Ladataan...

Olen kerännyt rohkeutta palata tänne. Olen kerännyt ajatuksia, jotka ovat kieltäytyneet muotoutumasta sanoiksi ja sanoja, jotka ovat lipsuneet mielestäni.
     Minulla ei ole ollut sanottavaa. Minulla on ollut sanottavaa mutta ei sanoja. Minä olen kierinyt kivussa ja keskittynyt itseeni. Keskittynyt muihin. Olen miettinyt, kirjoitanko koskaan enää. Kykenenkö koskaan enää kirjoittamaan.
     Masennus on syönyt aivoni. Yliopistossa jätän kesken jokaisen kurssin, jolla pitää kirjoittaa essee. En kykene kirjoittamaan esseetä. En osaa. En osaa kirjoittaa.
     Minä olen aina osannut kirjoittaa. Tai en aina, mutta 8-vuotiaasta lähtien. Olen tiennyt miten sanat tulee asetella, jotta lukija näkee silmilläni ja kuulee korvillani.
     Pohjimmiltaan kyse ei ole kirjoittamisesta vaan ajattelemisesta. Aivoni eivät toimi, ne eivät tuota ajatuksia. Vieläkään. En kirjoita, siis en ajattele.
     Ehkä se alkoi ylioppilaskirjoituksissa keväällä 2015, äidinkielen esseekokeessa. Aivot takkusivat ja kompastelivat. Sain E:n, olin tyytyväinen. Ajattelin, että oli kyse yksittäistapauksesta. Syksyllä yritin opiskella teologiaa. Kirjoittaminen oli lähes mahdotonta, säälittävät esseeni olivat kyynelten ja rukousten tulosta. Olin hädissäni, en tiennyt mistä oli kyse.
     Masennus. Diagnoosi iski kasvoni mustelmille ja otti sitten lämpöiseen syliinsä. Kaksi vuotta olen ollut kärsivällinen (ainakin syvällä syvällä sisimmässäni). Olen luottanut parantumiseen, minulla on ollut toivoa. Lääkkeet ovat auttaneet, terapia on tuottanut tulosta.
     En tiedä, mitä sanoisin viime kuukausista. Toivo on valunut minusta pisara pisaralta. Masentuneen ajatuksia: minä en koskaan tule terveeksi, en koskaan kykene mihinkään, minusta ei koskaan tule  m i t ä ä n. Minusta ei tule äitiä, työntekijää, aktivistia, vaikuttajaa.

Tämän takia masennuksesta ei kirjoiteta ennen kuin siitä on parannuttu, täysin ja toivottavasti lopullisesti. Nolottaa kertoa edes ystäville ja perheelle että yllätys yllätys, Aadalla on taas huonompi vaihe masennuksessa. Aada ei vieläkään kykene opiskelemaan normaaliin tahtiin. Aada vikisee taas masennuksestaan. Kuka jaksaa kuunnella saman tarinan uudelleen ja uudelleen.

Häpeä, vanha ystäväni. Pääni sisällä hän puhuu läheisteni äänillä. En olisi halunnut kaltaistasi epäonnistujaa ystäväkseni, siskokseni, tyttärekseni, lapsenlapsekseni.
 

Terapiassa romahdan, itken ja nauran kuolleen naurua. Kohtaan masennukseni silmästä silmään.
     Silläkin uhalla, että pitkästytän ja ärsytän ystäviäni, kerron heille jälleen saman tarinan. Heidän sanansa ja halauksensa kantavat minua taas vähän matkaa. Heitä ennen kerron Ahmedille. Hän tietää jo, hän näkee.
     Kävelen yliopistolta kotiin. Se ei ole ääni. Se ei ole minun ajatukseni, tai ehkä on. Etkö luota Jumalaan?
     Luotan. Viiden vanhana lupasin Jumalalleni kaiken, jokaisen päivän ja vuoden.
Jumalan päivät,
Jumalan vuodet,
hänen ne ovat,
hänelle ne luotan,
häneen luotan.

     Nytkö en luottaisi, että hänen tahtonsa tapahtuu. Minä tiedän, että tapahtuu. Olen nähnyt hänen kättensä jäljen.
     Minun vastuullani on yksi tehtävä: pysyä hengissä, nähdä huominen. Päätän katsoa huomisen, huomisen huomisen ja huomisen huomisen huomisen. Tiedän, ettei hän vaadi minulta muuta. Minä odotan, minä luotan.
     Hineini, I'm ready, my lord.
     Tässä olen, olen valmis, herrani.

