Syöminen ja tylsyys

Nyt kun päivät ovat yksitoikkoisia ja sisältävät lähinnä lukemista, kirjoittamista, lukemista, kirjoittamista, ulkoilua ja iltaisin telkkarin katselemista, nostaa vanha kamu, syömishäiriö tai ns. viihdesyöminen päätään.

Edelleenkin mulla on päällä jokin ylirasitustila, krooninen lihasuupumus tai mikä lie. Se on jatkunut jo yli vuoden. Eli en voi tanssia, juosta, jumpata tai uida, en voisi, vaikka uimahallit olisivatkin auki tai vaikka nyt pidettäisiinkin tanssitunteja. Yhtenä päivänä kävin ihan vain vittuillakseni tilanteelleni juoksemassa viisi kilometriä. Olen sen jälkeen nukkunut 15-tuntisia öitä, aivastellut, kuumeillut, jalat tuskin meinaavat kantaa, lihakset tuntuvat kipeiltä ja tulehtuneilta ja imusolmukkeita vihloo. Maksaisin maltaita, että pääsisin taas vapaasti liikkumaan!

Elämä ilman liikuntaa, tanssimista, päivärytmiä, ihmisiä, töitä ja teatteria on vain ihan kertakaikkisen yksitoikkoista, vaikka olenkin aika hyvä keksimään itselleni mielekästä tekemistä, suunnittelemaan uusia projekteja ja unelmoimaan. (Ja tokihan mulla on opinnot, jotka siis ovat tällä hetkellä sitä lukemista ja kirjoittamista.)

Tylsyydestä on seurannut se, että luontevan ja sopivan syömisrytmin tilalle on tullut jälleen iltatylsyyteen tankkaaminen. Kun iltaisin vituttaa ja ahdistaa, tulee syötyä ”ihan vain huvikseen” tai ”ajan kuluksi” rekkamiehen annoksia ja kaikkea turhaa ja paino on noussut pikkuhiljaa. Mitään järjetöntä ahmimista en ole harrastanut lukioaikojen jälkeen, eikä muutama liikakilo sinänsä ole katastrofi, mutta se kyllä alkaa ärsyttää, että syömisestä meinaa taas tulla elämän sisältö ja viihdenumero, ihan vaivihkaa. Lihomisen kautta alan miettiä laihduttamista ja kierre on valmis. Laihduttaminen on ehkä paskin ja turhin elämän sisältö, mitä ihmisellä voi olla. Mutta jotakin sisältöä sitä kuitenkin näemmä hakee, ihan järjetöntäkin. Laihduttamisen miettiminen liittyy mulla usein nimenomaan yksinäisyyrteen ja tylsyyteen.

Tämä yksitoikkoisuus ja sosiaalinen eristäytyminen koskee toki ihan kaikkia tällä hetkellä, mutta mulle tämä eristäytyneisyys ei tosiaankaan ole mikään uusi juttu. En ole oivaltanut tämän myötä mitään uutta. Enemmänkin on vain sellainen olo, että EI TAAS TÄTÄ! Olen tiennyt tämän jo vuosikausia: yksinäisyys ei tee mulle hyvää, eristäytyminen tekee musta kontrollifriikin erakon ja ulkomaailmaan takaisin palaaminen tulee aina olemaan jokseenkin hankalaa.

Monelle tämä eristäytymisen tila tuntuu olevan  jotenkin erikoinen poikkeustila, joka ”suo ihanan rauhallisen hetken levätä ja pysähtyä tässä hektisessä maailmassa”. Mulle tämä eristäytyneisyys on ennemminkin se perusolotila, josta olen viime vuosien aikana yrittänyt sinnikkäästi kamppailla ulos.

Vietin koko viime kevään lähes samanlaisessa eristyksessä (kirjoitin siitä tänne viime viikolla). Vietin koko tämän vuoden tammikuun yksin tehden ja valmistellen täysipäiväisesti esitystä. Myös viime marraskuun keskityin yksin sooloni tekemiseen. Nämä olivat osittain omia valintoja ja erona niissä toki oli se, että eristäytyminen ei ollut näin totaalista ja ajoittain sain palata ihmisten ilmoille. Nyt ahdistaa kai eniten se, kun ei tiedä, meneekö tämä ohi ja milloin. Pitääkö tässä kotosalla kököttää yksin kolme kuukautta vai vuosi vai kaksi vuotta?

Totta kai tästä on seurannut jotain hyvääkin. Olen jättänyt somen hetkeksi kokonaan ja keskittynyt oikeasti lukemiseen yms. kehittävämpään. Olen alkanut tehdä uutta esitystä, olen nukkunut, ulkoillut, levännyt ja rauhoittunut kevään esityksen tekemisestä seuranneesta burnoutista, olen kirjoittanut pitkästäaikaa aamusivuja, olen katsonut monia hienoja tanssiesityksiä netistä, olen innostunut uusista asioista.

Olen myös vihdoin alkanut hyväksyä sen piirteen itsessäni, että tylsyys ja yksin oleminen väistämättä lihottavat minua. En tee siitä ongelmaa, niin se vain helpostikin menee. Tämä on poikkeustilanne, jopa minunlaiselleni erakolle. Kun teen teatteria, tanssin, laulan, esiinnyn, olen ihmisten kanssa, laihdun väistämättä, sillä silloin en mieti ruokaa, syömistä, kaloreita, en mitään siihen liittyvää. Vain elän ja nautin asioista.

Tämä tylsyys palauttaa mieleeni yksinäiset nuoruusvuodet, jolloin vain ja ainoastaan keskityin laihtumiseen… ja lihoin 20 kiloa. Kun vihdoin palasin ihmisten pariin ja aloin elää, laihduin 25 kiloa.

No, ainakin olen sen oppinut vuosien varrella, etten enää koskaan eristäydy kotiin ”laihtuakseni”. Se on ehkä heroiinin suoneen piikittämisen ja liian kossun litkimisen jälkeen typerintä ja ikävintä, mitä ihminen voi itselleen tehdä, vaikka kaverina olisikin hyviä kirjoja, väikkäreitä ja unelmia.

Ja tiedän kyllä, että maailmassa on paljon pahempiakin ongelmia kuin yhden ihmisen yksinäisyys, syömishäiriöt tai tylsyys. Välillä vain tekee mieli kirjoittaa rehellisesti ja kaunistelematta siitä, miltä itsestä tuntuu juuri nyt.

Eikä tässä tietenkään auta muu kuin tilanteen hyväksyminen. Luotan siihen, että kivoja asioita alkaa tämän kaiken keskelläkin putkahdella jostakin. Nyt mulla on esimerkiksi vihdoin aikaa tehdä se kiertue-esitys palvelutaloihin, jota olen jo pitkään kypsytellyt. Luotan siihen, että vielä joskus niihin palvelutaloihin voi mummojen seuraksi mennä, ja siihen, että elämä olisi kaikkea muuta kuin tylsää. Ja siis edelleenkin, nautin yksin olemisesta, hiljaisuudesta ja rauhasta. Liika on kuitenkin aina liikaa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *