Ladataan...
87100 Kajaani

Kukaan tänään radion äärellä ollut on tuskin päässyt välttymään uutiselta, jonka mukaan viime kuussa tehdyn tutkimuksen perusteella kolmasosa Euroopassa tuotetusta ruuasta joutuu hävikkiin - ihmistä kohden tämä on siis 173 kiloa (!!), kaikissa (!) EU:n 28 maassa. Melko jäätävä luku. Tuohon kun lisätään vielä arvio siitä, minkä verran kuluttajat Suomessa heittävät alunperin käyttökelpoista ruokaa roskiin, niin aikamoisen hurjaltahan nuo määrät kyllä kuulostavat: 20-30 kiloa ruokaa jokaista suomalaista kohden jääkaapista suoraan biojätteeseen.

Järkyttävää.

Todettakoon tässä myös samaan hengenvetoon, että tutkimusten mukaan ruokahävikistä aiheutuvat ympäristövaikutukset ovat usein selkeästi suuremmat kuin esimerkiksi pakkausten valmistuksesta aiheutuneet haitat. Ja mikä parasta: ainakin minä, kuten iso osa kuluttajista ylipäätään, edelleen koen esimerkiksi ne kovamuoviset elintarvikepakkaukset omaa ruokahävikkiäni suuremmaksi ympäristöongelmaksi. Me minä ei edes hoksata ruokahävikin merkitystä ilmastolle!

Lähde: www.saasyoda.fi 

Kahden hengen taloudessa ruuan taloudellinen valmistaminen on melkoinen taiteenlaji. Pyrin käymään järkevästi kaupassa -keskimäärin kaksi kertaa viikossa. Yleensä alkuviikkoon osuu kaappien täyttö useammalla kassilla, ja viikonloppuna käydään lähinnä haaveilemassa viikonlopun herkuista. Sikäli, kun pakastin on jo ehditty tyhjentää pihvi- sun muista lihoista.

Meillä on hyvin usein kaapissa tähteitä edelliseltä aterialta - teen useimmiten ihan tietoisesti esimerkiksi keittoja sen verran, että kattilasta syö toisenkin kerran. Säästyypähän lounaan valmistamisen vaivalta, kun voi kaivella edellispäivän keiton hellalle. Ja itse asiassa, suurin osa keitoista vain paranee toiseen lämmitykseen. Pastat sooseineen ja lähes kaikki perunapohjaisetkin ruuat soveltuvat uudelleenlämmitykseen myös mitä mainiommin - mummu tuumi usein paistinpannunsa ääressä huiskiessaan, että joka keitetyn paistaa, se makian maistaa. Onko muka parempaa lohturuokaa kuin pannulla rapsakaksi paistettu makaroonilaatikko? En ainakaan myönnä. 

Mutta silti tunnistan kyllä itseni tuosta vasemman alareunan pylpyrästä. 'Ei haluttu syödä enää' ja 'Ei näytä pilaantuneelta, mutta ei haluta ottaa riskiä' on allekirjoittaneen valitettava pahe jääkaapin siivousta suorittaessa. Hyvin vähän meillä periaatteessa vanhenee mikään, kun kahvimaitoa ostetaan litra kerrallaan ja juustonkannikat, pussin pohjan porkkanat sun muut yksinäiset hengailijat pyrin hilloamaan lihapulliin, keittoihin, laatikoihin - tai vaikkapa raastamaan pakkaseen odottelemaan parempia aikoja. Mutta silti, hävettävän paljon sitä kuitenkin menee ruokaa itsellänikin roskiin.

Trumpin valtakauden alettua olen löytänyt itsestäni maanisen kierrättäjän: yritän sovittaa kyseisen tyypin aiheuttamaa uhkaa ihmiskunnalle keräämällä kaapit ja laatikot täyteen metalli-, kovamuovi- ja pahvijätettä erinäisiin sekaviin kasoihin. Jotka sitten iloisesti yksityisautoilen läheiselle kierrätyspisteelle, henkisiä henkseleitä paukutellen. Katsokaa nyt kaupunkilaiset, täällä sitä mennään takaluukku haisevia litistettyjä maitopurkkeja ja säilykepurkkeja täynnä. Ihan muina hyvinä ja tiedostavina ihmisinä tässä yksityisautoilen. Patsaan rakennan itselleni ja mitalin myönnän. Mitalin! 

Netissä kuitenkin kaikista parhautta on se, että kuka tahansa voi olla minkä tahansa erikoisasiantuntija. Siihen mandaattiin vedoten, kirsun kolme maalaisjärkistä vinkkiä ruokahävikin vähentämiseen. Olkaatten hyvät:

1.  Varastonkierto kuntoon. Ammattikeittiössä puhutaan FIFOsta - first in, first out. Niin vaivalloiselta kuin se kauppakasseja purkaessa tuntuukin, niin siirtelen jääkaapin/pakastimen etuosaan aiemmin ostetut elintarvikkeet ja sinne taakse näkymättömiin ne kaupasta juuri hankitut, houkuttelevat ja uudenkarheat suolakurkut, salsakastikkeet sun muut. Leikkelepaketteja on auki vain yksi kerrallaan - ja jos se uusi kultapaahdettu broilerleike nyt vain huutaa nimeäni jääkaapista, niin paskanmakuinen avonainen kinkkupaketti suikaleiksi ja pakkaseen. Odottelemaan esimerkiksi kiusaus- tai pizzapäivää. Toki myös pakastimen tyhjennys säännöllisin väliajoin on suhteellisen olennaista varastonkierron kannalta: vitsikäs kokin erikoisbuffet pystyyn ja kolmen ruokalajin hävikki herkkuillallista kattamaan. 

2. Sosekeitot, kasvis- ja jauhelihapihvimassat sekä erilaiset kiusaustyyliset ruuat ovat uusi musta pyttipannu. Muuten elinkelvottoman oloiset nuutuneet porkkanat ja kukkakaalit vaan leikkuulaudan tai raastinraudan kautta kiertoon ja lautaselle. Porkkanaraaste passaa erinomaisesti esimerkiksi bolognese-kastikkeen sekaan, sekalaisista jämäkasviksista tehdyt juurespihvit ovat meillä mitä suurinta herkkua (samaan kulhoon myös se raejuustopurkin jämä tai viikonlopun manchegot) ja paahdetut kasvissosekeitot passaavat näihin pakkaspäiviin kuin nenä silmään. Lisäksi ihan surutta pakastelen myös näitä kierrätysruokia: bolognesen-jämät seuraavaksi pizzakastikkeeksi tai lasagneen, sosekeitot esim. sämpylätaikinan pohjaksi ja niin edelleen.

3. Parempi överit kuin vajarit, vaimitenseoli? Isommalle porukalle kokkaillessa mopo yleensä viimeistään keulii järkevämmälläkin keittiöhirmulla ja kinkereiden jälkeen kaikki mahdollinen kylmätila tursuaa kakkuja ja piirakoita ja salaatinjämiä - paitsi ruokaa, myös selvää rahaa menee usein hukkaan melkoisesti. Netti on ihanasti väärällään vinkkejä, minkälaisiin ruokamääriin pitoemännän tulisi varautua: nyrkkisääntönä ehken se, että n. 600-700g ruokaa per henkilö on useimmiten erittäin soppeli määrä -- toki syömämiesten iästä ja sukupuolesta sekä juhlien kellonajasta riippuen. Työ- ja kasvuikäiset kundit syövät enemmän kuin eläkeläismummelit tai kouluikäiset lapset ja esimerkiksi lounasaikaan tahi välittömästi sen jälkeen alkaneet juhlat tarkoittavat yleensä lounaansa väliin jättäneitä nälkäisiä vieraita...

Itse varaan pääruokaa n. 180g, lisuketta n. 150g, salaatteja n. 150-200g, kaloja/leikkeleitä n. 50g ja kastikkeita n. 50g per nassu. Kakun määrässä puolestaan yhdestä munasta syö 3 henkeä, eli 6 munan kakku riittää 18 hengelle ja 10 munan kakku vastaavasti 30 hengelle - toki tässäkin sama disclaimer, eli jos makeaa on tarjolla vain yhtä sorttia, niin kakun menekki on todennäköisesti huomattavasti suurempi kuin silloin, jos kakkuja ja pikkuleipiä on useammanlaisia. Skumppaa riittää noin kuusi lasia pullosta ja yhdestä kahvipaketista saat keiteltyä n. 25 kuppia kahvia.

Summa summarum, 10 hengen akkaporukan ruokkisin 2 kilolla lihaa (kypsennettäessä häviää n. 20% raakapainosta), vajaalla 2 kilolla juureksia (kuorimisen hävikki samaiset 20%), tekisin parin kilon salaatin (raaka-aineiden yhteispaino siis tämä) ja jos oikein fiiniksi heittäytyisin, niin saattaisin tarjota kylmiä kaloja, lihoja tai juustoja 500g lajia kohden. Samankokoiselle miesporukalle varaisin lihaa yhden ylimääräisen kilon ja saattaisin vähentää salaatin määrää. Oma mentaliteettini on erilaisia juhlia keitratessani ollut, että vähemmän on enemmän: mieluummin siis riittävästi muutamaa hyvänmakuista ja mieleenjäävää lajia pöytään kuin sen tuhatta erilaista sortimenttia, joiden valmistuksessa on ollut enemmän stressiä kuin iloa.

Ääh. Ehkä kirjoitan juhlajärkkäilyistä oman postauksen tässä, kun sille päälle satun - kauhiasti kun näyttäisi olevan asiaa aiheesta.

Yhteenvetona kuitenkin todettakoon, että jonkinlaiset yhteiset tiedostamistalkoot kai sitä tämänkin asian ympärille pitäisi rakentaa, jotta tuleville polville jäisi meidän suhteellisen ylenpalttisten kulutustottumusten jäljiltäkin vielä edes jonkinlaiset hyvän elämän olosuhteet.   

Share

Ladataan...
87100 Kajaani

Kuvassa täydellisyyden ilta Kreikan meren rannalla. Jos ikinä milloinkaan satut Nea Makrin kylään (Ateenasta puolisen tuntia), niin etsi tämä samaisella paikalla vuosikymmeniä toiminut, piskuinen rantaravintola, sanan varsinaisessa merkityksessä. Et kadu, I promise. 

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni, viisaassa 38-vuoden iässä vihdoin ja viimein itsellenikin yllätyksenä jonkun avopuoliso. Jaan kotini, arkeni, sänkyni, ruokapöytäni, sohvani ja elämäni ihmisen kanssa, jota en kolme vuotta sitten vielä edes tuntenut. Höngin aamuisin toisen korvaan kalmanhajuiset unenpöppöröiset huomenet, pesen yhteiset pyykit monesti vähän sinne päin **, otan kantaa pyytämättä ja yllätyksenä suvun ja ystävien edesottamuksiin, jätän vessanoven raolleen reilusti auki, jos juttu on kesken. Fiilistelen yhteisiä viikonloppuja, jolloin ei edes tehdä mitään - ja tunnen epämääräisen kalvavaa ikävää, jos olosuhteiden pakosta joudutaan yöpymään eri kaupungeissa.

Ihan älytöntä.

Muistaakseni kuitenkin vietin n. 16 vuotta elämästäni melko lailla itsenäisestä elämästä ja yksinasumisesta nauttien. Sänkyni alla majaili armada villakoiria ja yksiöni täyttyi säännöllisesti yltympäriinsä ripotelluista eriparisukista, puoleksi luetuista akkainlehdistä, romaaneista ja muusta ihkusälästä. Tein ihan liikaa töitä iltaisin ja viikonloppuisin, haaveilin aktiivisesti jostain muusta - tietämättä, mitä se sellainen muu oikein voisi olla. Tai mistä sen ylipäätään löytäisin. 

En ole koskaan pelännyt muutosta, jos siihen olen nähnyt tarvetta - ja olen usein muuttanut maallisen omaisuuteni lyhyelläkin varoitusajalla uudelle paikkakunnalle. Uskon omien siipieni kantavuuteen, ja siihen, että 'it will all be good in the end. If it's not good, it's not the end.'

