Ladataan...

Aamulla nappasin vaimon syleilyyni, puristin takapuolesta, silitin niskaa, suutelin tulisesti ja lupasin tehdä sille illalla sanoinkuvaamattoman härskejä ja nautinnollisia asioita. Lapset touhuilivat keskenään olohuoneessa, joten keittiöpussailu sai olla tavanomaista kiihkeämpää ja kestääkin hetken ilman mitään häiriöitä. Tunsin vaimoni nännien nöpöttävän söpösti yöpaidan läpi ja annoin käteni ajautua hyväilemään sen rintoja suutelun lomassa ja taisi senkin käsi käydä hieman tutkailemassa bokserieni etumusta, jossa jotain olikin jo tapahtunut, koska en edelleenkään osaa suudella tuota naista ilman, öhm, huomattavaa fyysistä merkkiä kiintymyksestä, oli se pusu kuinka viaton tahansa. Talvella tämä ei haittaa, kun esimerkiksi julkisilla paikoilla asioiden peittona on tuhti talvitakki, mutta kesän shortsikeleillä pitää tarkkaan pohtia rakkaan kanssa suukottelua. Vaimostahan tämä on vain hirvittävän hauskaa ja usein se poistuukin paikalta pusuttelun jälkeen vienosti hymyillen ja peppuaan veikeästi keikutellen, minun jäädessä vielä hetkeksi istuskelemaan esimerkiksi jonkun HopLopin kahvilan pöydän ääreen itseäni tasaamaan. Toisaalta se on vähän hankalaa ja ärsyttävää, toisaalta en voisi onnellisempi olla, että vielä kahdenkin vuoden jälkeen toinen saa oman viisarin värähtämään yhtä voimallisesti kuin ihan suhteen alkuaikoina.

Kaksi vuotta on siis kulunut siitä, kun ensimmäisen kerran katseemme kohtasivat kaupungin yössä. Pian tämän jälkeen huuletkin kohtasivat ja vasta sen jälkeen esiteltiin itsemme. Kuten blogia lukeneet tietävätkin, tästä edettiin hirmuisella vauhdilla. Jo puolentoista kuukauden päästä oltiin kihloissa ja sen jälkeen ollaankin ehditty (kronologisesti listattuna) muuttaa yhteiseen kotiin, tulla raskaaksi, lisääntyä, ottaa asuntolaina ja mennä naimisiin.

Kaksi vuotta, joiden jokaisena päivänä rakkauteni tuota naista kohtaan on kasvanut, mikä tuntuu täysin järjenvastaiselta, kun jo alussa mentiin aiemmin rakenneltujen mittarien katosta läpi niin että hurahti. Rakkausauton vaihdelaatikosta löytyi yllättäen neljäskin vaihde.

Mikä tästä meidän jutusta on sitten tehnyt erilaisen kaikkiin aiempiin parisuhteisiin ja sekalaisiin säätöihin verrattuna? Minkä takia minulla oli jo muutaman tunnin jälkeen miljoona perhosta vatsassa ja samalla erittäin turvallisen varma olo? Minkä takia tarjouduin isäksi meidän tulevalle lapselle jo yhden tunnin tuntemisen jälkeen? Vastaus viimeiseen on varmaankin lähinnä ”melko kova känni”, mutta noihin muihin on hankala antaa yksiselitteistä vastausta. Paljoa en tiedä, mutta tiedän haluavani jakaa elämäni tämän naisen kanssa loppuun asti. Haluan pitää sitä hyvänä ja turvassa, enkä koskaan kyllästy nuuskimaan vaimon kaulaa siitä kohtaa, missä se kaareutuu olkapääksi.

Koska pidän listoista, tässä sellainen syistä, minkä takia meillä pyyhkii ja tulee jatkossakin pyyhkimään hyvin:

  1. Toisen arvostus ja hyväksyntä.
    Kukaan meistä ei ole täydellinen ja täydellinen kumppani onkin sellainen, joka hyväksyy tämän tosiasian itsessään ja kumppanissaan. Rakkautta parisuhteessa joko on tai ei ole, mutta ehdollista se ei voi olla. Vaimo kysyi eräänä päivänä, rakastanko sitä sittenkin, kun se on ihan suonikohjuryppyinen ja vastasin, ettei mulla ole vaihtoehtoja. Joskus mietin, että sitten tilanne on hankala, jos se muuttuisi joskus vaikkapa koiraksi tai A4-paperipakkaukseksi, mutta todennäköisesti rakastaisin sittenkin, vaikka tuossa tapauksessa kyseessä saattaisi olla sellainen kielletty rakkaus ja tietysti vähän yksipuolisempi.
     