Minulla on tylsää. En jaksa tehdää mitään hyödyllistä enkä hyödytöntä. Muistan Piki-kirjaston e-kirjat. Ahmin Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (niin pitäisi).
     Angie Thomasin Viha jonka kylvät -kirjan alkupuolella aivoissani rattaat pyörähtävät liikkeelle kirskahtaen. Palaset liikahtelevat ja loksahtelevat uusille paikoilleen. Ympäri maailmaa ihmiset kykenevät elämään tarkoituksellista elämää, vaikka heidän ihmisoikeutensa eivät toteudu.
     Minä kykenen elämään tarkoituksellista elämää, vaikka se olisi sairauteni takia vajaata. Se, etten tällä hetkellä kykene tekemään töitä ja opiskelemaan edes puoliteholla, ei pidättele minua enää. Minä rakennan elämäni niistä palikoista, jotka minulla on. Käytän rajalliset voimavarani ja jäljelle jääneet taitoni. Ne eivät riitä pitkälle, mutta ne riittävät muuttamaan maailmaa.
     Huomaan käyneeni läpi surun vaiheet: sokki, reaktio, käsittely. On sopeutumisen aika. Olen tehnyt surutyön siitä, mitä olen sairaudelle menettänyt. Taitojeni myötä masennus on vienyt minulta sen tulevaisuuden, jonka itselleni kuvittelin. Taitojeni mukana olen menettänyt itsevarmuuteni ja minäkuvani. Ne on rakennettava uudelleen jäljellä olevista palasista.
     Terapeuttini uskoo aivojeni toiminnan palaavan tervehtymisen myötä sairautta edeltäneelle tasolle tai ainakin lähelle sitä. Minäkin uskon, ehkä. Mutta en voi elää tätä hetkeä ja tätä elämää, jollen hyväksy nykyistä tilaani ja sopeudu siihen. Minun on rakennettava tulevaisuuteni sen varaan, mitä minulla on

N Y T,
T Ä S S Ä.

 

Kuvat
1 / kännykkäselfie ennen Lost&Found -nuorteniltaa (3.3.)
2 / kännykkäselfie influenssapotilaana (6.3.)

 

(Leonard Cohen, You want it darker: Hineni hineni / I'm ready, my Lord)

Ladataan...

Ladataan...

Aloitin eilen yliopiston orientoivan jakson. Viime syksynä kävin samoilla luennoilla. Silloin kanssani juuri sisään päässeet kandit ovat nyt tuutoreitani.

Vuosi sitten en suorittanut yhtään kurssia enkä tutustunut yhteenkään ihmiseen, ennen kuin jouduin jäämään uudelleen sairaslomalle. Tämä syksy jännittää, mutta ennen kaikkea hyvällä tavalla. Olen innoissani niin sivuaineopintojen suunnittelusta, opiskelijabileistä kuin tavallisen arjen suunnittelustakin.
 

Seuraan tiiviisti oloani ja jaksamistani, mutta en ole kovin huolissani. Kuluneen vuoden aikana minussa on tapahtunut ihme.

Ihme on siinä, että uskon psykoterapian, lääkkeiden ja Ahmedin rakkauden lisäksi ennen kaikkea Jumalan parantaneen minut. Mutta sanalla ihme on myös toinen merkitys. Kun alkaa yli kymmenen vuotta masennusta sairastettuaan parantua ja huomaa, etteivät omat luonteenpiirteet olekaan luonteenpiirteitä vaan sairauden oireita, se tuntuu ihmeeltä.

Vakava masennus on nyt lievä masennus.

Jatkuva syyllisyydentunne, ahdistus ja murehtiminen ovat poissa.

Suihkussa käymisen sijaan päivän rankin osuus oli tänä kesänä kuuden tai kahdeksan tunnin työpäivä.

Kun saan jonkin negatiivisen tunteen tai ajatuksen, annan sen tulla ja mennä. En mene pois tolaltani, pyörittele sitä tunti- tai päiväkausia enkä suutu itselleni tai kenellekään toiselle.

Syksyllä 2016 en osannut kuvitella, että vuodessa voisi tapahtua näin suuri muutos.
 

Tämä on elämää! Tämä on sitä elämää, jonka Jumala on tarkoittanut minulle - ja sinulle. Jos sairastat masennusta, toivon, että saat tästä tekstistä vertaistukea, ehkä jopa toivoa.

 

 

kaksi ensimmäistä kuvaa // Ahmad Hamo // 5.9.2016

Ladataan...

'Älä puhu äidistäsi noin.'

Miten rehellisesti äidistään saa sitten puhua?

Paljon selkeämmin kuin mitä tulee isyyteen, on mieliimme maalattu kuva siitä, mitä äitiyden tulee olla. Äidit on tehty rakkaudesta, huolenpidosta, lämmöstä, vahvuudesta, kaikesta sellaisesta, oikeassa mittasuhteessa. Äidinvaisto poistaa ihmisestä heikkouden, kylmyyden, keskeneräisyyden, poissaolevuuden, sairauden.

Näin ei tietenkään ole. Maailma, joka ei hyväksy äitejä kokonaisina ihmisinä, on julma maailma. Niin kauan kuin on olemassa vain yhdenlaista oikeaa äitiyttä, jatkamme ongelmien piilottamista ihmisten sisälle. On vaikeaa kertoa oman perheen ongelmista tai äidin virheistä, jos pitää samaan aikaan varjella äidin pyhää äitiyttä. - Ruskeat tytöt, Äitienpäiväessee: Armosta (klik!)

Ruskeat tytöt julkaisi puhuttelevan tekstin äitiydestä, sen oletuksista ja paineista, sen rikkinäisyydestä  ja rakkaudesta.

Tänä äitienpäivänä pyydän jokaista äitiä antamaan itselleen äitienpäivälahjan:
armahda itsesi, anna itsellesi anteeksi kaikki tehdyt virheet, jokainen epäonnistuminen ja laiminlyönti.

Äiti, sinä olet ihminen.

 

 

Ladataan...

Pages