Ladataan...

Erottuani esikoiseni isästä surin ehkä eniten sitä, etten välttämättä saisi enää toista lasta. Olin haaveillut kuopuksesta siinä määrin, että esikoisen kanssa yhteen sointuva nimikin oli jo valmiina mielessäni. Ihana, ihana elämä yllätti minut antamalla sen haaveiden lapsen, joka vielä nimettiinkin toiveideni mukaisesti. Joka päivä muistan, millainen mahtava pieni ihme tuo pikkusisko onkaan. 

Vauvamme liittyi lauman jatkoksi sulavasti. Hän oli jo vatsassani kaikille rakas. Tulevat isosisko ja isoveli kuuntelivat molskeita ja tunnustelivat pieniä potkuja hartaudella ja ihmetyksellä. Esikoisen sukupuolta en aikoinaan halunnut selvittää etukäteen, jotta en loisi hänestä mitään ennakko-odotuksia. Kuopuksen sukupuoli selvitettiin, jotta vatsavauva tulisi vanhemmille lapsille tutummaksi. Niin pientä saatettiin alkaa kutsua tulevalla nimellään jo ennen syntymäänsä. Oli ihanaa kuunnella, kuinka esikoiseni jutteli pikkusiskolleen vatsan läpi. (Juuri siskoa hän olikin toivonut, jotta voisi leikkiä Frozen-leikkejä...)

Onnistuimme siis luomaan kiintymystä sisarusten välille jo ennen vauvan syntymää. Isommat lapset suhtautuivat isoon vatsaani suojelevasti ja kunnioittaen. Vauvaa he osasivat ja ymmärsivät alusta alkaen käsitellä varovasti. Muistan, kuinka ihmeelliseltä tuntui kolmikon ensitapaaminen vauvan ollessa hieman alle vuorokauden ikäinen. Sisko ja veli katselivat pienen pientä ihmistä silmät loistaen. Niissä silmissä näkyi, että tästä pidetään huolta, tämä on meidän omamme.

Riittävän suuret ikäerot ovat karsineet laumamme lasten väliltä mustasukkaisuuden. Kuopuksen ollessa pienempi kipuilin itse sitä, että vauvan hoitaminen vie niin paljon aikaani, ettei sitä riitä tarpeeksi esikoiselleni. Parhaani mukaan olen yrittänyt asiaa paikata, ja vauvan kasvaessa tilanne on helpottanut. Vanhemmat lapset auttavat mielellään kaikessa mahdollisessa vauvan hoitoon liittyvässä, pitäen pikku tehtäviään suorastaan kunnia-asioina. Myös alkeelliset vuorotteluleikit kahdeksankuisen pikkusiskon kanssa onnistuvat jo. Sisarusten välistä vuorovaikutusta on ilo seurata, en oikeastaan saa siitä kyllikseni. Lapsissa on kaikki maailman hyvyys ja rakkaus niin puhtaana ja vilpittömänä, että mieluummin katselen sitä kuin uutisia. :D 

Uusperheen kolikon kääntöpuoli on ikävöinti ja välillä vaivaava puolinaisuuden tunne. Puheluissa toisista kodeista lapset haluavat ensimmäiseksi nähdä ja kuulla, mitä pikkusiskolle kuuluu. On myös mietityttäviä puheenaiheita, kuten:

"Epäreilua, että pikkusiskolla on vaan yksi koti."

"Onks kummallista, että pikkusiskolla on mun äiti ja sun iskä?"

Mutta näihinkin on saatu tyydyttävät lopputulemat juttelemalla asioista lapsentasoisesti.

Vanhassa elämässäni olin aina niin väsynyt ja onneton, että toinen lapsi jäi sinne haaveisiin. Huonolla parisuhteella vauvavuosi numero kaksi olisi vienyt viimeisetkin rippeet mistään, mitä minulla oli jäljellä. Nyt, kun koko elämäni on lävistänyt ja mullistanut tämä ihmeellinen rakkausräjähdys, sujuu vauva-arkikin hämmentävän kevyesti. Minulla on voimia panostaa paljon sisarusten välisten suhteiden vahvistamiseen, jotta noista kolmesta tulee oman elämänsä muskettisoturit. Ajatus siitä, että olen onnistunut lahjoittamaan elämän mittaisen ihmissuhteen lapsilleni, on huikaiseva.

Isosiskon rooli on tuonut esikoisessani esiin todella paljon hyvää. Missä ennen oli melkein pelkkää tulta, tappuraa ja kitisemistä, onkin nyt paljon lempeyttä, kärsivällisyyttä ja empatiaa. Kuunnellessani puolisalaa, millaisia itse keksimiään lauluja isosisko pikkusiskolleen laulaa, pidättelen liikutuksen kyyneliä ja sydämen halkeamista. Onneksi tästä tuli totta.

Share

Ladataan...

Melkoinen vuosi lopuillaan! Siihen sisältyi esimerkiksi uuden perheenjäsenen syntymä, häät sekä asuntokauppa + muutto ihan häiden alla. Nyt on hyvä hetki makustella, miten tästä kaikesta selvittiin, ja mitä siitä opittiin. 

Raskaus määritti alkuvuottani, kevättä kohti aina vain suuremmalla painoarvolla. Joskus helmikuussa oloni oli vielä suhteellisen sutjakka, hehkuva ja jaksava. Pidimme silloin pienen rakkausloman Helsingissä Pariisin kevään levynjulkaisukeikan merkeissä. Keikka oli ihanista ihanin, silkkaa tähdenlentosadetta. 

Helmikuun lopulla sain reilun vuoden kestäneen urakan päätteeksi kirjoitettua loppuun nuortenkirjan, jonka tarina ja hahmot ovat minulle rakkaita. Kustantamot ovat olleet kanssani eri mieltä. Onneksi jokainen uusi hylkäys tuntuu edeltäjiään helpommalta. Tärkeintä olikin huomata pystyvänsä ylipäätään kirjoittamaan kirjan mittainen tarina valmiiksi. Luotan siihen, että minulla on koko loppuelämä aikaa kirjoittaa, ja että kirjoittaminen on minulle tärkeämpää kuin kirjan julkaiseminen. 

Talven muuttuessa kalenterin mukaan kevääksi minä olin jo aikamoinen maitoa tiputteleva valas. Lunta satoi aina vaan, ja me huomasimme ajavamme vasta hankitulla farmariautolla mihin tahansa Prismaan haalimaan vielä puuttuvia vauvatavaroita. Siinä sitten tirskuimme tekemisiämme epäuskoisina, me vanhat kapinalliset hipit. 

Raskauden pari viimeistä viikkoa kirosin vaivaista olotilaani jatkuvasti. Supistusten viimein kertoessa h-hetken koittaneen, olin hyvin määrätietoinen hoitamaan homman ja saamaan uuden kansalaisen kohdustani maailmalle. Synnytys sujui ihmeellisen hyvin. Onneksi jätin ilokaasut väliin tällä kertaa. Tajusin tapahtumien kulun noin tuhat kertaa kirkkaammin kuin ensimmäisellä kerralla. Myös synnytyksestä toipuminen oli suorastaan mukavaa ilman episiotomiahaavaa. Olen onnellinen toisen lapsen synnytyksen ja vauvavuoden helppoudesta ensimmäisiin verrattuina, monta niihin liittyvää kytevää traumaa on kakkoskierroksella korjattu. Huipulla on hyvä lopettaa. Niinpä katson kuopukseni kasvua myös haikein mielin, koettaen kerätä mahdollisimman paljon tästä vauva-ajasta sydämeeni talteen.

Kesä meni melkoisessa vauva/häät/muuttohumussa ja sumussa. Jälkeen päin en edes tajua, miten siitä kaikesta selvittiin tulematta kovin hulluiksi. Rakkaus se kai on kantanut. Minun piti monesti osata itse pysähtyä ja myöskin pysäyttää mieheni hetkeksi, jos stressierkkeily ja ympäriinsä säätäminen oli ottamassa liikaa vallan.

Miksi nämä kaikki piti sitten tunkea samoihin aikoihin tapahtuviksi? Häiden päivämäärä oli sovittu jo ennen kuin yllätysraskauduin. Päätettiin sitten, että hittoako sitä muuttamaan, meneväthän muutkin naimisiin vauva-aikana. Avioliittoon halusimme joka tapauksessa. Asuntokauppa tuli bonusyllätyksenä, kun huomasimme samassa pihapiirissä olevan hyvin edullisesti myynnissä tosi mukavan ja laumallemme pitkäksi aikaa tarpeeksi ison asunnon. Rakastan elämäntavassamme juuri sitä, että uskallamme Elää ja tarttua tilaisuuksiin. Epäonnistumisten pelko estää elämästä. Jos ottaa kopin siitä, mitä elämä heittää, ei tarvitse jäädä jossittelemaan ja katumaan käyttämättä jätettyjä tilaisuuksia. Olemme viihtyneet uudessa kodissamme todella hyvin.

