Ladataan...
87100 Kajaani

Voi ettien että.

Konttikahvilasaaga vaan jatkuu ja jatkuu, sorit siitä. Lohdutuksen sanana: kyllähän tää kesä siis on kohtsillään jo yli puolenvälin, että todennäköisyys allekirjoittaneen paluulle blogosfääriin - sekä kykyyn jorista muustakin kuin kuusimetrisestä lasikuutiosta alkaa olla jo melkein käsillä.

Mutta ei ihan vielä.

Sillä meilläpä on kuulkaa ollut aivan Valtavan Jännittäviä Viikonloppuja tässä nämä pari viimeisintä. On nimittäin paikallinen piripääjaosto (no joo, ei ole tietoa, onko niillä kavereilla päässään ylipäätään yhtään mitään) keksinyt kerrassaan vitsikkään ilmiön: kivitetään/potkitaan konttikahvilasta lasi/ovi rikki, vedetään voimavirtapiuha irti seinästä ja kassellaan, pitkäänkö yrittäjällä menee ennen kuin se renkaat ulvoen kiitää farkkuooppelillaan paikalle.

Vastaus: keskimäärin noin neljä minuuttia. Samassa ajassa normikuntoinen ja letkeästi etenevä rosmoperttunen ei itsekään ehdi kantamuksineen joen vastarantaa kauemmas, mistä sitten paikalle myös hälytetty poliisin koirapartio voi mustikkapiirakkaa nakertavat ja limsaa hörppivät iloiset rosmot koppiautoonsa napata.

Mutta aissssaaatana, että voi ihmistä vituttaa moinen häiriökäytös. Hyvät pyssyt sentään!

Me siis tosiaan kahtena peräkkäisenä viikonloppuna saatiin ylläolevan kaltainen herätys - ekalla kerralla lasin kivitys jäi vain murtoyritykseksi (kas kun näitä jänniä keskieurooppalaisia lukkoja ei ilman avaimia saakaan auki, go figure). Mutta viikko sitten kolmen iloisen rosvon joukkio onnistui tosiaan sunnuntaiaamuna hakemaan aamupalansa lukittujen ovien takaa. Ikkunasta kömpimällä.

Toisaalta kai voisi olla ihan imarreltu, että meidän piirakka on niin hyvää, että jengi haluaa sillä herkutella vuorokauden kaikkina aikoina. Mutta sitten taas toisaalta vituttaa niin, ettei veri kierrä: mikä helvetin oikeus se on jollain nuorisojengillä viedä pois ihan meiltä kaikilta sillä, että tuhoavat kaikkea käsiinsä osuvaa. Ja kyllä, tottahan olen yritykselleni soveltuvat vakuutukset hankkinut, myös ilkivaltaa ja murtoja vastaan. Mutta kerrassaan vitsikkäästi ko. vakuutuksen omavastuu on tasan kuusisataa (600!!) eurooppalaista rahaa, eli noin 300 myytyä kahvikuppia. Että lievästi sanoen vituttaa, kun vaivalla ansaitut pennoset valuvat saman tien vakuutusyhtiön laariin, jotta saadaan lasit korjattua ja öinen kulku estettyä - vain siksi, että seuraavat onnekkaat pääsisivät yöaikaan limsanhimoaan tyydyttämään... 

Meillä oli tuossa taannoin myynnissä erikoisannoksena rosmon herkkuhetki, suoraan Kardemumman yöstä. If you can't beat them, join them - vaimitenseoli.

Syyttäjälle siis kopsahtaa tässä lähikuukausina myös minun korvaus- ja rangaistusvaateeni: vaikken pennin latia ko. porukoilta koskaan todennäköisesti takaisin saakkaan, niin ihan niin humaania ja opetushenkistä hahmoa en itsestäni löytänyt, että olisin sovitteluun korvausten tms. osalta suostunut.

Elämä on valintoja, ja jos niihin valintoihin kuuluu pienyrittäjän selkänahasta mustikkapiirakan anastelu, niin minä olen siitä ihan oikeaa rahaa myös vailla.

