Ladataan...
AnniFitness

Muutin ihan tahallani pääkaupunkiseudun kaukorajalle kaksi vuotta sitten. Vaikkakin ensin vahingossa, mutta sitten lopulta kyllä ihan tahallaan. Asuin seitsemän vuotta Helsingin Hakaniemessä ja Kalliossa, mutta yht'äkkiä tuntuikin ihan hyvältä, että vieressä on metsä. Ja ennen kaikkea meri.

 

Olen kotoisin pienestä, alle kymmenen tuhannen asukkaan kaupungista. Eli maalta. Tosin en tiennyt olevani maalta, ennen kuin muutin Helsinkiin. Luulin, että 'maalainen' tarkoittaa niitä, jotka asuvat maatilalla luoden lantaa ja lypsien lehmiä. Meillä oli maatila, mutta sen eläimet olivat lähteneet ehtoisammille laitumille jo 70-luvulla. Jäljellä oli peltoja, metsitettyjä peltoja, lääniä läänin perään ja liuta punaisia piharakennuksia. Lähimmät naapurit olivat puolen kilometrin päässä. Kävin neljänkymmenen oppilaan kyläkoulua, jonne mentiin joskus koulubussilla, sillä seutuvilla liikkui susia. Silti vasta Helsinkiin muutaminen teki minusta maalaisen.

Olin pitkään sitä mieltä, etten voisi ikinä muuttaa Helsingin kantakaupungista pois. Kalliossa on enemmän baareja kuin kukaan jaksaa laskea, Elvi Avikaisen leipomo, josta sai kananmunia kappalehintaan, järjetön ja upea Taikalamppu-kahvila, jossa ei ole korttimaksupäätteitä tai leivostiskejä, kohteliaimmat nistit ja sateenkaarilippakioski. Ja paljon muuta. Nyt siellä vieläpä on paljon trendikkäitä, pieniä kahvisopukoita, ravintoloita ja smoothie-baareja. Paljon yksiöitä, opiskelijoita, taiteilijoita.

 

 

Tajusin vasta pois päästyäni, että olin uuvuksissa. Olin ehkä uuvuksissa siihen, että kun tein töitä kotoa käsin, kodista tuli työpaikka ja työn alle katosi kaikki kotius. Mutta olin uuvuksissa myös siihen, että kaikkialla oli järjetön määrä ihmisiä. Missään ei ollut avaraa, koskematonta tai yksin. Ei hiljaista. Eivät ne ihmiset oikeastaan koskaan minua häirinneet, enhän minä tuntenut niistä paljoa ketään, eivätkä ne välittäneet. En tunne paljoa ketään vielä täällä Kauko-Espoossakaan, mutta jokin on ratkaisevasti erilaista.

 

Toki olisin voinut tehdä Kalliossakin asuessani lumienkeleitä. Kalliossa neljäkymmentä ohikulkijaa olisi nähnyt, jos olisi katsonut. Harva olisi välittänyt. Täällä, meren jäällä, tuo reilun sadan metrin päässä kävelevä pariskunta ehkä hieman ihmettelee, mitä tuolla kaukana könytään.

Lumienkelit olisivat Kalliossakin yhtä hienoja, mutta niissä on ero. Iso ero. Kävelen tässä koskemattomalla lumella, mutta ihan askelletun polun vieressä. Täällä ei ole susia, ja alle puolessa tunnissa pääsee Helsinkiin. Näin on hyvä.

Mukavaa viikkoa kaikille,

Anni

 

Share

Ladataan...
AnniFitness

Työkaveri tuli juuri Japanista hiihtoreissulta. Pitkä lento yli monen aikavyöhykkeen, eksoottinen ympäristö, hyvää ruokaa, monta metriä lunta ja hienoja maisemia. No mekin käytiin sitten Sasun kanssa hiihtoreissulla. Tungettiin supermarketin suksipaketit meidän pikkuiseen autoon (niin, että suksien päät rolisee käsijarrun päällä ja vaihdekepin tiellä, mutta silti pitää varoa kun laittaa takakonttia kiinni) ja ajettiin vartti Oittaan urheilupuistoon. Siellä on muutaman kilometrin mittainen valaistu latu.

 

Joku voisi luulla, että tämä on koululiikuntatrauma-postaus, mutta voi, kuinka hän erehtyykään! Toisin kuin useimmille suomalaisille peruskoulun käyneillä, mulle ei ole jäänyt mitään hampaankoloon pakollisesta(kaan) kouluhiihdosta. Itse asiassa taisin löyhästi jopa harrastaa murtomaahiihtoa joskus ala-asteaikoihin (ts. käydä hiihtämässä useampia kertoja per talvi). Lienee liittynyt siihen, että hiihtoreissujen puolivälimatkassa oli makkaranpaistoa. (Saattoi olla, että pikemminkin harrastin makkaraa, jonka pakollinen sivuilmiö hiihto oli.) Viimeistään kotoa muuton jälkeen jäi suksiminen sikseen kokonaan. KUNNES.

Nyt ollaan käyty hiihtämässä peräti kolme (3) kertaa parin viikon sisään, joten hyvin voinee puhua jo harrastuksesta, eikö?

Siististi coolina tyyppinä oma hiihtogenreni on tietenkin luistelu. Luistelussahan luisto on tärkeää, joten voitelin ehkä vähän liiankin innokkaasti ennen reissua. Ensimmäisellä kertaa lipsui ja lupsui vähän liikaakin. Toisella kerralla oli ihan mahtavan sopiva luisto, mutta kolmannella kerralla jo pikkuisen jurnutti. Tein tästä akateemisen päätelmän, että sukset on voideltava joka kolmas hiihtokerta, jotta saavuttaa ainakin kelvollisen luistoisuuden. Miten se oikeasti menee? Suksivoidepurkki ei ota mitään kantaa asiaan, eikä Prisman suksiosastolla ollut ketään, kenen puoleen kääntyä tämän tiimoilta.

