Ladataan...

Blogia pidempään seuranneet tietävät, että tykkään vanhoista kunnon dekkareista. Agatha Christien ja varsinkin ruotsin alkuperäisen dekkarikuningattaren Maria Langin mysteerit ovat parhaita. Myös Sujata Masseyn murhia ratkova japanilais-amerikkalainen antiikkikauppias Rei Shimura on mieleeni. Nykydekkarisitit sen sijaan usein eivät. 

Monet uudemmat dekkarit ovat minulle liian raakoja ja pelottavia. Luin Camilla Läckbergin ensimmäiset dekkarit sitä mukaan, kun ne ilmestyivät. Ne olivat kamalia, mutta niin koukuttavia, etten pystynyt jättämään lukematta. Sitten muutama vuosi sitten yksi niistä tuli uniini. Näin painajaisia siitä ja tajusin, että ehkä minun ei kuulu lukea näitä raakuuksia. Suunnilleen vuosi sitten aloin lukea Leijonankesyttäjää. Heitin sen menemään parinkymmenen sivun jälkeen. Tahdon jännittäviä psykologisia mysteereitä, joissa murhataan yksi ihminen (ja ehkä yksi tai kaksi murhan todistajaa sen jälkeen). Leijonankesyttäjän jälkeen päättelin, että Läckberg ei ole minua varten. 

Olen kuitenkin aina pitänyt Läckbergin henkilöhahmoista ja Fjällbackasta. Sydämessäni on oma paikka idyllisille pikkukylille. Kun sitten löysin Netflixistä Fjällbackan murhat, päätin antaa Läckbergille vielä tilaisuuden. Vähän kyllä pelkäsin, että lopetan yhden jakson jälkeen, mutta katsoinkin koko kuuden jakson tuotantokauden parissa viikossa. Ihan parasta! Epäilen, että näitä tarinoita on siivottu pahimmista raakuuksista telkkaria varten tai sitten sarja ei vain tunnu yhtä pelottavalta kuin kirja. 

 

 

Netflixissä on toinenkin sarja, jota ehdottomasti suosittelen kaikille vanhojen kunnon dekkarien faneille: Maria Langin Crimes of passion. Niille, joille Maria Lang ei ole tuttu, kerrottakoon, että tarinoissa ratkotaan murhia 1950-luvulla idyllisissä puitteissa Ruotsissa. Ratkojina ovat Puck Eksted, Einar Bure ja rikoskomisario Christer Wijk. Kolmikon välillä leiskuu myös romantiikka, joka tietenkin tekee kaikesta paljon kiinnostavampaa. Tosin Langin teoksissa ei muistaakseni ole ihan tällaista kuviota. Kaikki kolme päähenkilöä (ja kaikki muutkin) polttavat koko ajan, mikä kertoo paljon aikakaudesta, jolla Lang on alun perin kirjoittanut dekkarinsa, eli 1950-luvusta.

Sarja on kiehtova myös tyylin tähden. Mitä ihania, fifties-asuja!

Onko teillä dekkarisarjasuosikkeja (ei kauhean raakoja sellaisia)?

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

Nessi täytti maanantaina kahdeksan. Minulla on ollut oma koira niin kauan.

Koira, joka ihan pienenä, kahdeksanviikkoisena, ryömi piikkiöläisen aitan alta emonsa perässä ja huusi sylissäni ikäväänsä, kun ajoimme sieltä kotiin. Sitten se asettui olohuoneen lasipöydän alle, eikä hetkeen tykännyt kenestäkään. Pian se reipastui, järsi jalkalampun johdon poikki ja sai sähköiskun, nappasi sitten kiinni joulukuusen koristeesta, kiskaisi vähän ja kovempaa, kuusi tuli mukana.

1. Koira ei aina ymmärrä omaa parastaan. Pidä vaaralliset houkutukset poissa sen ulottuvilta.

Ostimme Nessille oman pedin. Se käytti kaksi yötä sen tuhoamiseen ja muutti sitten nukkumaan lattialle sängyn alle. 

2. Koira tarvitsee oman, turvallisen paikan. Mutta se voi olla sen mielestä jotain muuta kuin se designpeti, jonka sille hankit. Koira tietää, missä sen on hyvä.

Lähdimme tutustumaan ympäristöön. Pimeällä tiellä hihna luiskahti kädestä, ja pieni musta koira juoksi suoraan autotielle. En ehtinyt tehdä muuta kuin huutaa kauhusta. Se auto pysähtyi onneksi ajoissa, eikä pieni musta koira tajunnut, miten vähällä se oli.

3. Pidä kunnolla kiinni hihnasta. 

Lähellä kotiamme oli pelto täynnä koiria. Päästin Nessin vapaaksi, se juoksi tutustumaan niihin. Minä tutustuin niiden ihmisiin ja moniin, moniin heidän jälkeensä. Metrossa joku aina tulee silittämään ja alkaa jutella. Naapurit samoin. 

4. Koiran kanssa tutustuu muihin koirallisiin. Ja koirattomiin.

5. Kun koiralenkeillä pysähtyy juttelemaan niiden muiden koirallisten tai koirattomien kanssa, tulee asuinseudullaan tutuksi. Siitä tulee enemmän oma paikka, sinne tuntee kuuluvansa, koska tuntee niin monia ihmisiä sieltä.

Pienen Nessin mielestä hihna oli suunniteltu sen vetoleluksi, ihmisten lahkeet hampaiden teroitukseen, lapaset, jotta ne suussa voisi juosta karkuun. Riiviö. Vähän isomman Nessin mielestä kaikki kovaa ohi menevät asiat piti pysäyttää: hiihtäjät, pyöräilijät, juoksijat. Raivostuttava. Vielä vähän isomman Nessin mielestä agilitykenttä oli sen omaisuutta, muut olivat tunkeilijoita. Itse asiassa kaikki vieraat koirat olivat tunkeilijoita, joka paikassa. Hävettää. 

6. Koiran kanssa voi tulla ongelmia. Siihen voi mennä hermot. Se ei välttämättä tottele. 

Juusto. Nessin ikävuodet 1-2,5 kävelin ulkona aina taskut täynnä juustoa. Kun vastaan tuli pyörä, hiihtäjä, juoksija, koira, ”Ohi”, hihna ihan lyhyelle ja juustoa kehiin, jos ohitus sujui hyvin. Usein se ei sujunut. Puolentoista vuoden kuluttua olimme voiton puolella. 

7. Koiran kouluttaminen ei ole aina helppoa eikä nopeaa. Sen kanssa on oltava kärsivällinen, siihen on uskottava eikä sen kanssa saa koskaan luovuttaa. Se ei ehkä tottele, muttta sinä otit sen ja sen elämä on vastuullasi. Ja jonain päivänä se sitten totteleekin ja rakastat sitä ihan kamalasti, kun se on niin fiksu ja kiltti. (Tietenkin rakastit sitä myös riiviönä, silloin kun et ollut raivoissasi sille.)

Skeiteistä emme selviä vieläkään kunnialla. Kävellessämme pyörätien reunaa Nessi kääntyy aina välillä katsomaan taakseen kysyvästi: ”Annatko namia, vai teenkö jekun?” Sanon: ”Kaikista ei saa” ja jatkamme matkaa. Mutta jostain aina saa, Nessi tietää sen ja käyttäytyy.

8. Tajusin aika aikaisessa vaiheessa, että minulla ei ole luontaista auktoriteettia, enkä ole johdonmukainen. Molemmat huonoja huomioita, mitä tulee koiran kouluttamiseen. Siksi hylkäsin nopeasti myös koulutustavan, jossa korostetaan johtajuutta. 

Valitsin sen sijaan lahjonnan. Jos välttää kepposia, saa karkkia. Nessi on nykyisin hallinnassani 95 prosenttia ajasta. Tähän tulokseen olen päässyt johdonmukaisesti lahjomalla. 

 

 

Kun Nessi oli parivuotias, meille saapui Nana. Nessi tökki sitä kuonollaan, jääkö tuo pentu tänne, en taida tykätä. Sitten Nana parkkeerasi sen kylkeen kiinni. Nukahti siihen. Ja Nessi antoi sen nukkua.