[Melkein pari tonnia meni nimittäin keikkuen näihin päivystyssiivouksiin, lasinkorjauksiin ja kadonneisiin leivosvateihin. Että ei ihan hulluna naurata -- etenkään kun tämä 'kesä' ei edelleenkään ole näillä leveyksillä oikein hellekeleillä ja supermyyntipäivillä hurmannut..]

Sen sijaan eilisaamuna nauratti, kun heräiltiin auringonpaisteiseen aamuun Siipan suvun ihanalla mökillä ja katettiin aamupala kauneimman järvimaiseman ääreen. Varttitunnin ajomatkan päässä kotoa, humisevien honkien ja liplattavan veden keskellä lepää näiden yrittäjien mieli: useammin pitäisi vaan lähteä arki-iltaisinkin lataamaan akkuja ristikkolehtien, savuavan nuotion ja maailman parhaiden löylyjen ääreen.

Peeäs. Samoilta suunnilta (eli tuosta naapurikunnasta) löytyi meille se maailman ihanin hääpaikka. Joka me siis jo varattiinkin, eli the Day on jo tiedossa. Iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiihhhkkh. Melko lailla tasan 13 kk (ja yksi päivä) on tänään häihimme, ilon ja rakkauden suurjuhliin aikaa. Kerrassaan jänskää, sanoinko jo?

Share
Ladataan...

Ladataan...
87100 Kajaani

Iiih, mikä skuuppi kuulkaa. Ja kokonaisen viikon myöhässä aiheesta raportoituna - haluttiin kertoa (lue: minä halusin, siippaa edelleen jännittää aiheesta puhuminen!) uutiset kasvokkain ensin niille kaikkein rakkaimmille.

Me mentiin kuulkaa viime viikolla, kauniina tiistaisena iltapäivänä, lähes 40 vuoden viisaassa iässä, ihan sillä lailla perinteisesti kihloihin. Kihloihin. Siis mää menin kihloihin, ja siippa meni kihloihin ja nyt on vasemmassa nimettömässä sellainen maailman kaunein, ja mulle tehty teräs-ruusupuurinkula. Enehkäkestämitenjännittävää.

Merkki siitä, että me halutaan olla yhdessä tänään, ja huomenna ja ensi vuosikymmenelläkin. Tekarit samaan lasiin, vaimitenseoli.

Iiiiiiiih, ja nyt saa tuulettaa \o/.

Mä en rehellisesti sanottuna ole koskaan ajatellut meneväni naimisiin, vaikka ystävät ja sukulaiset ympärilläni ovatkin mitä ihanimpia avioliittoja solmineet. Aika monta avioeroitkua on myös tullut myötäelettyä ja tukena oltua. [En itse asiassa ole osannut ajatella itseäni myöskään avoliittoon, tai ylipäätään seurustelukumppaniksi: olen melko kipakka ja aika napakka ja jotenkin ollut sellaisessa luulossa, että tällaisen viirupään olisi parempi elellä elämäänsä ihan keskenään. Ettei tulisi mitään hankalia tunteita, kenellekään.]

Mutta niin vaan on (nais-)ihmisen lupa muuttaa mielipidettään; tuli ihana puoliso ja kaappasi Kajjaaniin - ja aurinkoisena iltana yhteisen kahvilaprojektin pihamaalla kysäisi ohimennen, että mennäänkö naimisiin. Lupasin mennä, jonka jälkeen keiteltiin asiakkaille kahvia, tultiin kotiin ja lämmitettiin mikrossa edellispäivän broilerikiusausta. Kerrassaan verratonta arjen romantiikkaa, sanon.

Työni puolesta olen saanut viime vuosina olla mukana varmaan lähes sadassa hääjuhlassa, useimmiten keittiöpuolesta vastaavana - mistä johtuen olen ollut jo melko pitkään melkoisen selvillä siitä, mitä meidän aiemmin-kovin-hypoteettisessa-hääjuhlassamme (paremman sanan puutteessa) EI tulla näkemään. Ja tämähän sitten näillä Kainuun lakeuksilla osoittautuikin kaksipäiväisen eksistentiaalisen kriisin aiheeksi: missään nimessä meidän juhlia ei nimittäin tulla viettämään puolipaneloidulla seuraintalolla, missä juhlasalin puhviverhot ovat joko persikanväriset tai muuten kukikkaat, pitkät pöydät massiivista mäntyä ja esiintymislavalla kaasot huutavat kilpaa ohjeita kaulintenkierrätys-morsiamenryöstö-lakanantaitto-younameit -kisailuihin pakotetuille osallistujille. Juhlabuffetissa on makaronisalaattia hernemaissipaprikalla, palapaistia ja kermaperunoita - ja kakku rusikoidaan perinteisiin kuuluvalla poljennalla.

Nimimerkillä ai miten niin traumoja ihmisellä?

Kaikille tyylinsä, enkä siis todellakaan sano, etteikö jollekin muulle (eli selvästikin n. 98% näillä leveyksillä häitään juhliville) moinen sopisi. Mutta njääääääh, ei meille. Ei enää, eikä ikinä. Kiitos vaan.

Keskimäärin kolmessa päivässä oli siis selvillä se, mitä me ei missään nimessä haluta - ja täysin levällään se, että mistä se meidän haluamamme kohtuullisella hintaa oikein voisi löytyä.

Siunattu intternets ja aiemminkin kiitosta saaneet neitietsivän-taitoni. Löydettiin nimittäin ihan huikea paikka (oikeasti, hui-ke-a!), järkevän matkan päästä lähimmästä lentoasemasta (ottaen huomioon, että noin kolmannes juhlavieraista saapuu paikalle sinivalkoisin siivin maamme pääkaupungista), ja sellaiset puitteet, jotka mahdollistavat erään allekirjoittaneen valmistamat ruuat** kyseisiin juhliin, iloa ja mekkalointia kauniissa maisemissa (ikkunoista katseltuna siis, sattuneista syistä ei nimittäin suunnitella mitään ulkosalle!). Ja mikä parasta; true-mökkibilehenkeen meidän juhlasta puuttuu kaikki pitkissä pöydissä vaivaantuneena ventovieraiden keskellä -istumiset, bändin tahtiin epävarmasti haparoidut häävalssahdukset, ravintolahäiden pakottamat piilopullot, sun muut. Kyltetiedätte, ne perinteiset.

Meillä syödään hyvää (itsetehtyä) ruokaa, kukin parhaaksi katsomassaan paikassa, nauretaan, saunotaan, viisastellaan, kuunnellaan hauskaa ohjelmaa (ei mitään paineita!) puljataan poreissa, grillataan yöpalanakkeja ja nautiskellaan ihanien ihmisten seurasta, juuri niin pitkään kuin kansa jaksaa. Mökissä yöpymään mahtuu parisenkymmentä unisinta, lopuille majapaikkoja on lähistöllä pilvin pimein. Aamulla herätään sikkuraisin silmin, nautiskellaan yhdessä vielä rakkaudellinen brunssi - ja jatketaan kukin matkaa koteihimme.

Ihan meidän näköisemme juhlasuunnitelma siis.

Needless to say, olen me ollaan oikeasti aika lailla fiiliksissä tästä löydöstä, ihanasta juhlahumusta, kihlausuutisen saamasta ilahtuneen yllättyneestä vastaanotosta - ja toisistamme.

Yksityiskohtien fiilailuihin on keikkuen yli vuosi vielä aikaa, mikä on juurikin hyvä. Ja yleisön pyynnöstä huolimatta tästä ei sitten kuitenkaan taida tulla mitään pesunkestävää hääblogia. Ehkä. Ahhahahha.

Mutta aikas jännittävää, sanon. Ja ennen kaikkea aika ihanaa.

**) Joojoo, en tietenkään hääpäivänä enää melskaa keittiössä, vaan kunnon misat edellispäivänä kylmään ja tuttuja tarjoilijoita pari sitten juhlapäiväksi hoitamaan homman esillepanosta jälkisiivoukseen. En kai määkään nyt niin pimeä sentään ole, että omissa häissäni essu päällä häärisin. Aikkauhee, kuinka hulluna sää mua pidät!?