  2. Kemia ja intohimo.
    Tämä on se vähän hämärä tekijä, mikä voi joko kannatella parisuhdetta tai luhistaa sen. Kemia on jotain sellaista, jonka olemassaolon huomaa heti ensimetreillä uuden ihmisen kanssa, sellaista sähköä ja kotoisaa oloa. Kemia on jotain, jonka ansiosta olen aina tulla hulluksi haistellessani vaimoni kaulaa tai tuntiessani sen söpön pikku käden hivelemässä rintakehääni yöunille ryhtyessä. Musta on äärettömän hienoa, että meillä on tuollaisia alussa kuvattuja hetkiä, vaikka arki hulluna kieputtaakin ja väsymys vaivaa. Enkä edes tässä yhteydessä viitsi alkaa seksistä puhumaankaan, kun materiaalia olisi ihan kokonaan omaksi postauksekseen. Intohimoa on oltava ja jollei ole, sitten sitä on tehtävä. Pieni flirtti ja pepun taputtelu pitää pilkkeen silmäkulmassa, arkenakin.
     
  3. Armollisuus ja rentous.
    Tämän on toimittava itseä ja sitä toista kohtaan. Joskus jää tiskit tiskaamatta, lattiat imuroimatta tai on muuten vain ihan liian väsy, että jaksaisi tehdä yhtään mitään. Tärkeintä on, että antaa toiselle ja itselleenkin luvan kaikkeen tähän. Meidän huushollissa ei ole kovinkaan tavatonta, että vedetään einestä kolmena päivänä putkeen ja se on ihan okei. Meillä ei ole maailman siisteintä, eikä meistä kumpikaan ole esimerkiksi raha-asioissa mestariluokkaa (vaimo on toki tuhatmiljardia kertaa minua parempi noissa jutuissa), mutta silti pärjäillään ja olla möllötellään oikein kivasti. Meillä ei tarvitse harjata hampaita lavuaarin ääressä, syödä ihan kaikkia vihanneksia lautaselta tai aamukiirehtiä peräsuoli pitkällä. Meidän koti on vähän niin kuin Huvikumpu, sillä erotuksella että hevonen on kaksi kissaa ja apinatkin ovat karvattomia. Vaikka on aikuinen, ei tarvitse aina pärjätä ja päteä niin perkeleesti.
     
  4. Huumori.
    Jos huumorintajut olisivat ihan erilaiset, kaikki olisi paljon hankalampaa. Onneksi meidän jutut natsaa ja vaikka vaimo toisinaan punasteleekin meidän keskinäisille jutuille, ollaan ihan samalla tasolla siinä, miten korkealla mielikuvitus voi lentääkään, kun sen antaa lentää. Olen hirvittävän tyytyväinen siitä, että saan edelleen tuon nauramaan vatsansa kipeäksi vähintään muutaman kerran viikossa.
     
  5. Elämänkatsomus.
    Me ei kuuluta kirkkoon, poliittinen suuntautuminen on hyvin pitkälti yhteneväinen ja lasten kasvatuksessakin ollaan vahvasti samoilla linjoilla. Vaikka ollaankin tällaisia hippejä, kumpikaan meistä ei esimerkiksi usko sukupuolineutraaliin kasvatukseen, vaan ollaan ennemminkin sukupuolisensitiivisyyden kannalla. Muiltakin osin käydään hyvin yksiin, sillä kumpikaan ei hyväksy rasismia, kiusaamista tai paskapäisyyttä muissakaan muodoissa. Ollaan hyviksiä ja ylpeitä siitä.

Syitä sille on siis paljon, miksi me tullaan niin hyvin toimeen ja miksi tulemme olemaan vähintäänkin ihan onnellisesti kimpassa sinne hamaan loppuun asti. Osa syistä on helppo pukea sanoiksi, mutta se kaikki on vain pieni osa kokonaisuutta, mistä se yhteinen sydän ja elämä lopulta rakennetaan.

Loput on jotain määrittämätöntä. En tiedä mitä se on, mutta se on jotain suurta, pehmoista, lempeää, raikasta ja siinä kuiskii avaruus.