Uuteen ihmiseen tutustuminen on parhaimmillaan säkenöivää, huikaisevaa, hymyilyttävää - ja toisaalta väsyttävää, turhauttavaa ja pelottavaakin. Kuinka lähelle toisen voi päästää, ilman että omat siivet palavat. Kuinka antaa tilaa, mutta pitää lähellä. Saada toinen tuntemaan olevansa minulle se kaikista paras ja tärkein ihminen - ilman, että kumpikaan meistä unohtaa itseään. Ymmärtää menneisyyden haamut, ja auttaa niistä irtipäästämisessä. Hälventää välillä epäreilultakin tuntuvaa ja itsestä riippumatonta epäluottamusta, koska aikaisemmat suhteet. Nauraa silmät sikkurassa, tutkia ja pohdiskella sinua, minua ja meitä. 

Kahden aikuisen kodin ja tapojen yhdistäminen ei ole ollut mitenkään helppoa ja huoletonta - päinvastoin.

Omat tavat ja tottumukset, ärinät ja murinat pitääkin yhtäkkiä sopeuttaa toisen samanmoisen ärripurrin arkeen. Allekirjoittaneen helvetin raskas kaksivuorotyö, 70 km työmatka ja erittäin epäsäännölliset työajat antoivat meidän yhteiselolle erinomaisen pikantin alun ja sävelen. Mihin yhdistettiin lisäksi siipan kipsattu koipi ja parin kuukauden täydellinen varauskielto kyseiselle koivelle. 

Kaahasin aamuvarhain tai iltamyöhään pimeässä ja liukkaassa noin puolen tunnin työmatkan, hoidin kauppareissut, pyykit, siivoukset sun muut. Passasin potilaan, huolehdin lääkkeiden riittävyydestä ja apuvälinelainasta - oman lähinnä juoksua ja kuormanpurkua sisältävän työni lisäksi. Päässä humisi väsymys, työvitutus, huoli toisen kintun parantumisesta, pelko siitä että meidän yhteiselo ei koskaan tokene edes pääse siihen ns. normaalitilaan. Mä en lähtökohtaisesti ole mitenkään pitkäpinnainen äitihahmo, joka jaksaa jatkuvasti hössöttää ja paapoa. Kivahtelen, kilahtelen ja naputan niin itselleni kuin ympärilläni sattuville - ilmeisen vähenevissä määrin, kuitenkin.

Erittäin omituinen yhteiselon alku on siis takana, mutta parhautta kaikessa oli huomata, että yhteinen tahtotila onnelliseen arkeen on meillä molemmilla entistä vahvempi. Edelleen etsinnässä on oman tilan ja yhteisen ajan häilyvä raja, kotitöiden jakoperusteet, lumityövuorot ja muun pienimuotoisen sirinän selvittely. Jokailtaisen naamanpesuni räiskyttelyni jäljiltä kun kuulemma koko vessa laatikostoineen ja valokatkaisimineen lainehtii kuin tsunamin jäljiltä. Itse puolestani jaksan ihmetellä esimerkiksi tiskikoneen tyhjennyksen aiheuttamia haasteita: väitän nimittäin kivenkovaan tyhjentäväni sen vähintään kahdesti joka jeesuksen päivä. Mistä huolimatta se on silti aina täynnä puhtaita astioita. Aina.

Mutta ihanaa meillä on silti. Ihan vilpittömästi voin sanoa olevani onnellisempi kuin koskaan aikuisena aiemmin.

Meillä kotona parhautta on hersyvä huumori, toisen vahvuuksiin varauksetta luottaminen, silittely ja sylittely. Ängetään edelleen vähän liian pienelle sohvalle kainalokkain, jaksetaan jauhaa työ- ja muut asiat, tai istua vaan ihan hiljaa, molemmat omia älylaitteitaan kutitellen.

