Ladataan...

 

Tiedättekö ne päivät, joina tyhjyys saa kiinni? Ne päivät, joina tuntuu, että elämä on tuolla jossain ja ajaa ohi, eikä silti huvita tehdä asialle mitään.

Päivät, joina mikään ei tunnu miltään. 

Tyhjyys ei koskaan tule kiireisessä arjessa. Se iskee lomilla ja niinä viikonloppuina, joina jätti kalenterin melkein tyhjäksi ja ajatteli ottavansa vähän omaa aikaa. 

Ja sitten se oma aika menee siihen, että tuijottaa sohvalla kattoa.

Se päivä alkoi kivasti. Olin pitkällä lenkillä ystäväni kanssa, ymmärsimme toisiamme niin kuin vain naiset voivat toisiaan ymmärtää, tuuli suhisi metsän puissa ja me uimme alasti järvessä vaikka mutkan takana grillasi lapsiperhe makkaroitaan ja parkkipaikka oli täynnä viikonloppuretkeilijöiden autoja. 

Ja huolimatta siitä, että elämän luonne nyt taitaa olla vähän kuin luonnonkihara tukkani bileillan jälkeen, takkuinen ja sotkuinen, niin hetken kaikki oli hyvin. 

Tulin kotiin, joogasin tunnin ja maailma tuntui aika kivalta paikalta. 

En ole varma, missä vaiheessa tyhjyys tuli. Se vaani jossain suihkun, mutteripannukahvien ja Ylen uuden pukudraaman Sodan ja rauhan välissä. 

Äkkiä mikään ei vain huvittanut. 

Tunnistan tunteen siitä elämästäni, jota kutsun mielessäni vanhaksi. Siitä, jossa oli ulospäin kaikki, siitä jossa lentelin ympäri maailmaa, siitä jossa minulla oli pitkä parisuhde, rivitalo, designkalusteet, katumaasturi ja valkoinen astiasto – sekä loppuaikoina suuri tyhjyys sydämessä.

Sitä tyhjyyttä minä silloin pakenin. 

Nyt makasin aikani siinä sohvalla. Selasin Instagramin ja Pinterestin, peruin iltasuunnitelmani ja yritin saada kiinni jostain, ihan mistä vain. Valitsin Spotifysta Weeping Willowsia, jota kuuntelen vain oikein huonoina päivinä, sätin itseäni saamattomuudesta ja siitä, että syön lohipastaa vaikka voisin olla vegaani, siitä etten tee vapaaehtoistyötä, vaikka muiden auttaminen tekee onnelliseksi ja siitä, että edelleen vain makaan yltäkylläisyydessä surkeine pienine murheineni tässä sohvalla, vaikka maailma on rikki. 

Taaskaan en tiedä, mikä se oli, joka muutti tunteen. Ehkä se oli överisentimentaalinen musiikki. Ehkä se, kun kirjoitin päiväkirjaa. Ehkä se, että mietin Sinkkuelämää, joka on ehkä maailman paras tv-sarja ja jossa on käsitelty suunnilleen jokainen ongelma, joka kolmikymppisen naisen elämässä tulee vastaan. Se on samalla tavoin lohduttava kuin se ystävä, joka ymmärtää niin kuin vain nainen voi ymmärtää. Joku toinenkin on kokenut näitä tunteita joskus, joku tajuaa, et ole yksin. 

Siksi avasin koneen ja aloin kirjoittaa. Sillä ehkä joku teistäkin on joskus tuntenut tyhjyyttä. Et ole yksin, sinä siellä. 

Ja sillä hetkellä, kun teksti alkoi muotoutua päässäni, tyhjyys alkoi väistyä, tietenkin. Muistin, että jääkaapissa on pikkolopullo samppanjaa. Avasin sen, koska olen kohta 35 ja saan juoda yksin samppanjaa, jos huvittaa. Ystäväni lähetti viestin. Kysyin, oletko koskaan tuntenut tyhjyyttä. Hän vastasi: koko ajan. Päätimme syödä pian kakkuja ja juoda kuplia. Puhua tästä ja muusta tärkeästä.

Et ole yksin. 

Weeping Willows soi edelleen, olemme näköjään edenneet joululauluihin. O Holy Night....