 

 

Share

Ladataan...

Erottuani esikoiseni isästä surin ehkä eniten sitä, etten välttämättä saisi enää toista lasta. Olin haaveillut kuopuksesta siinä määrin, että esikoisen kanssa yhteen sointuva nimikin oli jo valmiina mielessäni. Ihana, ihana elämä yllätti minut antamalla sen haaveiden lapsen, joka vielä nimettiinkin toiveideni mukaisesti. Joka päivä muistan, millainen mahtava pieni ihme tuo pikkusisko onkaan. 

Vauvamme liittyi lauman jatkoksi sulavasti. Hän oli jo vatsassani kaikille rakas. Tulevat isosisko ja isoveli kuuntelivat molskeita ja tunnustelivat pieniä potkuja hartaudella ja ihmetyksellä. Esikoisen sukupuolta en aikoinaan halunnut selvittää etukäteen, jotta en loisi hänestä mitään ennakko-odotuksia. Kuopuksen sukupuoli selvitettiin, jotta vatsavauva tulisi vanhemmille lapsille tutummaksi. Niin pientä saatettiin alkaa kutsua tulevalla nimellään jo ennen syntymäänsä. Oli ihanaa kuunnella, kuinka esikoiseni jutteli pikkusiskolleen vatsan läpi. (Juuri siskoa hän olikin toivonut, jotta voisi leikkiä Frozen-leikkejä...)

Onnistuimme siis luomaan kiintymystä sisarusten välille jo ennen vauvan syntymää. Isommat lapset suhtautuivat isoon vatsaani suojelevasti ja kunnioittaen. Vauvaa he osasivat ja ymmärsivät alusta alkaen käsitellä varovasti. Muistan, kuinka ihmeelliseltä tuntui kolmikon ensitapaaminen vauvan ollessa hieman alle vuorokauden ikäinen. Sisko ja veli katselivat pienen pientä ihmistä silmät loistaen. Niissä silmissä näkyi, että tästä pidetään huolta, tämä on meidän omamme.

Riittävän suuret ikäerot ovat karsineet laumamme lasten väliltä mustasukkaisuuden. Kuopuksen ollessa pienempi kipuilin itse sitä, että vauvan hoitaminen vie niin paljon aikaani, ettei sitä riitä tarpeeksi esikoiselleni. Parhaani mukaan olen yrittänyt asiaa paikata, ja vauvan kasvaessa tilanne on helpottanut. Vanhemmat lapset auttavat mielellään kaikessa mahdollisessa vauvan hoitoon liittyvässä, pitäen pikku tehtäviään suorastaan kunnia-asioina. Myös alkeelliset vuorotteluleikit kahdeksankuisen pikkusiskon kanssa onnistuvat jo. Sisarusten välistä vuorovaikutusta on ilo seurata, en oikeastaan saa siitä kyllikseni. Lapsissa on kaikki maailman hyvyys ja rakkaus niin puhtaana ja vilpittömänä, että mieluummin katselen sitä kuin uutisia. :D 

Uusperheen kolikon kääntöpuoli on ikävöinti ja välillä vaivaava puolinaisuuden tunne. Puheluissa toisista kodeista lapset haluavat ensimmäiseksi nähdä ja kuulla, mitä pikkusiskolle kuuluu. On myös mietityttäviä puheenaiheita, kuten:

"Epäreilua, että pikkusiskolla on vaan yksi koti."

"Onks kummallista, että pikkusiskolla on mun äiti ja sun iskä?"

Mutta näihinkin on saatu tyydyttävät lopputulemat juttelemalla asioista lapsentasoisesti.

Vanhassa elämässäni olin aina niin väsynyt ja onneton, että toinen lapsi jäi sinne haaveisiin. Huonolla parisuhteella vauvavuosi numero kaksi olisi vienyt viimeisetkin rippeet mistään, mitä minulla oli jäljellä. Nyt, kun koko elämäni on lävistänyt ja mullistanut tämä ihmeellinen rakkausräjähdys, sujuu vauva-arkikin hämmentävän kevyesti. Minulla on voimia panostaa paljon sisarusten välisten suhteiden vahvistamiseen, jotta noista kolmesta tulee oman elämänsä muskettisoturit. Ajatus siitä, että olen onnistunut lahjoittamaan elämän mittaisen ihmissuhteen lapsilleni, on huikaiseva.

Isosiskon rooli on tuonut esikoisessani esiin todella paljon hyvää. Missä ennen oli melkein pelkkää tulta, tappuraa ja kitisemistä, onkin nyt paljon lempeyttä, kärsivällisyyttä ja empatiaa. Kuunnellessani puolisalaa, millaisia itse keksimiään lauluja isosisko pikkusiskolleen laulaa, pidättelen liikutuksen kyyneliä ja sydämen halkeamista. Onneksi tästä tuli totta.

Share

Ladataan...

Melkoinen vuosi lopuillaan! Siihen sisältyi esimerkiksi uuden perheenjäsenen syntymä, häät sekä asuntokauppa + muutto ihan häiden alla. Nyt on hyvä hetki makustella, miten tästä kaikesta selvittiin, ja mitä siitä opittiin. 

Raskaus määritti alkuvuottani, kevättä kohti aina vain suuremmalla painoarvolla. Joskus helmikuussa oloni oli vielä suhteellisen sutjakka, hehkuva ja jaksava. Pidimme silloin pienen rakkausloman Helsingissä Pariisin kevään levynjulkaisukeikan merkeissä. Keikka oli ihanista ihanin, silkkaa tähdenlentosadetta. 

Helmikuun lopulla sain reilun vuoden kestäneen urakan päätteeksi kirjoitettua loppuun nuortenkirjan, jonka tarina ja hahmot ovat minulle rakkaita. Kustantamot ovat olleet kanssani eri mieltä. Onneksi jokainen uusi hylkäys tuntuu edeltäjiään helpommalta. Tärkeintä olikin huomata pystyvänsä ylipäätään kirjoittamaan kirjan mittainen tarina valmiiksi. Luotan siihen, että minulla on koko loppuelämä aikaa kirjoittaa, ja että kirjoittaminen on minulle tärkeämpää kuin kirjan julkaiseminen. 

Talven muuttuessa kalenterin mukaan kevääksi minä olin jo aikamoinen maitoa tiputteleva valas. Lunta satoi aina vaan, ja me huomasimme ajavamme vasta hankitulla farmariautolla mihin tahansa Prismaan haalimaan vielä puuttuvia vauvatavaroita. Siinä sitten tirskuimme tekemisiämme epäuskoisina, me vanhat kapinalliset hipit. 

Raskauden pari viimeistä viikkoa kirosin vaivaista olotilaani jatkuvasti. Supistusten viimein kertoessa h-hetken koittaneen, olin hyvin määrätietoinen hoitamaan homman ja saamaan uuden kansalaisen kohdustani maailmalle. Synnytys sujui ihmeellisen hyvin. Onneksi jätin ilokaasut väliin tällä kertaa. Tajusin tapahtumien kulun noin tuhat kertaa kirkkaammin kuin ensimmäisellä kerralla. Myös synnytyksestä toipuminen oli suorastaan mukavaa ilman episiotomiahaavaa. Olen onnellinen toisen lapsen synnytyksen ja vauvavuoden helppoudesta ensimmäisiin verrattuina, monta niihin liittyvää kytevää traumaa on kakkoskierroksella korjattu. Huipulla on hyvä lopettaa. Niinpä katson kuopukseni kasvua myös haikein mielin, koettaen kerätä mahdollisimman paljon tästä vauva-ajasta sydämeeni talteen.

Kesä meni melkoisessa vauva/häät/muuttohumussa ja sumussa. Jälkeen päin en edes tajua, miten siitä kaikesta selvittiin tulematta kovin hulluiksi. Rakkaus se kai on kantanut. Minun piti monesti osata itse pysähtyä ja myöskin pysäyttää mieheni hetkeksi, jos stressierkkeily ja ympäriinsä säätäminen oli ottamassa liikaa vallan.

Miksi nämä kaikki piti sitten tunkea samoihin aikoihin tapahtuviksi? Häiden päivämäärä oli sovittu jo ennen kuin yllätysraskauduin. Päätettiin sitten, että hittoako sitä muuttamaan, meneväthän muutkin naimisiin vauva-aikana. Avioliittoon halusimme joka tapauksessa. Asuntokauppa tuli bonusyllätyksenä, kun huomasimme samassa pihapiirissä olevan hyvin edullisesti myynnissä tosi mukavan ja laumallemme pitkäksi aikaa tarpeeksi ison asunnon. Rakastan elämäntavassamme juuri sitä, että uskallamme Elää ja tarttua tilaisuuksiin. Epäonnistumisten pelko estää elämästä. Jos ottaa kopin siitä, mitä elämä heittää, ei tarvitse jäädä jossittelemaan ja katumaan käyttämättä jätettyjä tilaisuuksia. Olemme viihtyneet uudessa kodissamme todella hyvin.

Häämme olivat ihanat! Tunteellisia puheita, minulle rakkaan artistin esiintyminen, yllätysilotulitus, saunomista, palju, aamuyön autokatosdisko... Niistä juhlista jäi monta tarinaa kerrottavaksi. Teimme lähes kaiken itse, lukuunottamatta taitavien tuttavien leipomia kakkuja ja pikkusiskoni ilmiömäistä kykyä tyhjentää porukoiden nurkat rojuista. Kaiken sateen keskellä puutarhahäitämme juhlittiin kauniissa säässä, mikä oli niin uskomaton onnenkantamoinen, että äitini virnuili jonkun yläkerrassa tykkäävän meistä pakanoista.

Kesän jälkeen keskityimme hengittelemään ja rauhoittumaan. Tuore aviomieheni kävi vielä sellaisilla touhukierroksilla, että otin kädestä, ehkä jopa hartioistakin kiinni, hain katsekontaktin rakkaisiin levottomiin silmiin ja sanoin, että nyt me pysähdymme nauttimaan siitä, mitä meillä on. Meillä on kaikki tosi hyvin. Hirvittävän paljon rakkautta ja onnea, ja niin helppo nähdä kauas tulevaisuuteen kanssasi. 

Mutta... minulla täytyy aina olla jokin mieluinen projekti menossa, iso tai pieni. Niinpä kehittelin tämän blogin. Tänne kirjoittaminen on aina puhdistavaa, ja antaa oivalluksia elämäni polkujen mutkista. Olen mielissäni siitä, että tästä muotoutui hyvin tasavertainen meille molemmille. Keskustelemme paljon teksteistämme niiden kaikissa vaiheissa ideoinnista jälkipuintiin. Melko säännöllinen blogiin kirjoittaminen on vahvistanut molempien kirjoittajaidentiteettiä. Vaikka päivätyömme ovat vielä muualla, mikään ei estä meitä haaveilemasta toisenlaisesta elämästä, jossa työtä tehdään kotona. Siinä ihanassa vanhassa puutalossa, joka tulee olemaan myös ällöttävän idyllinen mummula.

Jossain mahtavassa mielenhäiriössä päätin myös tehdä suurimman osan joululahjoista itse, ja niinpä loppuvuotta ovat värittäneet vahvasti ympäriinsä lojuvat lankakerät ja virkkuukoukun viuhuminen. Käsillä tekeminen on yllättävän tyydyttävää ja rentouttavaa, onneksi löysin siihen taas kipinän pitkän tauon jälkeen. 

Joulua vietettiin meillä isolla extended family -porukalla, ja kaikki sujui hämmästyttävän leppoisasti, lämpimästi ja rennosti. Joulu näytti minulle, miten olen kasvanut viime aikoina. Osaan keskittyä olennaiseen. Osaan olla läsnä. Osaan näyttää rakkauteni ja luoda iloa ympärilleni. Ennen kaikkea ja tärkeimpänä: saan perheenjäseneni kukoistamaan, joutumatta luopumaan mistään itselleni tärkeästä tai uhrautumaan liikaa kenenkään vuoksi. Rakkaus toimii kahteen suuntaan, ja vapaus syntyy lopulta siitä, että löydät paikkasi ja tyyppisi, joiden kanssa ilma on raikasta hengittää.

Vuosi käärittiin pakettiin samoissa merkeissä kuin sitä alkuvuodesta availtiin, Pariisin kevään keikalla nimittäin. Nyt sain tanssia villimmin, vauvavatsan verran pienempänä. En koskaan lakkaa rakastamasta musiikkia, varsinkaan Pariisin kevättä. Se kertoo minulle, että on ihan ok ja just hyvä, jos on pää vähän tähdissä. Ja jos saa lempimusiikin soidessa suudella intohimoisesti aviomiestään, ei elämä voisi olla enää parempaa. Siinä hetkessä on kaikki, mitä tarvitsen.

Ihanaa, elämänmakuista vuotta 2018 ruusuineen ja rosoineen meille kaikille!

 

Share

Pages