Yrittäjyyshaaveista on hyvää kyytiä tulossa totta, teen tällä hetkellä töitä itseäni kiinnostavien asioiden parissa ja yhteistyössä melkoisen monenlaisten ihmisten kanssa. Meillä kotona on molemmilla hyvä olla ja helppo hengittää. Arjessa on omat rutiininsa, molemmilla on tilaa omille mielipiteilleen ja toisen vierestä herääminen on edelleen yleensä päiväni kohokohta. Siinä se nyt on, lämpimänä ja turvallisena, useimmiten meidän molempien peittoon päälakea myöten muumioituneena.

Se, jonka olemassaolosta en vuosikymmeniin edes uskaltanut haaveilla.

Ihan parhautta.

===========

**) Mulla on melkoisen suurpiirteinen suhtautuminen kertyviin pyykkivuoriin. Lakanat ja pyyhkeet (sekä omat työvaatteeni) pesen lähtökohtaisesti aina kuudessakympissä. Tummat ja värilliset vaatteet tungen sulassa sovussa samaan koneeseen, alusvaatteiden kanssa kivasti kimpassa. Lähinnä siis tehokkuusajattelua noudatan: sopivan täydet koneet, sopivalla pesuvälillä.

Kuulemma pyykit voisi myös lajitella tarkemmin värisävyjen ja kankaiden mukaan, alusvaatteet kuumempaan veteen ja lakanat lähes sata-asteiseen pesuun. '- Täällä on taas sun essut ja pikkarit sekaisin pyyhkeiden kanssa. Miten nää taas on tällä tavoin laitettu..!?' on melko usein kuultu näreilyn aihe eräässä tuntemassani taloudessa.

[Nimenomaan. Kun tarpeeksi huolettomasti tekee, niin ehkä viesti menee perille. Helpommalla pääsisi, kun pyykkimuijjailisi itse. Ahhahhahahha.]

Share

Ladataan...
87100 Kajaani

Mun bloggaushistoriani yltää yli 10 vuoden taakse: itse asiassa lähes päivälleen 11 vuotta sitten kirjoittelin bloggeriin ensimmäisen postaukseni Kirsuseinina. Olen aina tykännyt kirjoittaa ja aiemmin tein sitä itse asiassa työksenikin melkoisesti.

Kirjoittelin tuolloin säännöllisen epäsäännöllisesti, yleensä 10-15 postausta kuukaudessa, lähinnä kavereille ja sukulaisille eri puolille Suomea. Jenkkivuosieni aikana blogi toimi yhteisenä tiedotuskanavana noille samoille tuttaville: ei tarvinnut lähetellä postikortteja tai sähköpostitiedonantoja kovinkaan laajalle vastaanottajalistalle, koska blogi. Mikä sitten valitettavasti johti myös siihen, että se oma inboksi kilisi entistä harvemmin: jonkun ihmeellisen ajatusketjun tulemana blogiani lukevat ystit ajattelivat mun tietävän, mitä heille kuuluu. Vain siihen perustuen, että he olivat mun tuntemukseni ja toilailuini jo netistä lukeneet. Aivan pistämätön teoria, tämä. Ja pätee kyllä edelleen myös itseeni: kuvittelen tietäväni ystävieni kuulumiset Facebookin perusteella, mistä johtuen en oikein edes muista, koska olisin kavereideni kanssa puhelimessa jutellut. Kamalaa.

Blogeja ei tuolloin kymmenisen vuotta sitten ollut vielä juurikaan näin valtavissa määrin kuin nykyään, puhumattakaan, että joku olisi tienannut blogistaniahurinoillaan. Siis ihan sellaista kaupassa käytettävää, oikeaa setelirahaa. Itse luin tuolloin mm. Turistin koottuja seikkailuita, Pastanjauhajia, Tyttö, sinä olet rättiä ja muutamaa muuta aivan äärettömän nokkelaa blogisivustoa. Jutuissa ei useimmiten (kuten ei omissanikaan) ollut päätä eikä häntää; lähinnä ajatuksen virtaa ja havainnointia omasta elämänpiiristä. Kommentointi oli satunnaista, trollaajat ja muut nettihihhulit loistivat noihin aikoihin poissaolollaan. Tai näin ainakin itse kuvittelin, kun eipä tuolloin tullut moneenkaan paskamyrskyyn törmättyä, av-mammapalstailijoiden henkilöön käyvistä arvosteluista sun muista kiusaamisista nyt puhumattakaan. Blogistania oli ainakin allekirjoittaneelle melko harmitonta viihdettä, ja elämässä oli paljon muutakin sisältöä näyttöpäätteen ja intterwebsin ulkopuolella. 

