, mutta työtä teetettiin
paljon ja heidän oli sopeuduttava talon tavoille.
Mäkitupalaiset olivat torppareiden tapaan maanvuokraajia, mutta he eivät olleet maanviljelijöitä.
Maanvuokra-asetuksessa mäkituvalla tarkoitetaan ”vuokralle annettavaa asuntotonttia, joka oli
tarkoitettu maanviljelys- tai teollisuustyöväestöön kuuluvalle tai taloudellisesti vastaavassa
asemassa olevalle henkilölle, joka hankkii pääasiallisen elantonsa jostain muusta kuin
maanviljelyksestä.”13 Mäkitupalaisella oli hallussaan pieni mökki ja kasvimaa ja hän kävi työssä
jonkun toisen palveluksessa, useimmiten siinä talossa, josta mökki ja tontti oli vuokrattu.
Tyypillisesti työ oli pelto- ja metsätyötä, mutta mäkitupalaisia työskenteli myös yksityisen
ammatinharjoittajien ja teollisuuden palveluksessa. Mäkitupalainen pystyi omalla tontillaan
tuottamaan osan tarvitsemistaan elintarvikkeista itse. Ennen uusjakoa14 mäkituvat sijaitsivat usein
kylien yhteismailla, jolloin mäkitupainen ei ollut suorassa vuokrasuhteessa kenenkään kanssa.
Uusjaon jälkeen mäkitupalaisten oli alettava torppareiden maksaa vuokraa sille talolle, jonka mailla
mäkitupa sijaitsi.
Muonamies oli eräänlainen rengin ja mäkitupalaisen välimuoto, voidaan sanoa jopa väliinputoaja.
Muonamies asui mäkitupalaisen tapaan pienessä mökissä, joka useimmiten sijaitsi ison talon
lähellä, melkein pihapiirissä. Hän oli sidotumpi talolliseen kuin mäkitupalainen, mutta ei kuitenkaan
rengin asemassa. Rengin asemahan oli turvattu palveluskaudeksi kerrallaan: talollinen maksoi
hänelle palkkaa ja vastasi ylläpidosta. Muonamiehet tekivät työtä vain silloin, kun sitä oli talossa
tarjolla niin paljon, etteivät rengit ehtineet kaikkea tehdä. Mikäli talon torpparit ja mäkitupalaiset
maksoivat vuokransa työsuorituksina, myös he menivät muonamiesten edelle, kun työtehtäviä
jaettiin. Koska maatalouden työt olivat kausiluontoisia, työtä ei välttämättä ollut aina tarjolla, mikä
tarkoitti muonamiehelle vyön kiristämistä. Muonamies oli kuitenkin siinä mielessä hyvässä
asemassa, että hänellä oli pysyvä asunto. Toisin oli loisten laita. Myös loiset elättivät itsensä
maatalouden kausiluontoisilla töillä ja saatavilla olevilla ”hanttihommilla”, mutta heillä ei ollut
minkäänlaista pysyvää ja omassa hallinnassa olevaa asuntoa. Loisväestöstäkin puolet olivat
perheellisiä. Kesäaikaan oli helpompaa, mutta kylminä vuodenaikana loisten oli päästävä
sisätiloihin.15 Yleensä loiset asuivat pidemmän aikaan samassa paikassa parempiosaisten
13 Asetus torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokrauksesta 12.3.1909/12 1§.
14 Uusjako toimeenpantiin vuonna 1848 ja sen tarkoituksena oli yhtenäistää tilojen maita. Isojaon ja väkiluvun kasvun
seurauksena tilat olivat pirstoutuneet pieniksi lohkoiksi, mikä haittasi maatalouden kehittymistä.
http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/maanjaot/uusjako.htm Luettu 21.1.2014.
15 Peltonen 1992, 267-269.