Ladataan...

Miltä joulun odotus tuntuu sinusta? Onko tämä ihanaa, tunnelmallista aikaa, jona teet hauskoja joulujuttuja ja tapaat ystäviä? Vai stressaatko lahjoista ja ruoista ja siitä, kenen luona joulu tänä vuonna vietetään ja loukkaantuuko joku taas?

Voisitko pysähtyä hetkeksi? Hengittää syvään. Miettiä, miten sinä tahtoisit joulun viettää, miltä tahtoisit sen tuntuvan? Onko lahjat pakko hankkia kauppojen ryysiksestä (ja onko niitä pakko hankkia aikuisille ollenkaan)? Voisitko antaa jotain aineetonta? 

Onko kodin oltava putipuhdas? Täytyykö ruoat tehdä itse? Miksi?

Joulusta tulee helposti suorittamista: iso näytelmä, jossa keskitytään kulisseihin, eli lahjoihin ja ruokaan, ja unohdetaan olennainen. 

Joulun tarkoitus on muistuttaa rakkaudesta. Lisätä sitä maailmaan, rauhoittua, pysähtyä ja unohtaa huolet hetkeksi. Eikä siihen tarvita lahjakasaa ja täydellistä joulupöytää. Läsnäolo riittää. Rakkaus riittää. 

Minä en aio ostaa mitään muita kuin aineettomia lahjoja, tänä viikonloppuna menen ystävien kanssa joulukonserttiin ja laulamaan kauneimpia joululauluja. Ostan kotiin pari hyasinttia ja muutamia havuja, vaihdan sänkyyn raikkaat lakanat, katselen jouluvaloja, poltan kynttilöitä ja juon ehkä vähän glögiä. 

Ihanaa viikonloppua ja muistathan pysähtyä!

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Joulukuu herättää minussa vähän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta se tuntuu yllättävän kivalta, tunnelmalliselta. Sitä tunnetta olen kaivannut monena menneenä joulukuuna. Olen yrittänyt tavoittaa joulun taikaa ja tuntenut vain kiirettä ja tyhjyyttä. Joulun suhteen siis, en elämän. Tänä vuonna tuntuu toiselta, hieman maagiselta, pimeys kietoutuu ympärille ja siellä täällä vilkkuu valoja. Keskitalven juhla, valon juhla. 

Samaan aikaan pimeys on saanut minusta otteen. Haluaisin vetäytyä talviunille kuin karhu konsanaan ja heräillä helmikuussa kantohankiin ja kirpeisiin aurinkoisiin pakkaspäiviin. Tämä on tunne, jonka koen joka vuosi tähän aikaan. Pimeys ja jatkuva matalapaine ovat minulle vaikeita kestää, olen auringon lapsi.

Tänä vuonna jokin on kuitenkin erilailla. Syytän taas joogaa. Hyväksyn, että energiatasoni on heikompi kuin muina vuodenaikoina, ja annan sen olla. Entisaikaan ihmiset kai nukkuivat auringon mukaan. Se tuntuu jokseenkin järkevältä idealta näin joulukuun keskellä.

Joulukuun teemani onkin pysähtyminen. Paketoin vuoden mielessäni, päästän siitä vähitellen irti. Annan joidenkin asioiden mennä sen mukana, jotain otan mukaani. Nyt ei ole uuden aika, suunnitelmat odottakoon ensi vuotta ja uutta energiaa. 

Kun katselee vastaantulijoita, näkee paljon mustaa ja harmaata. Minulle talvi ei kuitenkaan ole väritöntä aikaa, vaikken olekaan voimakkaimmillani. Juuri nyt tarvitsen entistä enemmän ylleni jotain kaunista. Siksi piiloudun pörrötakkiin, siinä on hyvä olla, tuntuu, että se suojaa vähän kaikelta. Viininpunainen lierihattu korvaa pipon, siinä tunnen itseni astetta puetummaksi. Hatut. Mikä ihana idea!

Mitä teille kuuluu?

takki Samsoe & Samsoe, hattu second hand, villapaita Hollannista ja vanha, hame Lindex, kengät Zio

Kuva Sari Kilpiäinen

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Share

Ladataan...

Nojaan painoni käsilleni, olen hivuttanut toisen olkapääni oikean jalkani alle ja nyt nostan varovasti myös toisen jalkani ilmaan. Olen käsieni varassa, jalkani ovat ristissä edessäni ja tunnen hetken itseni voittajaksi. Melkein eight-angle-pose, kahdeksankulmanasana, tai miksi sitä ikinä suomeksi kutsutaankaan. 

Sitten alan kääntää jalkojani toiselle sivulle – ja menetän tasapainoni. Naurattaa vietävästi, sillä tavoin kuin usein nauroi lapsena, mutta ehkä vähän harvemmin aikuisena. On ihanaa leikkiä, eikä haittaa yhtään, etten osaa. 

Toisena päivänä olen ohjatulla joogatunnilla. Kolmiossa, jonka osaan mielestäni aika hyvin. Paha vain, että tällä (kuten edelliselläkin tunnilla) kuulen ohjaajan askeleiden tepsuttelevan luokseni. Hän ottaa kiinni kädestäni, siirtää sen toiseen asentoon, kääntää lantiotani ja sanoo jotain rohkaisevaa. Jep, olen taas huono. Mutta se ei haittaa.

Jooga on opettanut minua tasapainoilemaan käsilläni ja seisomaan päälläni. Ne ovat kuitekin pieniä asioita. Tärkeämmät opetukset ovat henkisiä. Ehkä tärkein niistä on, että se on opettanut minut antamaan itselleni luvan olla huono. 

Lupa olla huono on opetus, joka oli jo ennen joogaa vähitellen alkanut hiipiä elämääni. Olen toipuva perfektionisti, suorittaja, joka halusi aina olla kaikessa paras tai vähintäänkin tosi hyvä. Oli kyse sitten työstä, liikunnasta, painosta, tai mistä muusta ulkoisesta asiasta tahansa, en kestänyt itseäni huonona.

Sitten aloin uupua. En ollut koskaan tyytyväinen mihinkään. Aina oli jotain, mitä voisin tehdä ollakseni vielä parempi. En osannut levätä ja nauttia hetkestä, vain olla. Kun en ollut töissä tai urheilemassa, järjestin illallisia, joilla pöydässä oli kangaslautasliinat ja itsetehtyä omenapiirakkaa (piirakka on tärkeä, koska vihaan leipomista), neuloin itse villatakkeja, askartelin joulukortteja ja kransseja ja ties mitä muuta. Halusin uranaisen lisäksi olla kovassa kunnossa ja täydellinen tyttöystävä. Huonostihan siinä kävi.

Olin hirveän huonolla tuulella, minun oli vaikea nukahtaa, ahdisti eikä mikään tuntunut miltään.

No, sitten elämäni alkoi muuttua. Tein kaikenlaisia isoja elämänmuutoksia ja samalla luovuin täydellisen naisen roolista. Päätin, etten leivo (isänpäivänä yritin kyllä leipoa vegaanisen juustokakun, joka vain vahvisti vanhaa päätöstäni: minä en leivo), en keräile astiastoja, en askartele yhtään mitään, enkä edes neulo, jollen oikeasti löydä sille aikaa (neulomisesta tykkään ihan oikeasti). Myönsin itselleni, etten ole kovinkaan kiinnostunut edellä mainituista asioita. Jos olisi varoissani, söisin mieluiten kaikki ateriani ulkona ja palkkaisin siivoojan. Leipomukset ostan todellakin valmiina.

Lakkasin myös kilpailemasta muiden kanssa. Päätin, että teen parhaani töissä ja muussa tärkeässä, mutten vertaa itseäni toisiin. Ja nautin kaikesta mahdollisimman paljon. 

Vähitellen olen myös lakannut suorittamasta liikuntaa. Olen hyväksynyt, etten ole kaikessa hyvä. Kehoni taipuu toisiin asentoihin vaivatta, toisiin ei mitenkään. Yhtenä päivänä olen voimakas ja jaksan tasapainoilla käsilläni. Toisena tuiskahdan nenälleni, jos yritän. Ja se on hyvä. Se riittää.

Täydellisyyden tavoittelu ja suorittaminen kertoo pelosta. Pelosta, ettei riitä, ettei ole hyvä itsenään. 

Mutta me olemme ja me riitämme. Saamme olla huonoja, ja olemme silti juuri oikeanlaisia. Se on isoimpia opetuksia, jotka elämä (ja jooga) on minulle opettanut.

 

Kuva on joltain kesäiseltä Roots Helsingin joogatunnilta Suomenlinnasta. Vähän ikävä noita aamuja, joina saattoi joogata aurinkolaseissa napakoru vilkkuen. Sen otin 14-vuotiaana salaa vanhemmiltani.

Vaatteet Stadiumista.

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Pages