Kiireen keskellä: kiitollisuus

Päivät ne hupenee ja juuri nyt tuntuu siltä, että vuosi loppuu ennen kuin ehdin sitä edes tajuamaan.

Joku sanoi, että kolmisen viikkoa töitä enää. Kokonaisia viikkoja ei senkään vertaa. Ehkä yksi. MITÄ!? Ei voi olla, ei ei ei EI! Oli pakko tarkistaa kalenterista, ehkä se joku elää kuitenkin eri aikaa ja päivää kuin minä.

En ole aikuisiällä ollut kummoinenkaan jouluihminen, mutta olen tykännyt sitä aina värkätä. Joulukortit, glögit, nekut ja fudget sekä saippuapalat olen aina omin pikku kätösin sekä lapsen (ja miehenkin) avustuksella tehnyt. Rakastan paketoida lahjat kauniisti ja keksiä kaikkea pientä sievää ja nokkelaa. Nautin siitä, että kerran vuodessa minulla täydellinen syy vetäytyä keittiöön ja leipoa kaikkien tarpeiksi ja jokaiselle annettavaksi. Tykkään kääriytyä vilttiin, teekupponen toisessa ja kirja toisessa kädessä, villasukkia ja kynttilöitä unohtamatta.

Tänä vuonna pelkään, että kaikki tämä lipuu ohi.

Viikonloput ovat täyteen buukattu – on pikkujouluja vaikka muille jakaa, on ystävien kanssa hengailua sekä perheiden luona vierailua. Eli kaikkea tärkeää. Mutta se mikä uhkaa jäädä on oma aika. Se aika, jolloin olen puuhastellut omiani musiikkia kuunnelleen ja hetkessä eläen.

Ehkä se ei jää, ehkä se nyt vain tuntuu siltä. Jos totta puhutaan, pahin väsymys ja (työ)stressi alkaa jo helpottaa. Lisäksi joulun värkkäämiset ovat aina olleet minulle asioita, joista nautin. Jätän vaikka tekemättä, jos se alkaa tuntua velvollisuudelta ja tuskalta. Vihaan martyrismia, siihen en sorru – lupaan sen! Lupaan, etten kitise keittiössä, miten tämäkin on nyt vain pakko hoitaa ja nyyh ja blääh. Ei. Jätän vaikka tekemättä. Tärkeintähän on yhdessäolo ja rento, hyvä fiilis.

Ja kaiken tämän keskellä löysin vanhasta kännykästäni yllä olevan kuvan. Se tuli vastaan juuri oikeaan aikaan.

Kun olo alkaa lähennellä päätöntä kanaa ja tuntuu, että kirit omaa elämääsi kiinni. Kun todo-lista jatkuu jatkumistaan ja mielessä käy yötä myöten ajatuksia ”muistanko ja ehdinkö kaiken” ennen kuin vuosi loppuu, on taivaallista jostain mielen sopukasta tajuta, että kaikki se on vain pintaa. Kukaan ei kuole (toivottavasti, hyvänen aika sentään), vaikka minä joskus sanonkin ei tai jätän tänä vuonna joulukortit lähettämättä. Eikä toivottavasti siihenkään, jos jokunen homma jää (hallitusti) ensi vuodelle. 

Se, että tulen sotkuiseen kotiin tarkoittaa myös sitä, että hei – minulla on koti! Lämmin ja turvallinen koti, aika kivakin se on. Se, että lapsen huoneen lattia on täynnä leluja – minulla on terve lapsi, joka leikkii ja luo. Se, että ystävä soittaa illalla ja mietin, etten jaksaisi edes puhua – herra isä, minulla on ystäviä, jotka ajattelevat minua ja välittävät! Niin ja työstressi – minulla on työ, mukava sellainen. Minulla on kaikki oikeasti tosi hyvin. Joulu tulee, kuten se tulee joka vuosi ja vuosikin vaihtuu kyllä ajallaan. Ei minun tarvitse maapalloa pyörittää, kyllä se pyörii ilman minuakin. Ihanaa.

Tästä eteenpäin taas rennommin ja kiitollisena!