Häämme olivat ihanat! Tunteellisia puheita, minulle rakkaan artistin esiintyminen, yllätysilotulitus, saunomista, palju, aamuyön autokatosdisko... Niistä juhlista jäi monta tarinaa kerrottavaksi. Teimme lähes kaiken itse, lukuunottamatta taitavien tuttavien leipomia kakkuja ja pikkusiskoni ilmiömäistä kykyä tyhjentää porukoiden nurkat rojuista. Kaiken sateen keskellä puutarhahäitämme juhlittiin kauniissa säässä, mikä oli niin uskomaton onnenkantamoinen, että äitini virnuili jonkun yläkerrassa tykkäävän meistä pakanoista.

Kesän jälkeen keskityimme hengittelemään ja rauhoittumaan. Tuore aviomieheni kävi vielä sellaisilla touhukierroksilla, että otin kädestä, ehkä jopa hartioistakin kiinni, hain katsekontaktin rakkaisiin levottomiin silmiin ja sanoin, että nyt me pysähdymme nauttimaan siitä, mitä meillä on. Meillä on kaikki tosi hyvin. Hirvittävän paljon rakkautta ja onnea, ja niin helppo nähdä kauas tulevaisuuteen kanssasi. 

Mutta... minulla täytyy aina olla jokin mieluinen projekti menossa, iso tai pieni. Niinpä kehittelin tämän blogin. Tänne kirjoittaminen on aina puhdistavaa, ja antaa oivalluksia elämäni polkujen mutkista. Olen mielissäni siitä, että tästä muotoutui hyvin tasavertainen meille molemmille. Keskustelemme paljon teksteistämme niiden kaikissa vaiheissa ideoinnista jälkipuintiin. Melko säännöllinen blogiin kirjoittaminen on vahvistanut molempien kirjoittajaidentiteettiä. Vaikka päivätyömme ovat vielä muualla, mikään ei estä meitä haaveilemasta toisenlaisesta elämästä, jossa työtä tehdään kotona. Siinä ihanassa vanhassa puutalossa, joka tulee olemaan myös ällöttävän idyllinen mummula.

Jossain mahtavassa mielenhäiriössä päätin myös tehdä suurimman osan joululahjoista itse, ja niinpä loppuvuotta ovat värittäneet vahvasti ympäriinsä lojuvat lankakerät ja virkkuukoukun viuhuminen. Käsillä tekeminen on yllättävän tyydyttävää ja rentouttavaa, onneksi löysin siihen taas kipinän pitkän tauon jälkeen. 

Joulua vietettiin meillä isolla extended family -porukalla, ja kaikki sujui hämmästyttävän leppoisasti, lämpimästi ja rennosti. Joulu näytti minulle, miten olen kasvanut viime aikoina. Osaan keskittyä olennaiseen. Osaan olla läsnä. Osaan näyttää rakkauteni ja luoda iloa ympärilleni. Ennen kaikkea ja tärkeimpänä: saan perheenjäseneni kukoistamaan, joutumatta luopumaan mistään itselleni tärkeästä tai uhrautumaan liikaa kenenkään vuoksi. Rakkaus toimii kahteen suuntaan, ja vapaus syntyy lopulta siitä, että löydät paikkasi ja tyyppisi, joiden kanssa ilma on raikasta hengittää.

Vuosi käärittiin pakettiin samoissa merkeissä kuin sitä alkuvuodesta availtiin, Pariisin kevään keikalla nimittäin. Nyt sain tanssia villimmin, vauvavatsan verran pienempänä. En koskaan lakkaa rakastamasta musiikkia, varsinkaan Pariisin kevättä. Se kertoo minulle, että on ihan ok ja just hyvä, jos on pää vähän tähdissä. Ja jos saa lempimusiikin soidessa suudella intohimoisesti aviomiestään, ei elämä voisi olla enää parempaa. Siinä hetkessä on kaikki, mitä tarvitsen.

Ihanaa, elämänmakuista vuotta 2018 ruusuineen ja rosoineen meille kaikille!

 

Share

Ladataan...

Kuten niin moni muukin asia, myös joulu oli lapsuudessa paljon taianomaisempi asia kuin nyt vanhempana. Muistan tarkkailleeni mummolan harmaiden puuvillaverhojen raosta iltapäivässä hämärtyvää pihamaata tonttujen varalta, tyylillisesti 50-luvulle jämähtäneestä keittiöstä leijailevan jouluruoan tuoksun ja viininpunaisen, pitkänukkaisen joulumaton, jonka mummo aina laittoi marraskuun tienoilla olohuoneen lattialle.

Muistan kiireettömät ja loputtomilta tuntuvat joulupäivän aamut ja hautausmaalle kävelyt kirpeässä pakkasilmassa. Vähän nuorempana mummo jaksoi vielä vetää minut hautuumaalle pulkassa, mutta vanhempana enää ei. Nuorena mummo oli terästä.

