1. On vaikea nauttia mistään, kun ei pysty keskittymäään mihinkään.

2. Elämme oudossa ajassa, koska internet on kuin tiputuslaite meidän suonissamme.

3. Voimme kuolla koska vain. Kuoleman mahdollisuus elämässä on 100%.

Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni minivesimelonin, koska se oli S-marketissa tarjouksessa 0,89/kg. Vesimelonin ostaminen ei vaikuta siltä, kuin ostaisi ruokaa. Se tuntuu pikemminkin siltä, kuin ostaisi huonekasvin. Vesimeloni ei vaikuta hedelmältä, vaan miltei 'elävältä' olennolta.

Kun kävelin pois ruokakaupasta, tunsin suunnatonta halua laittaa meloni rullaportaisiin kierimään ja ottaa siitä kuvia älypuhelimellani. En kuitenkaan tehnyt sitä, kun muistin, että se on ruokaa, eikä koripallo. 

Annoin vesimelonille nimeksi Jonathan from Spotify, koska vesimeloni näyttää Spotifyn logolta. Yritin selvittää, jäljitteleekö Spotifyn logo tarkoituksellisesti vesimeloneita, joten googletin 'spotify watermelons'. En löytänyt vastausta. Kun odotin ratikkaa, otin vesimelonista kuvan ja postasin sen facebookiin.

Kotona halkaisin vesimelonin kahtia ja söin sen kuin kiivin, isolla lusikalla suoraan kuoresta. Minulle tuli outo olo ja päätäni alkoi särkeä. Pelkäsin, että saan vesimelonista vesimyrkytyksen. Luin wikipedia-artikkelin, josta selvisi, että vesimeloneja viljeltiin ensimmäistä kertaa Egyptissä 5000 vuotta sitten ja 93-95% sen koostumuksesta on vettä. Googletin 'vesimyrkytys', 'water intoxication watermelons' sekä 'watermelon death'. 

Selvisi, että vesimelonista voi saada hengenvaarallisen vesimyrkytyksen. Kuvittelin, miten noloa olisi kuolla vesimelonimyrkytykseen. Olin vielä kirjoittanut aiheesta facebook-statuksen, joten pääsisin varmasti feissarimokiin. Pääsisin iltapäivälehtien pikku-uutisiin. Minut haudattaisiin vesimelonin kuorista tehty kypärä päässä. Itsemurhahedelmäpommi, käsittämätön kreisi hedelmä, tähän voi kuolla, minä ajattelin. En pystynyt hengittämään, sydämeni jyskytti ja tunsin, kuinka verisoluni väljehtyivät.

Minivesimelonissa ei kuitenkaan ollut laskelmieni mukaan tarpeeksi vettä, jotta kuoleminen olisi mahdollista. Menin nukkumaan, mutta sinä yönä nukuin levottomasti.

Minulla on huono ääreisverenkierto. Siksi minua paleltaa helposti, varsinkin iltaisin. Ostan miestenvaateosastolta mustia villatakkeja ja otan ne mukaan baariin. Aamulla herään ilman villatakkia. Olen jättänyt sen vahingossa narikkaan tai unohtanut johonkin penkille. Joskus minulla on mukana kangaskassi, jonne muistan laittaa villatakkini. Se ei kuitenkaan auta, sillä usein hukkaan kassin myös. 

Suosikkivillatakkien hukkaaminen masentaa minua. En uskalla soittaa baareihin viikonlopun jälkeen. En voi vain astella baariin ja kysyä: "Oletteko nähneet täällä mustaa villatakkia? Se lojuu varmaan poljettuna myttynä tuolla jossain nurkassa". Portsarit ja baarihenkilökunta pelottavat minua.

En haluaisi ostaa jatkuvasti uusia vaatteita, sillä vaatekaupoissa kierteleminen on uuvuttavaa, eikä minulla ole siihen sitä paitsi rahaa. Silloin minusta alkaa tuntua siltä, etten ansaitsisi lämpimiä vaatteita ollenkaan. Tuntuu siltä, etten jaksa enää yrittää elämässä mitään, kun hävitän kaikki villatakkini baarissa.

Olen lahjakas seuraavissa asioissa:

1. Anemia

2. Tiedon etsiminen netistä

3. Darrassa oleminen 

4. Hypokondria

Missä sinä olet hyvä?

Rock-festivaaleilla kävin joka aamu ryhmäpukuhuoneessa, koska minun oli pakko päästä suihkuun. Hiusten peseminen saa minut tuntemaan, että olen elossa. Ryhmäpukuhuoneessa näin muita naisia. 

Hämmennyin, kun huomasin, että jokainen oli ottanut mukaan enemmän meikkivälineitä kuin itse omistankaan. Meikkaaminen on aina tuntunut jotenkin vieraalta. Ehkä se johtuu kasvatuksesta.

Olen kuullut, että meikkaaminen kaunistaa. Sitä kutsutaan ehostamiseksi. Se tuo parhaita piirteitä esiin. Se peittää ihon "virheet".  Luulen, että meikkaaminen on vähän kuin instagram. Meikkaaminen ei vaikuta oudolta, sillä jokainen haluaa näyttää kauniilta musiikkijuhlilla.

Näin meikkaan:

1) Tykkään punaisesta huulipunasta ja osaan laittaa sitä hyvin. Punaviini tarttuu kuitenkin huuliini niin helposti, että se tuhoaa huolella levittämäni huulipunan. Tykkään punaviinistä enemmän kuin huulipunasta.

2) Levitän mustaa ripsiväriä, koska silloin pääsen räpsyttelemään entistäkin pidempiä ripsiä. Jos en keskity ripsivärin levittämiseen huolella, tökin sitä luomiin ja minne sattuu. Mustan ripsivärin itkeminen tuntuu aina traagiselta. Sen itkeminen ei näytä tosielämässä yhtä hienolta kuin elokuvissa. Jos sataa, en laita ripsiväriä. 

3) Laitan meikkipuuteria, jos ihossani on "virheitä." Ihossani on usein virheitä, koska menen välillä nukkumaan niin, etten muista pestä naamaani.

Kysymyksiä meikkaamisesta:

Millä tavoin pitäisi meikata?

Vaatiiko/kehittääkö meikkaaminen motorisia taitoja?

Missä vaiheessa nainen oppii meikkaamaan?

Opettaako äiti tyttäriään meikkaamaan?

Opettavatko ystävät toisiaan meikkaamaan?

Jos meikkaaminen kerran kuuluu "naiseuteen", miksei sitä opeteta kotitalous- tai kuvaamataitotunneilla?

Miltä tuntuu itkeä mustaa ripsiväriä?

Kummasta pidätte enemmän, meikkaamisesta vai instagramista?

Terveisiä Roskilde-festivaaleilta. Siellä ei ollut yhtä vetistä kuin tässä kuvassa. Ajattelin, että olen liian nörtti rock-festivaaleille, mutta siellä oli kiinnostavaa. En pidä festarimuistojen kertomisesta. Luulen, että ketään ei kiinnosta minun festarikokemukseni. Kukapa meistä ei olisi joskus ollut päiväkausia sekoilemassa mudan keskellä ja 'kokenut'.

Tässä kuitenkin yksi festarimuisto:

Kävin katsomassa sunnuntai-iltana Blondesin keikkaa kaatopaikaksi muuttuneen leirintäalueen pikkulavalla. Brooklyniläinen bändi nyrpisteli silitetyissä kauluspaidoissa nenäänsä kuin olisivat haistaneet jotakin pahaa. Ja niin he varmasti haistoivatkin. Alue oli jo niin törkyinen, ettei sitä kestänyt selvinpäin. Aluksi paikalla oli järkkäreitä enemmän kuin yleisöä. Pikkuhiljaa lavan eteen kuitenkin laahusti riutuneita juhlijoita tanssimaan. He näyttivät tyhjäkatseisilta zombeilta, ikään kuin he olisivat lojuneet sammuneena pellolla koko päivän ja pari minuuttia sitten nousseet. Pari tyyppiä horjui rikkinäisillä polkupyörillä ja jotkut romahtelivat uimapatjojen päälle.

Katsoin ylös ja taivaalle levisi tummanmusta pilvimassa. Yritin ottaa siitä kuvan, mutta alkoi hurja kaatosade. Myrsky oli kuin viikon ajan elostelleille festaroijille. Mutta kukaan ei välittänyt, tanssittiin vaan. (Tiesin, että oli aika lähteä kotiin.)