Sittemmin tie vei kotikonnuille ja ihan eri urapoluille - ja sen myötä myös oma kirjoittamiseni jäi. Blogeja olen lukenut kuitenkin kaikki nämä välivuodetkin - nauttinut lähinnä oivaltavasta ja hyvin kirjoitetusta sisällöstä. Asikaine, Juliaihminen, Cougarwoman, Sinkkulaiffii, Kokkipottila, Vuoden siivooja, Mauis, MaiLife ja monet muut ovat jo lähes kuin vanhoja tuttuja. Kuulumisista on oikeasti kiva lukea ja elämän käänteissä mukanaelää - vaikka suhteemme onkin täysin virtuaalinen ja aivan erinomaisen yksipuolinen. Ihan älytöntä.

Kaikkia nykyään lukemiani blogeja tuntuu yhdistävän joku punainen lanka: useimmat kertovat omasta (perhe-) elämästään, äitiydestään, suhdeviritelmistään, ruuhkavuosistaan, remonteistaan ja kaukoreissuistaan. Ja vaikka omasta arjestani suunnilleen nuo kaikki osa-alueet puuttuvat, niin jostakin syystä kurkin silti päivittäin Nekalan muijjjien ja Hipin viimeisimmät sekoilut kuulumiset ja sen, kuinka vastikään hankitun rintamamiestalon remppa etenee tai joko Maijan polven kuntoutuminen on harpannut eteenpäin. Tekeekö tämä musta stalkkerin, sitä pohdin varsin säännöllisesti -- sen verran avoimesti elämänmenosta blogeissa nykyään raportoidaan, ja sitä itsekin olen oppinut lukemistani blogeista odottamaan. Aitoa, elämänmakuista, vuorovaikutuksellista ja viihdyttävää sisältöä. 

Mistä aasi sujuvasti kopsutteleekin tähän omaan postaukseeni. Finally. Mietin nimittäin edelleen lähes päivittäin, että mikä on se mun blogini punainen lanka. Onko sitä edes? Ja tarvitaanko moista.

Ruokabloggaajaksi minusta ei tällaisenaan ole, mutta mieluusti jaan hyviä ohjeita ja kikkakolmosia arjen sujuvampaan ruokahuoltoon niitä kaipaaville. Perheeseeni kuuluu söpön siipan lisäksi tosiaan vain se lemmikkisandaali (joka tosin ilmeisesti on heitetty kierrätykseen, kun ei ole tyyppiä viime aikoina näkynyt) - ja koskapa tämä blogihöpötys on täysin omaa keksintöäni, niin jotenkin koen mun ja siipan välisen arkielämän vähän harmaaksi alueeksi kovin julkiselle raportoinnille. Harrastan tällä hetkellä lähinnä yrityksen perustamista, tahallaan epävireistä laulamista, todella kyseenalaista huumoria, SuomiLOVElle valtoimenaan itkeskelyä, Ellen Degeneresin videoklipeille hohottamista ja satunnaista skumpanjuontia. Eikä noita kategorioita ole ainakaan toistaiseksi näkynyt merkattuna tuohon Lilyn viralliseen listaan. Am I screwed here?

Sas sääki ny jottain. Haluaisitko mieluummin palata tänne mun ikiomaan intterwebin nurkkaan yleisen kakofonian ja sekametelisopan äärelle, sillai ysärityyliin. Kaikille vähän kaikkea, ja ei kenellekään lopulta mitään. Vai pitäisikös tässä nyt ihan oikeasti osata brändätä itsestään lifestylebloggaaja, kaikkien skumpanhimoisten sankari ja Kajjjaanin oma panopasta-kirsu? Aaaaack.

Kauhean suuria päätöksiä jotenkin. Tai sitten mietin liikaa. Go figure.

Share
Ladataan...

Pages