Muistan talviset illat, kun mentiin ukin kanssa miehissä saunaan ja laitettiin pönttökiukaaseen makkaraa kypsymään. Välillä käytiin kuistilla vilvoittelemassa, jossa loputon rupatteluni katosi höyrynä tähtikirkkaalle taivaalle. Ukki ei paljoa jutellut, kuunteli vain, veti punaista norttia ja hymyili.

--

Vietin jokaisen lapsuuden jouluni ja valtaosan muistakin lomistani mummolassa, jonne lähtemistä odotin aina innokkaasti. Siellä arki väistyi, tunnelma oli lämmin eikä mitään tarvinnut pelätä. Mummolassa oli aina turvallista ja mukavaa, enkä muista yhtään kertaa jolloin mummo ei olisi kyynelehtinyt pikkumeikäläisen astuessa kotiin tuovaan junaan. Kotona ei aina tuntunut kodilta, mummolassa tuntui aina.

Viimeisen jouluni mummolassa vietin ehkä kuusitoistavuotiaana, jolloin suurin osa joulun mystiikasta oli jo rapissut polkujen varsille, mutta tunnelma ja perinteet olivat vielä tallella. Muistan vielä silloinkin arvostaneeni suloista toimettomuutta ja suurta rauhaa, kun lueskelin jotain kirjaa saman vanhan pitkänukkaisen maton päällä makoillen ja seinäkellon kloksutusta kuunnellen. Tässä vaiheessa ukki oli jo siirtynyt polttamaan kevytsavukkeita, koska lääkäri oli sitä varoitellut tupakoinnin vaaroista, ja hautausmaallekin jouduttiin menemään taksilla koska mummo ei enää jaksanut kävellä niin reippaasti, mutta muutoin kaikki oli ennallaan.

Sitten vierailut harvenivat. Muutin omilleni asumaan seitsemäntoistakesäisenä ja innoissani järjestin itselleni ihan oman joulun. Kaupasta laatikot ja pieni kinkkurulla, kasa hyviä elokuvia ja oma rauha. Viimeinkin oma rauha. Välipäivinä hengailtiin kavereiden kanssa minun luonani, tupakoitiin ja pelailtiin lautapelejä. Oli hienoa, kun olin porukan ensimmäinen, jolla oli oma kämppä, jossa saatiin tehdä mitä haluttiin. Mummolasta tuli joulukortti ja pari seteliä. Mummo kirjoitti, miten pihapuussa on paljon lintuja ja että se oli voittanut bingosta (taas) kinkun. Toivoi myös minun kirjoittavan kuulumisistani. Ihan liian harvoin tuli kirjoiteltua sinne, kun aina se muisti korteissa asiasta mainita.

Armeijaa käydessäni piipahdin pääsiäisenä mummolassa, kun ilmaiseksi pääsi (lomamatkat olivat varusmiehille maksuttomia, vähän kauemmaksikin). Ukille taisi tulla pieni liikutus, kun sen lapsenlapsi niin jämeränä ja reippaana, puhtauttaan kiiltävässä loma-asussa asteli pihapolkua pirttiin. Armeijajuttuja juteltiin ja olo tuntui jo vähän mieheltä. Illalla olin taas pieni lapsi, kun käytiin miehissä saunassa ja makasin olohuoneen matolla kirjaa lukemassa. Lähtiessäni takaisin kasarmille lupasin, että tulisin jouluksi taas mummolaan. Marraskuussa ukki kuoli ja sinä vuonna, ukin hautajaispäivän iltana makoilin viimeisen kerran lukemassa kirjaa mummolan pitkänukkaisella joulumatolla.

Noista ajoista on kulunut useita vuosia, ja vaikka lähellä ollaan käyty, aika harvassa ovat olleet yhtä rauhalliset ja vapaat hetket kuin lapsena mummolassa, vaikka niitä onkin enemmän kuin aiemmin, kiitos ihanan perheen ja maailman parhaan vaimon. Meille tulee tänä vuonna hyvä joulu, kodissa jossa ei kenenkään tarvitse ahdistua tai kokea riittämättömyyden tunteita. Meidän koko ensi vuosi on hyvä, kodissa joka on epävarmuuksien ja alkoholismin sijaan täynnä iloa ja hyväksyntää. Meidän lasten turvasataman ei tarvitse olla mummolassa. Meillä ei tarvitse pelätä.

Meillä levitetään pitkänukkainen joulumatto lattialle vuoden jokaisena päivänä.

Hyvää joulua!

 

Share

Pages