Vain vähän levoton ja hieman hukassa

Istuin viikonloppuna ystäväni kanssa kahvilan sisäpihalla, söin samaa aamiaista kuin aina ennenkin ja yritin sanoittaa sitä tunnetta, joka on seurannut perässäni jo kauan.

Sitä, kun tuntee, että on jotenkin välitilassa. Kun ei tiedä, mihin on menossa tai mihin edes haluaisi mennä, kun ei ole enää ihan se entinen, muttei vielä tulevakaan. Kun on hieman hukassa, mutta silti enemmän tasapainossa kuin ikinä ennen.

Muutama vuosi sitten elämäni oli kovassa myllerryksessä ja tunteeni vuorien kokoisia, hyvässä ja pahassa. Silloin olin taitava näkemään ympärilläni ihmeellistä. Hurmaannuin ihan pienistä asioista, syreeniaidoista, aamusumuista ja laulujen sanoista.

Samaan aikaan valvoin öitä, olin aika rikki ja pelkäsin, että kaikki vielä romahtaa. Elämäni oli vuoristorataa ja maailma sairaan, kipeän kaunis.

(En kyllä haluaisi tuota aikaa takaisin, se oli raastavaa, vaikka maailma räiskyikin väreissä.)

Ja nyt. Nyt ollaan tässä. Olen kadottanut nuo suuret, valtavat tunteet. Syreeniaidat, aamusumut ja laulujen sanat miellyttävät minua edelleen. Mutta ne eivät enää ihan samalla tavalla kosketa, saa sydäntä lyömään nopeammin.

Mietin, onko tämä nyt sitä aikuisuutta, onko se vihdoin saanut minut kiinni? Kun suuren osan asioista on jo kokenut ennenkin, ne eivät enää tunnu yhtä suurilta. Kuinka monta kertaa olenkaan ihastellut niitä syreenejä ja sumuja? Niin monta, etten enää edes jaksa räpsäistä niistä kuvia, ainakaan monia, vaikka edelleen tykkäänkin.

Ja sitten on tämä suunta tai suunnattomuus. Kun on jo siellä, mistä joskus vain unelmoi, niin mitä sitä tavoittelisi? Ja silti ihminen kai kaipaa aina jotain uutta, josta unelmoida, jonka eteen ponnistella.

Ja tiedättekö: tästä tilasta on vaikea kirjoittaa. Silloin kun elämä on täynnä draamaa, muutoksia tai suruja, sanat tulevat kuin itsestään. Elämän myrskyistä on helppo ammentaa.

Mutta entäs tyven sitten, kun on vain vähän levoton? Mitä siitä oikein kertoisi?

Ideoita ja suuntaa odotellessa syön hyviä aamiaisia, nautin kesästä, ihmisistä ympärilläni, Suomi-reissuista, työstäni, kirjoista, kodistani, joka tuntuu kolmen purkkarissa vietetyn viikon jälkeen lähes avaralta, kaikesta tästä hyvästä.

Ja luotan, että välitilan jälkeen tulee jälleen tekemisen tila, elämä liikahtaa eteenpäin, niin kuin sen tapana on.

Kuva: Mika. Minä ja koirat, menossa jonnekin.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *