Ladataan...

 

Tiedän yhden bloggaajan, joka on vähän kesäterässä. En oikein käsitä, minne kaikki nämä päivät katoavat. On niin paljon kaikkea, mihin ajan saa valumaan ja kulumaan, eikä se tunnu taipuvan kirjaimiksi ja sanoiksi, joita teille kertoisin. 

Olen kai ollut pääosin ulkona. Auringossa ja sateessa, kesässä. 

 

 

Vaihdoin vaatteideni värit valkoiseen ja vihreään ja oranssiin, ostin hapsulaukun ja ripustin korviin isot renkaat.

Kesällä on jotenkin enemmän elossa.

Pyöritin vinssiä purjeveneessä ja lausuin vieraita sanoja. Sellaisia kuin kryssiä, venda ja jiippi.

Kesällä oppii uusia asioita.

Ajattelin pukeutua festareille reikäisiin farkkuihin ja sandaaleihin. Pukeuduin buutseihin ja sadeviittaan.

Kesä on arvaamaton. 

 

 

Söin Teatterissa salaattia, jossa oli vegaanitäytteitä. Ennen sieltä sai vain lohta ja vuohenjuustoa. Ruokakauppoihin on ilmestynyt vege-osioita, työpaikan kesäjuhlissa oli tarjolla nyhtökauraa ja Helsinkiin on avattu uusi vegaaninen kahvila Roots Helsinki

Kesällä tapahtuu hyviä asioita. Kesällä on helppo uskoa, että maailma muuttuu.

Valvoin monta pitkää iltaa, nukuin aika vähän, enkä ollut yhtään väsynyt seuraavana päivänä.

Kesällä eläminen on kai tärkeämpää kuin nukkuminen. 

Metsässä laulaa ehkä tuhat lintua yhtäaikaa, jääkaapissa on raparperihilloa ja puutarhan pionit nuokkuvat raskaina. Ihan pian on juhannus, on skumppapiknikkejä, kärrynpyöriä ja öisiä pyörämatkoja pitkin merenrantaa. 

Kesällä kannattaa elää täysillä, luulen.

 

 

Share

Ladataan...

 

Olen monesti tässä miettinyt, että tahtoisin löytää jotain uusia ihania koruja, vähän sellaisia boheemeja, kesään sopivia, tiedättehän.

Ennen kuin ehdin tehdä asialle muuta kuin toivoa, kävelin ihan muissa asioissa eettisiin ja ekologisiin asioihin erikoistuneeseen pr-toimisto Sugariin...

Arvaatte varmaan jo.

 

 

Minulla on nyt Sidai Designsin rannekoru ja korvikset. Ne on tehnyt maasainainen Tansaniassa lasihelmistä sekä vanhoista viljasäkeistä ja muovikanistereista saaduista materiaaleista. Hän on saanut työtä ja minä sain jotain kaunista. 

Näistä koruista tuli taas kerran mieleen vetovoimanlaki. Toivoin koruja ja koruja tuli, kyllä te jo tiedätte. Toki kyse saattaa olla siitä, että kiinnitin vain huomion niihin, koska olin ajatellut asiaa. Mutta se ei mitenkään muuta sitä, että vedämme asioita puoleemme, vai mitä? Päätyivät korut sitten luokseni mistä syystä tahansa, niin ne päätyivät. Ja jos tämä toimii pienissä asioissa, miksei sitten suurissakin.

 

 

Oh well, ei tänään enempää maailmankaikkeudesta. Paitsi ehkä toisesta kulmasta.

Tapasin maasaita vuosia sitten, kun olimme safarilla Tansaniassa. He ovat itäafrikkalainen alkuperäiskansa, joka paimentaa karjaa, asuu savimajoissa ja juo elävästä lehmästä valutetun veren ja maidon sekoitusta (lehmää ei tapeta, mikä on kovin hyvä juttu). 

Maasait ovat pitkiä, hoikkia ja uljaita, sotureita. 

Tänään kuljen kädessäni ja korvissani heidän punomiaan koruja ja ajattelen, miten erilailla tässä maailmassa voikaan elää.

Kirjoitan tätä helsinkiläisessä kaksiossa Macbook Airilla, kuuntelen Spotifysta Belle & Sebastiania ja aion kohta syödä iltapalaksi jostain kaukaa tuotuja kirsikoita. Tämä on minun todellisuuteni, mutta nämä korut punoneen maasain todellisuus on jotain ihan muuta. Se on hyvä muistaa.

Tämä on meidän kaikkien maailma, minun ja maasainaisen.

Ja molemmat todellisuudet ovat yhtä tärkeitä. 

 

Kuvat Hannele Salmi, korut saatu blogia varten ja niitä myy Kaarna Living

Share

Ladataan...

 

”En usko, että kovinkaan moni nainen on oikeasti avuton tai heikko”, sanoi lounasseurani eräänä päivänä ja sai minut ajattelemaan, kuinka hirveän rohkeita naisia (ja miehiä) tunnenkaan. 

Tuskin kukaan on elänyt kolmikymppiseksi ja yli ilman kolhuja. On särkyneitä sydämiä, menetettyjä työpaikkoja, suuria suruja, huonoja valintoja, aikoja joina oma itse on ollut pahasti hukassa ja kauhean vaikeita päätöksiä, jotka on joutunut tekemään ihan yksin. 

Ja tässä me vain porskutamme. 

Kolmikymppisenä on tietenkin ymmärtänyt myös elämän toisen puolen. Sen, että aurinko nousee joka aamu, uusia rakkauksia tulee, syreenit tuoksuvat ihan samalta vaikka sydän olisi palasina tai onnesta soikeana, työpaikkoja avautuu, kesä saapuu ja lopulta kaiken yli vyöryy aika, joka unohduttaa ja siksi parantaa. 

Kolmikymppisenä ei tarvitse myöskään enää epäillä itseään niin riipaisevasti kuin parikymppisenä eikä miettiä, tuleeko tästä elämästäni nyt yhtään mitään ja tuleeko minusta koskaan kukaan. 

Me tiedämme jo, että elämä järjestyi, ja meistä tuli meitä. Aikuisia itsejämme.

Me tiedämme jo, että kun seuraa rohkeasti sydäntään, ei voi päätyä lopulta kuin hyvään paikkaan. (Pakosti se on ainakin parempi kuin se toinen paikka, trust me.) 

Ja koska me emme enää pelkää niin kovasti tuleeko meistä jotain tai elämmekö muiden mielestä oikein ja koska me osaamme jo rakastaa myös itseämme, emmekä siksi pelkää niin kovasti olla yksin, 

me pystymme mihin vain.

Sitä mietin, kun mietin niitä rohkeita naisia ja miehiä.

Joten olit sitten parikymppinen tai ali, kolmikymppinen tai yli, 

Courage, my dear. 

 

Share

Pages