9. Koira on laumaeläin. Se ei viihdy yksin. Se tarvitsee seuraa, koiria tai ihmisiä.

Ennen Nanaa kävimme välillä lenkillä erään collien kanssa. Ihmettelin sen omistajalle, miten se voi juosta vapaana pyörätiellä. Onpa hyvin koulutettu koira, Nessiä ei ikinä voisi päästää tässä vapaaksi, se lähtisi kilpasille pyörien kanssa. Omistaja sanoi: ”Se vain on tuollainen, ei se minnekään mene.” En uskonut. Sitten Nana saapui. Se on kävellyt kuusi vuotta puolen metrin päässä jalastani. Jollen pelkäisi sen juoksevan vahingossa auton alle, se voisi olla vapaana missä vain. 

10. Toiset koirat tottelevat luonnostaan, toiset eivät. Ne ovat eläimiä ja toimivat joissain tilanteissa pitkälti vaistojensa mukaan. Se on aika helpottava ajatus. Kaikki ei olekaan syytäsi. Olen kouluttanut Nessiä varmaan satoja tunteja enemmän kuin Nanaa, ja Nana tottelee paremmin. Se tekee mitä vain namista. Nessiä ei nami voisi vähempää kiinnostaa, jos näkyvillä on jotain kiinnostavampaa.

Nessi ja Nana ovat paimenkoiria. Se tekee niistä teräviä, ne reagoivat nopeasti. Ne ovat ystävällisiä, mutta eivät lauhkeita labradoreja. Niitä voi joissain paikoissa pitää vapaana, koska ne eivät karkaa. Ne on jalostettu paimentamaan, ei esimerkiksi ajamaan eläimiä takaa pitkiä matkoja. Nanalla ei juuri ole vaistoja jäljellä, mutta Nessi selän, hännän ja korvien asennosta tietää, mitä se aikoo seuraavaksi. Jos se alkaa painua matalaksi vaanien, tiedän, että sillä on pahat mielessä. 

11. Tunne koirasi ja opettele lukemaan sitä.

Nanalla on yksi viiraus: se haukkuu. Muuten se on maailman helpoin otus. Se on aina hyvällä tuulella, sitä saa halia, eikä se kauheasti vaadi mitään. 

Nessillä on luonnetta. Se on hyvin älykäs ja voimakastahtoinen ja joskus se murjottaa. Ulkona sitä pitää valvoa koko ajan, sisällä se on lempeä ja hellyydenkipeä. Ehkä vähän kuin minä monessa suhteessa.

12. Koirat ovat persoonia. 

Aamuruoka, aamulenkki, iltaruoka, iltalenkki, myöhäislenkki. Niillä on nälkä ja jano ja niiden pitää päästä ulos. Joudun ulos niiden mukana. Noin kahdeksi tunniksi jokaikinen päivä.

13. Koirat sitovat ja tarvitsevat. Ne vievät aikaa, ja spontaanille elämälle saa sanoa hyvästi. Niistä on vastuussa. Myös väsyneenä, kipeänä, huonolla säällä ja silloin, kun töiden jälkeen olisi kivat afterworkit tai viikonloppuna extempore Berliinin-reissu. 

Olen opettanut koirat kulkemaan julkisilla, vienyt niitä kahviloihin, viettänyt niiden kanssa yön laavussa, kierrättänyt ne Ahvenanmaan ympäri purjeveneessä.

14. Koirat voi ottaa aika moneen mukaan, jos vain viitsii ja kouluttaa ne kunnolla. 

Kun on koira, kotona on aina joku. 

15. Koirien kanssa ei ole koskaan yksinäinen.

On raikas syysaamu, aurinko leikittelee keltaisissa vaahteranlehdissä, meri kimmeltää vieressä. Vastaan tulee koira. Se ei tykkää meistä, rähjää. ”Mennään ohi”, kuiskaan Nessille, Nana seuraa kuiskaamattakin, kuten aina. Ne kävelevät ohi mallikkaasti, saavat namia, totta kai. 

On ilta, olen vähän surullinen, on jokin huoli. Nessi kiipeää varovasti sohvalle, vaikkei saisi. Painaa päänsä syliin. On siinä. Se tietää, milloin surettaa oikeasti, ymmärtää ja lohduttaa.

