Kuva kirkastuu

Hei vaan, pitkästä aikaa.

Sitten viime blogipostaukseni elämässäni on tapahtunut paljon. Työtä, kirjoittamista, vanhemmuutta, parisuhdetta, ja montaa muutakin asiaa on tarjotin kukkuroillaan. Ruuhkavuodet on kuvaava termi, vaikka sitä joskus parjataankin.

Niin kuin moni muukin, niin myös minä olen koronapandemian vuoksi pysähtynyt kuulostelemaan itseäni ja elämääni tarkemmin. Pysähtyminen ja kaiken ylimääräisen kohinan karsiminen on tehnyt minulle hyvää. Mikä ensin oli pelkoa ja epävarmuutta, on nyt yksinkertaisuutta ja kiitollisuutta. Linnut laulavat kovemmin ja kauniimmin kuin koskaan, ja keittiömme ikkunalaudalla on pitkiä taimia. Vuosia olin liian väsynyt istuttamaan mitään keväisin, vaikka aina siitä haaveilin. Nyt pienet haaveet itävät isommiksi, sekä ikkunalaudalla että mielessäni.

Puolitoista vuotta sitten koin työuupumuksen. Se oli kamalaa. Se oli mustaa, kuristavaa ja lohdutonta. Jouduin töissä kestämättömään tilanteeseen, jonka pyörittämiseen voimavarani eivät riittäneet. Taitoni ehkä olisivatkin riittäneet, mutta minulle annetut resurssit eivät. Annoin tilanteesta jatkuvaa palautetta esimiehilleni, mutta muutos tuli vasta kun jouduin olemaan hetken sairaslomalla.

Itkuun purskahtaminen työterveyshoitajan vastaanotolla oli lähtölaukaus pitkälle toipumisprosessille, joka jatkuu edelleen. Työuupumus tuntuu jättäneen pysyvän jäljen työmuistiini, se ei ole entisensä. Unohtelen paljon ja helposti. En tietenkään tahallani. Reagoin myös kuormitukseen herkemmin kuin ennen. Toisaalta se auttaa minua tarkkailemaan jaksamistani paremmin. Nyt osaan levätä ja palautua jo ennen kuin olen lopussa.

Suurin johtopäätös uupumisestani on, että ennemmin tai myöhemmin minun on vaihdettava ammattia. Intohimoni varhaiskasvatusta kohtaan hiipuu jatkuvasti vaatimusten kasvaessa ja palkan ollessa todella mitätön siihen nähden, miten paljon työssä on vastuuta ja hallittavia osa-alueita, ja miten paljon se vie voimia jaksamisestani olla omille lapsilleni sellainen äiti, jollainen todella haluaisin olla. Leikkisämpi, lempeämpi, enemmän läsnä.

Nuoruuteni unelma-ammatti oli psykologi. Se ei ole täysin kadonnut, vain jalostunut. Olen tajunnut olevani paljon ennemmin terapeutti kuin pedagogi. Haluan aina tukea asiakkaideni (nyt siis lasten) itsetuntoa, yksilöllisyyttä ja vahvuuksia. Haluan saada heidät kukoistamaan. Haluan saada heidät tuntemaan osallisuutta ja tarttumaan ympäristössään vaikuttamisen mahdollisuuksiin. Vuosien varrella minun ryhmissäni lukemattomista lapsista on tullut rohkeita, avoimia, aktiivisia, ennen kaikkea osallisia. He ovat tulleet jatkuvasti nähdyiksi, kuulluiksi ja hyväksytyiksi. Olen antanut heille mahtavia eväitä elämään, ja olen ollut siitä ylpeä.

Minun on kuitenkin pian aika siirtyä eteenpäin, suurempia intohimojani kohti. En voi jäädä sinne, missä en enää kasva. Olen miettinyt, että kävin ensimmäisen kolmenkympin kriisini läpi pari vuotta ennen kuin täytin 30. Silloin minun oli lähdettävä parisuhteesta, jossa en voinut kasvaa. Vanha tuttu työ kannatteli minua silloin ja antoi turvallisia onnistumisen kokemuksia läpi kriisini. Nyt minulla on ihana, vahva parisuhde, joka taas ruokkii ammatillista kunnianhimoani. Minulla on sisäinen palo löytää työ, josta innostuisin sataprosenttisesti, joka olisi enemmän minua itseäni.

Olen omakohtaisesti saanut kokea ja tajuta, millainen järkälemäinen voimavara seksuaalisuus on. Erityisesti silloin, kun sitä pääsee toteuttamaan omannäköisesti, ilman häpeää ja syyllistämistä. Seksuaalinen hyvinvointi ulottuu monille elämän osa-alueille. Sen vaikutukset fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin ovat valtavat. Minä olin paljon surkeampi olento silloin, kun en ollut vielä löytänyt orgasmejani tai sellaista kumppania, jolle ne olisivat tärkeitä. Miten monin tavoin yritinkään olla näkymätön siksi, että minua ei haluttu eikä hyväksytty vanhassa parisuhteessani.

Haluan auttaa muitakin löytämään nuo ihmeelliset voimavarat. Haluan auttaa ihmisiä ymmärtämään ihanuutensa ja löytämään nautintonsa. Siksipä, kunhan kuopuskultamme varttuu vielä hieman itsenäisemmäksi, minä aion opiskella seksuaaliterapeutiksi. Tulen tarvitsemaan siihen lainarahaa, mutta olen varma, että se on minulle uusi ja ihmeellinen puutarha, jossa voin kasvaa sekä itse, että auttaa muita samaan.

Uskon, että se olisi työtä, jossa voin keskittyä vähempien asioiden tekemiseen paremmin. Olisin vähemmän riittämätön, olisin tarpeeksi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *