18:26 pohjoiseen

Kuulkaas enot. Blogitauolta on palattava tyylillä ja kevään trendiväreistä tärkeinhän onkin: jo teini-ikäänsä tullut LiveJournal-lähtöinen vuosikysely.

Mitä teit vuonna 2016 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Ostin maalauksen. Liityin ammattiliittoon. Puhuin radiopuhelimeen. Kävin The Curen keikalla.

Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
En muista, lupasinko jotain. Itsetuntemuksen perusteella voisin kuitenkin sanoa, etten varmaankaan pitänyt.

Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei.

Missä maissa kävit?
Englannissa ja Portugalissa.

Mitä haluaisit vuodelta 2017 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2016?
Viimeksi halusin kesäheilan ja kesäheilan myös sain. Mukava tietää, että tämä tilauslomake toimii. Tässä vaiheessa haluaisin ainakin tilata enemmän matkoja ja myös sellaisiin paikkoihin, joissa en vielä ole ollut. Myös: oppia nielemään buranat kokonaisina.

Vuoden suurin saavutuksesi?
En voi enää niin huonosti kuin viime vuonna! Se on oma saavutus vain lähinnä niiltä osin kuin olen onnistunut ratkomaan terveysongelmiani, muu lienee aivokemian ja hiukan paremmin turvatun toimeentulon yhdistelmää. Otan silti tästä kaiken kunnian. Sain myös työn, joka on varsin kiva ja jättää jaksamista vähän muuhunkin kuin työhön. Tämäkään ei ole juuri omaa ansiotani ja tästäkin otan silti kunnian.  

...ja suurin epäonnistuminen?
Se, etten edelleenkään jaksa juuri tehdä opintoja kokopäivätyön rinnalla.

Sairastitko?
En enää loppuvuodesta, ja se menestykseksi katsottakoon.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Lentoliput keväällä Lontooseen ja Lissaboniin. Matkoilta alkoi parantuminen, tai niin ainakin tuntui.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Ystävien ja Töölöläisen. (Ei sen lehden.)

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Käppäukkojen, saatana.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan.

Mistä innostuit eniten?
Nyt ei ollut oikein innostumisten vuosi.

Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2016?
Leonard Cohen - You want it darker (kappale) ja Death of a Ladies Man (albumi). David Bowie - Blackstar (albumi). FKA Twigs - Papi Pacify (kappale). Air - Moon Safari (albumi).

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Onnellisempi.

...lihavampi vai laihempi?
Laihempi?

...rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Matkustaneeni.

...entä vähemmän?
Olleeni turhautunut kesän toimettomuuteen.

Miten aiot viettää/vietit joulun?
Soittaen pianoa ja lukien Leonard Cohen -elämäkertaa.

Rakastuitko vuonna 2016?
Kyllä. Poikkeuksellisesti myös ihmiseen.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
The People vs. O. J. Simpson oli ihan ok, samoin Game of Thrones.

Mikä oli paras lukemasi kirja?
Jessa Crispinin Dead Ladies Project.

...entä musiikillinen löytö?

Anohni. Morsian.

Mitä halusit ja sait?
Univelkojen pois nukkumisen kesän 2016. Ok, ja myös rakkauden -.

Mitä halusit, muttet saanut?
Opiskeltua. 

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Voisin huutaa katonharjalta tämän: The Great Wall! Siis se upea dokumentti, joka jakaa nimen monen vähemmän upean jutun kanssa. Tämä, siis.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Ihastelin Töölöä, kävin onnellisena balettitunnilla ja söin marsipaania.

Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Se, että asiat mun henkilökohtaisen elämän ulkopuolella eivät olisi menneet päin helvettiä ihan tällä tahdilla.

Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2016?
Muodissa: työvaatteet.

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Facebook-chatit edelleen. Ja konkreettiset toimintasuunnitelmat sen varalle, miten toimia silloin kun tuntuu että menee järjiltään.

Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Ystäväni Frank kirjoitti tähän jo, että Antti Holma, mutta se on kyllä erinomainen vastaus.

Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
AHAHAHAHAHAHAHA.

Ketä kaipasit?
Yhtä tyyppiä.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Se tyyppi jota välillä kaipasin. Myös loppuvuoden uudet työkaverit, joita ei tarvinnut erityisemmin kaivata kun olin kuitenkin koko ajan töissä.

Mitä opit vuonna 2016?
Nielemään buranat puolikkaina murskaksi pureskeltujen sijaan. Woo!

"Sä kuulostat lifestyle-blogilta", kaveri sanoi kun raportoin päivästäni. Ymmärrän. Saattaa olla, että olin juuri syönyt purkillisen uutuusjäätelöä loikoillen pellavalakanoissa ja katsoen samalla balettikilpailua. Tällaista on, kun on viikon-parin tauko työpaikkojen välillä.

Menen kauppaan hakemaan soijarouhetta ja ostankin kirsikkapuun oksia ja viskillä maustettua marmeladia. Käyn leffoissa, teatterissa, taidenäyttelyissä, kuuntelemassa paneelikeskustelua, ja kaiken tämän tietysti teen asianmukaiseen uniformuun kääriytyneenä. Iso villapaita (COS), jatkuva paniikkikohtauksen pelko (mallin oma).

Ja koska ruoka on uusi popmusiikki, testaan tietysti uusia, jännittäviä makuyhdistelmiä. Kuukauden makuna: marmeladi ja katkera pettymys. Luulin selvinneeni elämää selkeästi haittaavista neurooseista monta vuotta sitten, niin että jäljellä oli vain pieni, kesy, täysissä festarileffoissa puhkeava paniikki. Ei: nyt kysellään kavereiden kuulumisetkin pahoinvointia kätkien ja kuunnellaan vastaukset hengenvetoja laskien.

No, elämä antaa uusia haasteita, ja uusien haasteiden edessä minä nukun pitkään, pysyn peiton alla, juon ruusuteetä ja katson vihdoin The Duke of Burgundyn. Sitten yritän saada haasteet näyttämään olemattomilta keskittymällä tosi vanhoihin tai tosi isoihin asioihin. (Tällä strategialla ei ehkä selvitä zombihyökkäyksestä, sanotte, mutta eikö se jo ole todettu että rillipäillä ei ole toivoa selvitä zombihyökkäyksestä muutenkaan.)

Sitä paitsi tämä päivä on ollut hyvä päivä niille, jotka tarvitsevat lohdukseen vanhoja, isoja asioita. Koko universumin kokoisia asioita, esimerkiksi. We will have a window onto a wholly unanticipated population of black holes: a way to look at the dead hearts of the very first stars that formed in the universe, sanotaan lehdessä, ja sitten on linkki soundcloudiin. This is the real sound of two gigantic black holes colliding at half the speed of light.

Yksien teollisuushallien lähellä Helsingissä on ylikulkutie, jolle päästäkseen täytyy kävellä pitkä matka väärään suuntaan. Ongelma on ratkaistu solmimalla ylikulkusillan kaiteeseen köysi, jonka avulla työmatkalaiset rämpivät itsensä aamupimeässä lumista sillanpiennarta pitkin ylös.

En ole siitä kulkenut, mutta tuntuu kuin olisin, joka hiton aamu.

Olen herännyt ja pessyt hiukset ja käynyt töissä ja luennoilla. Olen hankkinut uuden työpaikan ja aloittanut sielläkin, tavannut taas vanhan pätkätyökaverin ja hyvin nopeasti vaipunut jaettuun toivottomuuteen minkään muuttumisesta. Olen luopunut siitä että jaksaisin töiden ulkopuolella yrittää olla hauska tai kuunnella ystäviä tai olla kiinnostunut tai kiinnostava tai ylipäätään millään tasolla sellainen ihminen jota jaksaisin.

Jatkuvasti on kylmä. Sen jälkeen kun Bowie kuoli, on tuntunut vielä vähän kylmemmältä. On vielä vähän vaikeampi muistaa, että rämpiminen loskaiselle rampille (edes sille ylemmälle) ei ole ainoa mahdollinen elämän sisältö. Öisin toistelen itselleni väitettä "mä selviän." On hienoja inspiraatiolauseita ja sitten tää mun, jolla Coelhokaan ei tekisi rahaa.

Kunpa jotain tapahtuisi mun aivokemialle, tai yhteiskunnalle, tai molemmille. Itsehän en mitään niille jaksa tehdä, kun on tämä selviäminen. Ehkä tää on vain vaihe, ja sitten voi lempeästi naureskella jälkikäteen omalle kolhoudelleen. Nehän oli ne selviytymisvuodet, tiedäthän.