Minähän tiesin (tai ainakin toivoin), että tyhjyys katoaa, kun kirjoitan. Tyhjyys kun tulee siitä, ettei elä oikein, ei tee merkityksellisiä asioita, ei ole tässä nyt.

Siksi minä kirjoitan. Siksi en mennyt illan katujuhiin ihmishumuun unohtamaan tätä tunnetta. Sillä tyhjyys saa aina kiinni, lopulta. Siksi yritän löytää sen, mikä elämässäni pitää muuttaa. Siksi olen tässä, enkä pakene. 

Ja niin skumppa meni, joululaulut jatkuvat, enkä tuijota enää kattoa. 

Älä sinäkään. Tuolla maailmassa on aika paljon kaikkea kivaa,

siitä pitää vain saada kiinni.

(Down on my knees....nyt todella vaihdan musiikkia.)

Share

Ladataan...

 

Olin vähän ajatuksissani, enkä pelkästään hyvissä sellaisissa. Yö oli loppunut kesken, Tallinnan kaduilla satoi ja tuuli niin, että sateenvarjo kääntyi ympäri, eikä Kalamaja ollut lainkaan niin kuvauksellinen kuin muistin. 

Siellä erään putiikin lattialla makasi koira. Se oli sellainen kaunis, hiekanvärinen australianpaimenkoira. Se seurasi minua katseellaan, kävelin lähemmäs ja ojensin kättäni silittääkseni. Ajattelin ystävystyä. 

Älä koskaan silitä vierasta koiraa, muistin, kun hampaat iskivät reiteeni. 

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, sanotaan. Kaikki ne pienet kurjuudet, joita mietin ennen kuin tunsin nuo hampaat, unohtuivat hetkessä. Niin käy usein, kun jotain odottamatonta tapahtuu. 

Ei kannata ärsyyntyä pienistä. Ne pienet: no ne ovat pieniä. 

 

 

Ennen kuin lähdin purjehtimaan, olin selaillut aika lailla Pinterestiä, Instagramia ja sisustuslehtiä. Kotini oli selvästi ihan vääränlainen, sohva pitäisi ainakin uusia ja varmaan kaikki muukin. 

Kolme viikkoa katselin merta ja saaristoa, luin kirjoja ja olin suuren osan ajasta netin ulottumattomissa. Kun noiden viikkojen jälkeen raivasin tieni eteisen postikasan läpi ja näin kotini, ajattelin vain: onpa täällä ihanaa ja kaunista ja seesteistä.

Saatat olla onnellisempi ilman sisustuslehtiä ja kuvasovelluksia. Rahaa nyt ainakin säästyy.

Pitääkö kauheita uutisia lukea, kun niistä tulee vain paha mieli, ystäväni pohti. Samanana päivänä aloitin Camilla Läckbergin dekkarin. Lopetin sivulle 40 ja heitin kirjan menemään. Onko sellaisia agathachristie-marialang -rikoskertomuksia enää olemassakaan? Niitä, joissa on enemmän psykologiaa kuin kauhua, verta ja suolenpätkiä ja joilla on sellaisia nostalgisia nimiä kuin Pimeä elokuun yö tai Kymmenen pientä neekeripoikaa. Jos on, niin kertokaa. 

Jos kirja tai leffa tai uutiset ahdistavat, on ihan sallittua jättää ne väliin. On hyvä tuntea rajansa ja ymmärtää, mikä on liikaa.

Kolme viikkoa aurinkoa, tuulta ja suolavettä on näköjään yhtä kuin hirveä hiuskriisi. Yritin varata kampaajalleni hätäaikaa ja ehdotin epätoivoissani pitkää polkkaa. Kampaaja kysäisi, että mitäs kasvatusprojektille on tapahtunut, eikä suostunut tarttumaan saksiin. Niinpä ratsasin kaappini ja löysin kiiltoseerumin, öljysampoon ja latvojen hoitovoiteen. Kriisi ratkaistu.

Laske ennen hätäratkaisuja kymmeneen (tai vaikka kymmeneen tuhanteen).

