Ladataan...

Kuuntelen parhaillaan Maria Veitolan äänikirjaa. Veitola puhuu siinä muun muassa omista syistään syödä pääosin kasviruokaa ja kyseenalaistaa kulttuurimme, jossa lihansyönti on normi, johon lapset kasvatetaan. Meidät opetetaan pienestä pitäen ajattelemaan, että on ok ja ihan tavallista tappaa eläimiä ja kasvattaa niitä ruoaksi tehdasmaisissa olosuhteissa. Niinpä.

Itse lopetin lihansyönnin 14-vuotiaana, joskin takapakkia tuli muutamaksi vuodeksi opiskeluaikoina. Parikymmentä vuotta olen aina ajoittain joutunut perustelemaan valintaani ja kuuntelemaan erilaisia kommentteja siihen liittyen: Mikset sä syö lihaa, eikö sun tee yhtään mieli tätä chorizoa, et kai sä vaan meinaa alkaa vegaaniksi, ihminen tarvitsee eläinproteiinia, kasvisruoka ei pidä nälkää, on epäkohteliasta olla syömättä tarjottua ruokaa...joo varmaan on epäkohteliasta, mutta olen mieluummin epäkohtelias kuin osallistun eläinten tehotuotantoon ja tappamiseen omien makunautintojeni tai sosiaalisen mukavuuden tähden.

 

 

Minähän en toki ole vegaani, sillä ehdottomuus on minulle vaikeaa. Syön silloin tällöin maitotuotteita ja kalaa ja ajattelen, että tärkeintä on se, mitä tekee useimmiten. Kotona syön lähes pelkästään kasvisruokaa ja pyrin valitsemaan ravintolassa vegaanisen vaihtoehdon, jos sellainen on tarjolla. Olen muutaman kerran kokeillut vegaaniksi ryhtymistä, ja se on aina karahtanut hankaluuteen ja vetämättömään oloon. En usko, että ihminen tarvitsee eläinproteiinia, kunhan ottaa muutaman pillerin purkista, mutta vegaairuokavalio on koostettava oikein, jotta sillä voisi hyvin. Vegaaniruokaa pitää lisäksi syödä todella paljon.

Minä olen aina ollut se tyyppi, joka syö valtavia annoksia ja on aina nälkäinen. Huvittavaa (ja ärsyttävää) on, miten usein erityisesti miehet kuvittelevat, että hoikka nainen syö vähän. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun minulle on tarjoiltu puolet liian pieni annos sanoilla: Luuletko, että jaksat syödä näin paljon? Hah, syön käsittääkseni enemmän kuin yksikään eksistäni (toki kasvisruoalla on osansa asiassa). 

Tänään halusin jakaa teille yhden tämän hetken lempiresepteistäni. Se ei ole vegaaninen, sillä se sisältää hunajaa, mutta hunajasta en itse ole erityisen huolissani. En tiedä, pitäisikö olla, mutta keskityn tällä hetkellä huolehtimaan lehmistä ja vähentämään entisestään juuston syömistäni. Tämä resepti muuten täyttää ja rasvan määrä on melkoinen. Nam!

 

Pekaanipähkinä-kuskussalaatti (4 annosta)

2 dl kuskusia

rasia babypinaattia

nippu retiisejä

muutama porkkana

pussi pekaanipähkinöitä

1 rkl hunajaa

oliiviöljyä

kastike:

2 avokadoa

2 limeä

loraus kauramaitoa

suolaa

 

Keitä kuskus suolalla maustetussa vedessä. Pese pinaatti ja pilko kasvikset. Sekoita ne kuskusin kanssa salaattipohjaksi. Paahda pekaanipähkinät pannulla suolan ja hunajan kanssa. Lisää salaattiin. Sekoita mukaan vähän oliiviöljyä.

Tee avokadosta ja limestä kastike. Kuori avokadot ja poista kivet. Laita avokadot tehosekoittimeen, purista sekaan limen mehu, lisää vähän kauramaitoa ja suolaa. 

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Luin Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanin. Se kertoo tarinan Ursulasta ja erilaisista valinnoista, jotka muovaavat hänen elämänsä joka kerta erilaiseksi. Tarina alkaa aina uudestaan. Kuinka käy tällä kertaa? Miten yksi suudelma voi muuttaa kaiken? Miten kaatuminen? Miten kävely kujalla juuri sillä hetkellä?

Kirja on koukuttava ja saa miettimään, miten omat valinnat ovat vaikuttaneet tai tulevat vaikuttamaan elämän kulkuun. Mitä jos olisikin jäänyt siihen tuttuun ja turvalliseen työhön ja suhteeseen? Mitä jos olisi parikymppisenä jättänyt palaamatta Suomeen Englannista? Mitä jos ei olisi koskaan vastannut siihen hymyyn? Mitä jos olisi ottanut sen yhden työpaikan?

Missä silloin olisi? Kenet olisi kohdannut? Olisiko ollut jossain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan ja olisiko elämä muuttanut muotoaan?

Me emme koskaan tiedä, mitä tuleva tuo ja miten valintamme siihen vaikuttavat. Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, eikä tästä hetkestä katsottuna voi ennustaa, mikä vaikuttaa mihinkin. Epäonnikin voi lopulta osoittautua onnelliseksi asiaksi, huono päivä johtaa johonkin hyvään.

Tämä kirja sai myös ajattelemaan, että vaikkei lopputulos ole koskaan täysin hallussamme, täällä kannattaa elää mahdollisimman aidosti. Kannattaa kuunnella sydäntään ja tehdä rohkeita valintoja. Silloin ainakin tekee parhaansa, eikä antaudu avuttomana kohtalon vietäväksi.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Ladataan...

Näitä elämän suuria ongelmia, mutta tässä helteessä ja viisi päivää ennen lomaa en pysty ajattelemaan mitään kovin syvällistä. Niin, se ongelma siis: olen yrittänyt nyt pari viikkoa päättää, millä värillä maalaisin olohuoneen seinän. Vaihtoehdot ovat vaalea harmaanvihreä, sama roosa kuin makkarissa tai beige. Viimeinen kiehtoo tällä hetkellä vähiten, mutta vielä hetki sitten se tuntui lämpöiseltä. Niin on naisen mieli muuttuvainen.

Vaalea vihreä on aivan ensimmäinen ihastukseni. Sitä olen miettinyt jo kuukausia, mutta nyt se on äkkiä alkanut tuntua kylmältä. Täällä on tällä hetkellä tosi kiva, puuterinen värimaailma, enkä tahtoisi rikkoa sitä. Makuuhuoneen vaaleanpunainen tuo huoneeseen pehmeäyttä ja sävyttää valoakin siihen suuntaan. Pelkään, että vihreä saa kaiken muunkin näyttämään vihertävältä.

Olin makuuhuoneen seinästä niin innoissani, että itse asiassa aloin jo maalata seinää samalla roosalla. Sitten iski epäilys. Onko se nyt vähän liikaa näin keskeisellä paikalla? Niinpä seinän rajat on teipattu, yksi valkoisella blandattu kerros maalia sudittu ja tilanne patissa. Mitä tehdä? Laitetaanko tämä:

 

Vai tämä:

 

Mitäs sanotte?

 

Kuvat Pinterestistä

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Pages