Share
Ladataan...

Ladataan...
87100 Kajaani

Se on kuulkaa kesä ny! Kahaviloitsijan päivä alkaa valitettavan usein aamuvarhaisella tukkureissulla: jätskiä, pullaa ja salaatinlehtiä menee sellaista tahtia, ettei meidän pakastimet meinaa pysyä perässä. Mistä johtuen huristelen siis tosiaan lähestulkoon joka jeesuksen aamu nilikka suorana tukkuun - ja siitä sitten kahvilaa avaamaan.

Ja kyllä: missään nimessä tätä asian tilaa ei saisi pahoitella eikä siitä valittaa, pikemminkin päinvastoin! Ihanaa, kun vihdoin tarkenee ja väki on löytänyt tiensä Kajjjaanin kauneimpiin maisemiin. Sitähän sitä tässä ollaan odoteltu, vasta noin viisi kuukautta.

Asiantunteva kahvilantäti toki on joutunut myös yleisen hyvän nimissä uhrautumaan useampaankin otteeseen, ja maistelemaan jätskikesän uutuusmaut: jos ette ole vielä Pätkis-puikkoa (tai Mariannea) maistaneet, niin kipin kapin kioskille! Ihan järkyttävän hyvänmakuisia uutuuksia. Samoin kuin Superlaku: vei välittömästi suoraan ysikytluvulle, kun siitä puraisi. Vastaavasti appelsiini- ja vadelmasydäntuutit oli valtaisasta koostaan huolimatta melkoisia pettymysiä: jäde oli haljun makuista (ja sitä oli jopa ehkä vähän liikaa): särmä puuttui.

Ja kuvassa esiintyvä Pirulon suussa raksahteleva mehujää oli toinen välitön palautus lapsuuteen, jolloin ainakin hetken aikaa kuuminta hottia oli suussa raksuvat purkkarakeet sekä siihen poksujauheeseen dipattavat tikkarit. Että lämmin peukutus myös tälle elämykselle, näin kohta-nelikymppisen täti-ihmisenkin taholta.

Peukutan myös meidän tänviikkoista lounasinnovaatiota, eli salaattipurnukkaa. Nämä ameriikan ihmeet (eli n. 5 dl vetoiset mason jarit) vetävät nimittäin aika mukavan määrän erinäisiä salaattiroippeita sisäänsä. Olennaista on purkitusjärjestys: pohjalle soosit ja mahdolliset proteiinit  (linssit, pavut, kanat, kalat...) sekä pastat/couscousit jne. Väliin soveltuva määrä täytteitä ja päällimmäiseksi osasto vihreät. Näin ne eivät vety, vaikka viettäisivätkin päivän purnukassaan -- ja vastaavasti, kun salaatti kipataan lautaselleen, niin alimmaiseksi muodostuu ihastuttava salaattipeti. Jesjes.

Saa lainata ideaa (ei millään tavalla omaani siis) vaikka omiin kesäisiin toimistolounaisiin (tai piknikille, tai mihinkä vaan): intterin nettiin kun laittaa hakusanaksi mason jar salads, niin saa tsiljoonia erinäisiä ohjeita ja opastuksia siitä, mitä noihin purnukoihin voi ja kannattaa laittaa.

Toisin sanoen, valtakunnassamme on kaikki juuri hyvin. Kahvilamme ympäristö on herännyt ihastuttavalla tavalla eloon viime viikkoina: nautiskelijoiden, puistoilijoiden ja koiranpissittäjien lisäksi tällä viikolla meillä on mm. puistojoogattu ja lauantaina tärähtää Rakastu kesäyöhön -kaupunkitanssit, jolloin terassilla kuullaan akustista tanssimusiikkia, jonka tahtiin innokkaimmat joko voivat tanssia. Tai olla tanssimatta.

Aika jees noinniinkuin joogapaikaksi. Tai tanssilavaksi. Tai onkilaituriksi. Vai mitä tuumit?

Share
Ladataan...

Pages