16. Koirat oppivat ja ymmärtävät. Ne kasvavat ja alkavat totella. Lohduttavat, pitävät huolta, rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet ja antavat kaikkensa. Niin sinunkin kuuluu: oppia niistä ja niiltä, ymmärtää ja antaa niiden olla koiria, kasvaa niiden mukana ja kouluttaa niitä. Lohduttaa huonoina päivinä, pitää huolta, rakastaa niitä sellaisina kuin ne ovat kaikkine viirauksineen, kantaa vastuusi ja tehdä parhaasi.

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Ladataan...

Epäilen, että menneisyydessäni on montakin ihmistä, jotka eivät tajunneet satuttaneensa minua. En näet koskaan kertonut sitä heille. Halusin olla cool girl.

Cool girl on ystäväni määritelmä ihmiselle, joka suhtautuu kaikkeen, no coolisti. Ei näytä negatiivisia tunteitaan, ei vaadi, ei tarvitse. Tai korjaus: cool girl esittää, ettei hänellä ole negatiivisia tunteita, eikä hän tarvitse mitään eikä ketään. 

Minun on aina ollut vaikea näyttää olevani haavoittuvainen ja kertoa tunteistani. Olen mieluummin hymyillyt tai paennut, jatkanut matkaa pää pystyssä. Ajattelin pitkään, että tapahtukoon mitä tahansa, kunhan vain säilytän ylpeyteni.

En myöskään halunnut olla muille vaivaksi. Tuumailin, että en tahdo hankaloittaa kenenkään toisen elämää tarvitsevuudellani. Joten esitin sitten, että en tarvitse. Mitään. Olenhan se tyttö, joka aina pärjää.

Mutta kyllä minuun silti sattuu.

Aloin tuumailla, että coolgirliys ei ole pelkästään hyvä juttu, kun minulle toistuvasti sanottiin tämän kaltaisia lauseita:

”Sä olet niin hygge.”

”Vaikea kuvitella sua vihaisena.”

Sen lisäksi, etten kertonut mielelläni omista tunteistani, yritin myös usein arvailla, mitä joku toinen ajattelee, mutta jätin kysymättä kuitenkin. Eihän se nyt olisi ollut coolia, sillä se olisi kertonut, että olenkin ihminen ja tarvitsen jotain. Tästä arvailusta seurasi elämääni valtava määrä stressiä, epävarmuutta ja ahdistusta. Kaikki ihan turhaan. Olisin päässyt tuskistani todella paljon nopeammin vain avaamalla suuni ja kertomalla, miltä tuntuu ja mitä ajattelen. 

Inhoan konflikteja ja inhoan näyttää haavoittuvaisuuteni. Olen kuitenkin vähitellen huomannut, että paljon enemmän inhoan arvailemista.

Jos ei kerro tunteistaan ja ajatuksistaan ja arvailee toisten ajatuksia ja tunteita, silloin ei kanna omaa vastuutaan tapahtumista. On väärin olettaa, että kukaan osaisi lukea ajatuksiasi tai ymmärtää tunteitasi, jos et kerro niitä hänelle. Se on vastuun pakoilua. Eikä oikeasti kovin coolia. Silloin myös luovuttaa vallan pois: antaa asioiden tapahtua itselleen sen sijaan, että toimisi aktiivisesti elämänsä eteen. 

Ajattelin pitkään, että omista tunteista ja toiveistaan kertominen on ahdistavaa. 

Oikeasti se on vapauttavaa. Kun kertoo, mitä ajattelee ja mitä tuntee, säästää hirveästi energiaa, jonka voi käyttää johonkin paljon parempaan kuin tunteiden salailuun ja arvailuun.

Minulla ja sinulla ja meillä kaikilla on oikeus tuntea ja tarvita. Esittämällä coolia pettää itsensä. Pelkää, ettei tule hyväksytyksi sellaisena kuin oikeasti on: epätäydellisenä, mutta ihanana. Ei anna itsensä olla kokonainen, olla ihminen.

Tunteista puhuminen on yksi tapa ottaa elämä omiin käsiin. Inhoan sitä varmaan ikuisesti, 

mutten aio enää paeta sitä. 

 

Kuva: Saara Helkala

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Pages