 

 

Tallinnan koiraepisodin jälkeen menimme kakkukahveille (jos harmittaa, syö kakkua) ja soitin äidilleni. Arvatkaa mitä äiti sanoi: 

Älä koskaan silitä vierasta koiraa. 

Kuuntele äitiä, hän tietää kuitenkin. 

 

Share

Ladataan...

 

Lähdin tälle purjehdukselle kaksi ja puoli viikkoa sitten rinkka täynnä vaatteita, kirjoja ja aurinkorasvaa. Puin koirille pelastusliivit kotona Helsingin kaksiossa, raahasin rinkan ja koirat ja itseni selkä vääränä ensin bussiin ja sitten Turun junaan ylläni uusi mekko, meikkiä naamassa ja mieli täynnä odotusta. 

Odotin auringon paistavan tauotta, odotin olevani kolme viikkoa parhaalla tuulella, odotin että koirat sopeutuvat purjehduselämään päivässä, odotin oppivani kaiken purjehduksesta.

Kyllähän te tiedätte, miten kävi. Istun täällä lököhousuissa ja meikittä, ulkona sataa enkä edelleenkään saisi tätä venettä yksin liikkeelle.

Eilen kävelin myöhäiseen lounasaikaan ravintolaan täällä Högsåran saarella. Olin hirveän nälkäinen ja odotin isoa, lämmintä lounasta.

Listan ainoa kasvisruoka oli salaatti. 

Jos en olisi ollut niin nälkäinen ja kiukkuinen ja täynnä odotuksia, olisin saattanut huomata, että tarjolla oli kyllä myös kanttarelleilla täytettyjä crepejä.

Kovat odotukset saattavat jättää nälkäiseksi.

 

 

Kerronpa teille hieman purjeveneen anatomiasta. Ulkona on sitlooda, eli paikka josta venettä ohjataan ja jossa istutaan merillä seilatessa. Siellä on köysiä ja vinssejä ja lukkoja. Ihmisiä ja koiria. 

Kajuutassa on nukkumapaikkoja, kaasuliesi, ihmisiä ja koiria ja niiden ihmisten ja koirien tarvikkeet. Pienemmissä matkapurjeveneissä siellä ei pysty seisomaan suorassa.

Ai vessa? En unohtanut. Se ei välttämättä kuulu purjeveneen varustukseen. 

Merellä tuulee. Tuuli synnyttää aaltoja. Silloin kaikki tämä keikkuu.

Sisäinen zenisi saattaa vähän kärsiä 15 neliön keikkuvassa vessattomassa loftissa asumisesta.

 

 

Puhutaanpa lisää aalloista ja tuulesta. Jos tuuli on liian heikko, vene pysyy satamassa. Jos se on liian kova, vene pysyy satamassa. Jos se on sopiva, sellainen 3–9 metriä sekunnissa, siinä on hyvä purjehtia. Jos se tuulee takaa tai sivulta, se on melko ystävällinen, lämpöinen tuuli.

Mutta jos se tuulee vastaan ja vielä hieman yltyy, siitä samasta ystävällisestä tuulesta tulee kylmä ja raskas. Silloin vene kyntää merta kallellaan, suuntaa vaihdetaan jatkuvasti, vinssit natisevat ja purjeet lepattavat. Ja jos silloin ollaan Ahvenanmaan länsilaidalla, siellä missä Ahvenanmeri yhtyy Perämereen ja aallot saavat voimaa aavalta, silloin vene laskee tunteja harjalta toiselle, keikkuu sivuttain ja liikkuu niin hitaasti, voi kovin hitaasti kohti satamaa, joka häämöttää jossain aaltojoukkojen takana.

Silloin tällaiset kirjoitukset menettävät merkityksensä, ne ovat olemassa vain netissä, ja mikä se netti muka on? Se ei ole kylmä ja märkä ja valtava. Silloin ei ole väliä deadlineilla, ei vuokrilla, ei ärsyttävillä maanantaiaamuilla. 

Luonnon rinnalla olet hyvin pieni.

 

 

Otetaanpa sitten vielä pois kaikki arkirutiinit, ystävät ja suljetaan nettikin, koska siellä missä tuikkivat ulkosaariston majakat tai kohoavat Getan jylhät kalliot, siellä näkyy puhelimessa 3G:n kohdalla E, jos sitäkään. 

Annetaan tilalle aikaa – ja lisää aikaa ja vielä lisää aikaa – istua siinä aaltoja kyntävässä veneessä, bongailla kumpupilviä ja cumulus nimbuksia (ne ennustavat ongelmia), siristää silmiä auringolle ja kuunnella tuulen suhinaa. 

Lisätään keitokseen vielä oivallus, ettet osaa purjehtia, et luultavasti edes saa perämoottoria käyntiin. Ja onpa tuo meri suuri, onpa ranta kaukana, missä kaikki muut veneet ovat, näkyy vain laivoja, eikä mikään ole niin pelottavaa kuin taivaanrannassa näkyvä kerrostalon kokoinen risteilijä, joka liikkuu viisi kertaa vauhtiasi ja tulee kohti.

Jos kuvittelit hallitsevasi elämääsi, lähdepä muutamaksi viikoksi merille. 

 

 

Milloin viimeksi elit viikkoja meikittä? Missä peseytyisit, jos suihkusta ei tulisi lämmintä vettä? Mitä jos asuisit neljä päivää maailman kauneimmassa luonnonsatamassa, jossa ei olisi vessaa?

Pari päivää sitten saavuimme illansuussa Jurmoon. Se on karu, kaunis ja ihmeellinen saari Saaristomeren ulkolaidalla, modernin maailman laidalla. Siellä on kanervanummea ja meren pyöreiksi hiomia kivirantoja, siellä asuu kymmenisen ihmistä ja sataman kaupassa on parempi kasvismaitovalikoima kuin  helsinkiläisessä lähikaupassani. 

Tulimme tuulen mukana, ja tuuli seurasi meitä satamaan. Riisuin pipon, toppatakin ja purjehdushaalarit, vaihdoin tilalle bikinit ja hyppäsin veneen perästä mereen. Enkä minä pidä kylmästä, palelen aina, veri ei jaksa virrata sormenpäihini saakka.

Silti en palellut, en arastellut. Meri oli raikas ja puhdisti. 

Me emme taida tarvita ihan kaikkea, mitä luulemme tarvitsevamme. 

 

 

Kahdessa ja puolessa viikossa on satanut kai kaksi kertaa. Olen pukenut vuorotellen ylleni sortsit ja villapaidan, vaihdellut pipon ja hellehatun välillä. En vieläkään pidä tuulesta, mutta olen ehkä oppinut hieman ymmärtämään sitä. 

Suomen saaristo on kaunis. Niin kovin kaunis. Täällä on jylhiä kalliosaaria, Myrskyluotoja, merenkulkijoille vilkkuvia majakoita. Kun katsot yöllä ylös, näet tähtitaivaan. Viime yönä olin valveilla yhtä aikaa Otavan kanssa, ja mietin, mitä nuo kaikki muut vuosien päässä tuikkivat valot ovat. Lahden toisella puolella loisti kirkkaana jonkun purren mastovalo. Se sytytetään yöllä, jos vene on ankkurissa muualla kuin satamassa. Se kertoo, että täällä me nukumme, ethän aja päälle. 

Kahdessa ja puolessa viikossa olemme kiertäneet Ahvenanmaan vastapäivää ja päätyneet tänne Högsåraan. Täällä on kylä, jonka aika pysähtyi kai silloin, kun rakennukset olivat puuta ja ikkunoissa oli ruudut, täällä on se ravintola, josta saa kanttarelleilla täytettyjä crepejä ja suojainen laituri, jossa odottelemme tuulten laantumista.

Jep, nyt tuuli ei ole ystävällinen, meri myrskyää ja vene pysyy satamassa. Siksi tulin kirjoittamaan teille. Seuraavaksi tyhjennän veneen irtovessan (se on sellainen iso potta, joka sijaitsee patjan alla – ja jota ei siis voi käyttää yöllä, koska nukumme sen päällä). Sen tehtyäni sukellan mereen etsimään veistä, jonka tiputin sinne vahingossa tiskatessani. En osaa sukeltaa, mutta ei se mitään. 

Tässä elämässä voi näköjään oppia monenlaista. 

Ainakin sen, ettei se ole niin vakavaa. 

 

Share

Pages