Den Andra Naturen

ALGO NUEVO

Esitys, jonka jälkeen ei pihvi maistu!

Mitä, jos kohtelisimme eläimiä saman arvoisina kuin kohtelemme ihmisiä tai päinvastoin? Mitä, jos pistelisin ravintolassa lounaaksi poskeeni naapurin Pekkaa yhtä ahnaasti kuin pistelen poskeeni naapuritilaa pitävän Pekan possua? 

Onko ihan ok, että lapseni kuluttaa aikaansa tappamalla ilokseen muurahaisia? (Muistan itsekin lapsena keränneeni siirtolapuutarhapalstalla haravan rakoihin kastematoja... anteeksi kielenkäyttöni, mutta mitä vittua? En sentään tappanut niitä matoja HUVIKSENI.) Mikä on tämä järjetön halu tuhota ja käyttää hyväksi, kiduttaa ja ahnehtia ilman minkäänlaisia tunnontuskia?

Itkettää tämä maailma. 

Muun muassa tällaisia ajatuksia heräsi Anni Kleinin Viirukselle ohjaaman esityksen Den Andra Naturen jälkeen. Silti esitys ei ollut saarnaava, päinvastoin. Enemmänkin se sisälsi erilaisia toteavia, tragikoomisia ja vinksahtaneita kuvia ja hetkiä tämän päivän todellisuudesta. 

 

 

Videolla näkyvällä sialla on muuten hyvin samanlaiset silmät kuin eräällä tuntemallani vanhalla miehellä. Lähikuvassa sian katse on hyvin "inhimillinen". Tämä lienee ohjaajan pyrkimyksenäkin, inhimillistää eläimet myös niiden katsojien silmissä, jotka eivät tätä ole aiemmin jostain syystä tulleet ajatelleeksi (Onko heitäkin vielä? Ihmisiä, jotka eivät ole koskaan ajatelleet, että eläimetkin kärsivät?)

Näyttelijöillä, ihmisillä sen sijaan on esityksessä maskit. Tämä poistaa ihmisiltä sen inhimillisyyden ja yksilöllisyyden, jonka olemme tottuneet heille langettamaan. Ihmiset ovat olioita siinä missä muutkin elävät, eivät sen arvokkaampia, eivät sen yksilöllisempiä. Oikeastaan aika typeriä olioita. Ihmisen  tapa käyttää hyväksi "toista luontoa", näytetään absurdissa ja tragikoomisessa, jopa groteskissa valossa (joka on teatterissa  joskus lähes välttämätöntä, että viimeisinkin unelias heräisi). 

Den Andra Naturen -esityksen on siis ohjannut WAUHAUS-kollektiivissakin toimiva, melko "kokeellisia" juttuja aiemmin ohjannut Anni Klein. Olin esityksen ensi-illassa, joka oli jo kokemus sinällään. Kaikki tunsivat kaikki ja minä en tuntenut ketään, paitsi teatteriseuralaiseni, joka on esityksen yksi ääninäyttelijöistä. 

Anni Klein on kiinnostanut minua viimeaikoina ohjaajana, koska hän tuntuu myös yhdistelevän esityksissään tanssia, teatteria, kokeilevuutta ja vahvaa visuaalisuutta ja äänimaisemaa. (Koen hänen kanssaan ehkä jonkinlaista taiteellista hengenheimolaisuutta, vaikken häntä tunnekaan.) Esityksessä kaikki puhe on etukäteen ääninäytelty ja lavalla olevien näyttelijöiden ilmaisu on tästä(kin) syystä fyysisesti hieman etäännytettyä, karrikoitua ja liioiteltua. Tämä toi esitykseen jännän mystisen tunnelman ja myöskin niitä jo aiemmin mainittuja tragikoomisia elementtejä. Äänimaisema oli muutenkin hieno ja tunnelmaltaan vahva. Klassinen kirkasääninen laulu sopi esitykseen kuin nyrkki silmään.

En lähde tässä sisällön ja muodon yhteensopivuutta sen enempää analysoimaan, minulle konsepti toimi hyvin!

Esityksessä oli myös visuaalisesti vahva maailma ja hienosti toteutettu valosuunnittelu. Minua viehätti erityisesti varjoina häivähtelevät hahmot muovisäleikön takana sekä takalavalla oleva pyörivä lämminsävyinen valo. Naamiot toivat myös esitykseen oudon kauhuviban, vaikkei esitys varsinaisesti kauhua tai trillerimäisyyttä hakenutkaan. Äänimaisema voi toki aiheuttaa jonkinlaista kauhua misofoonikoille, sillä esityksessä mäyssytetään ja maiskutellaan paljon ja kuuluvasti; mäyssytys on olennainen osa sisältöä. (Käsiohjelmassa kuitenkin mainitaan, ettei yhtäkään eläintä ole esitystä varten tapettu tai hyväksi käytetty, mikä olisikin perin outoa, mutta tämä maininta jo sinällään kertoo paljon esityksen teemoista ja sisällöstä.).

Visuaalisesti pidin kohotetusta, liioitellusta, tarkasta ja karrikoidusta näyttelijäntyöstä. Maria Ahlrothin ruutupaitainen ja (teko)nahkahousuinen "nakkiäijä", Oskar Pöystin "muurahaislapsi" ja Iida Kuninkaan mystinen "lintutyttö" jäivät erityisesti mieleen. Vai oliko se lintutyttö Iida vai Oskar?! Ääninäyttelijät olivat myös pääosin oikein hyviä. Eniten äänessä oli kertojana toimiva syvä- ja pehmeä-ääninen Hellen Willberg.

Esitykseen on muuten saatavilla tekstitys, joten älkää antako kielen pelotella!

 

Vieraan lajin katse määrittelee ihmisen, antaa hänelle oikeat koordinaatit. Kuinka oma kielemme voisikaan sen kertoa? Vain vieraan silmistä saamme lukea, keitä ja millaisia olemme.
– Leena Krohn, Datura

 

Teksti Pipsa Lonka
Ohjaus Anni Klein

Näyttämöllä Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas, Oskar Pöysti
Lavastus- ja pukusuunnittelu Laura Haapakangas
Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo
Valosuunnittelu & video Jani-Matti Salo & Mark Niskanen
Äänisuunnittelun assistentti Markus Tapio
Käännös Sofia Aminoff Tekstin dramaturgi E.L. Karhu 

Lavastusassistentti Amanda Hakoköngäs,
Lavastusharjoittelijat Ruut Helariutta ja Miklas Itkonen

Maskit Alice Corre

Julistekuva Ulla Donner

 

Esitykset toukokuun puoliväliin saakka Viirus-teatterissa Jätkäsaaressa

http://www.viirus.fi/den-andra-naturen/?lang=fi

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.