 

3,5 km myöhemmin.

 

Koska listat on mukavia, listaan tässä hiihtämisen parhaat puolet:

  • Hiihtäessä tulee väistämättä sopiva hiki. On vaikeaa hiihtää niin hitaasti, ettei hengästyisi, mutta eteenpäin pääsee ilman, että syke huitelee taivaankorkeissa lukemissa.
  • Hiihtäminen on luontaisesti intervallitreeniä ylä- ja alamäkien myötä.
  • Makkaranpaisto.
  • Vartalo tekee kokonaisvaltaisesti töitä.
  • Kertaalleen kun hankkii välineet (Sasu tosiaan osti omansa Prismasta 170 €:llä, monoineen ja sauvoineen päivineen), on hiihto aika ilmaista, kunhan vaan hankkiutuu laduille saakka.
  • On se ulkoilma kyllä sitten raikasta!

Ja koska tämä on rehellinen blogi, listaan myös hiihtämisen ikävät puolet:

  • Voitelu on henkimaailman hommaa.
  • Vahvasti paikkaan sidottua (vaikka sunkin ukki varmasti hiihti kouluun kesät talvet eikä silloin mitään latuja ollut, niin!)
  • Vuodessa on noin neljä päivää, jolloin hiihtäminen on sään kannalta siedettävää.
  • Kyllä se vähän syö naista, kun perinteistä hiihtävät mummot ohittelee.
  • Joidenkin latujen ylämäet on niin jyrkkiä, että niitä ei pääse ylös ja alamäet niin pelottavia, että niitä ei uskalla mennä alas

 

Tässä vielä onnellinen ja tunnelmallinen after ski -kuva erään espoolaisen S-Marketin parkkhallista!

 

Toivotan liukkaita latuhetkiä ja lempeitä pyllähdyksiä,

Anni

Share

Ladataan...
AnniFitness

Kaveri kertoi taannoin hankkineensa salikortin sellaisen vähän vähemmän liikunnallisen aikakauden jälkeen. Salilla on kuulemma tullut käytyä ihan mukavasti, eli hyvä hankinta on ollut. Tämä samainen kaveri sanoi samassa keskustelussa jotakin mielettömän viisasta, nimittäin, että

hän suhtautuu jokaiseen salilla käyntiin hemmotteluna, ikään kuin ylellisenä ja ikiomana minä-aikana.

Onko mahtavampaa kuultu!

Minun ylellistä, kellotonta minä-aikaani pötkötellen rannassa kesken lenkin.

 

Tämä kaveri sanoi esimerkiksi, että hänellä on salikassissaan sellaiset vähän paremmat, ihanan tuoksuiset pesuaineet. Ja napeissa parasta mahdollista musiikkia. Salimotivaatiota haeskellessani tätä tuli pohdittua, ja keksin vaikka miten paljon keinoja tehdä liikuntasuorituksesta hemmottelua:

Palkitsen itseni pitkällä, lämpimällä suihkulla ja saunalla. Tai menen treenin jälkeen johonkin lobotomisen ihanaan lämpö-yin-joogaan pötköttelemään kynttilöiden äärelle tunteita herättämättömän muzakin tahtiin tunniksi. Ja sitten annan itselleni luvan treenien jälkeen katsoa kolme jaksoa jotakin aivotonta kuonaa telkkarista.

Jos en musiikkia, treenin tai alkulämpän aikana saatan kuunnella jotakin sairaan hauskaa podcastia, tai jännää äänikirjaa. 

Usein treenin jälkeen annan itselleni luvan johonkin kivaan herkkuun, minkä ei välttämättä aina tarvitse olla pizza (mutta minkä on hyvä olla pizza). Hyvä vaihtoehto (tai lisä) pizzalle on vaikka valkoviini. Tai sitten herkkumunakas, kimpale lihahyytelöä, nakkivarras, sosekeitto tai tiivistemehu, ihan mikä sinut vain saa liikkeelle.

Laitan ennen treenejä ja treenien jälkeen päälle ihanan pehmeän fleece-huppariunelman, joka tuntuu iholla siltä, kuin sukeltaisi halinallepilveen.

Tietysti voi ja kannattaa liikkua hienoissa maisemissa, jos sellaisia on teillä tiettyvillä.

Ja loistavassa seurassa.

 

Esimerkiksi tänään salin jälkeen tein ihan hemmottelun merkeissä hiusnaamion. Ja kasvokuorinnan. Näin:

 

Kasvokuorinnan tein itse sekoitetulla kookosöljy-kahvi-sössöllä, en niinkään siksi, ettäkö se olisi jotenkin ihonhoidollisesti hyvä ratkaisu (päinvastoin, sama olisi rapsuttaa naamaa hiekoitussoralla), vaan siksi, että olen kauneudenhoidon suhteen aika laiska, tosi nuuka ja melko luova. Hiusnaamion tein kookosöljyllä. Tässä vielä ohje siihen: 1. laita kookosöljyä tukkaan 2. pese kookosöljy tukasta pois, vaikka puolen tunnin päästä tai seuraavana päivänä (tästä en niinkään tiedä).

 

Tämä viimeinen ei ollut ehkä minulle kaikista ominlaisinta hemmottelua, mutta tulipahan kokeiltua! Miten te teette treenaamisesta miellyttävämpää? Hemmottelevaista liikkuvaisuutta kaikille,

Terkuin Anni

 

Share

Pages