Tunti lisää lapselle
Luin jo viime viikolla Tunti lisää lapselle-kampanjasta sekä Ma-material girl-blogin tekstin aiheesta. Ajattelin itsekin lähteä mukaan, sillä osallistumisaikaa näyttäisi vielä olevan jäljellä 18.8.2014 asti ja aihe on monellakin tapaa mielestäni tärkeä.
Menen about suoraan asiaan eli miten meillä onnistutaan nipistämään kiireen, arjen ja omien menojen keskellä aikaa olla lapsen kanssa, kuulla lasta – olla läsnä. Olen aina ollut lapseni kanssa paljon ja ottanut hänet mukaan melkein joka paikkaan – tältä pohjalta en siis ihan äkkiä keksi montaakaan asiaa, missä lapsi ei voisi puuhailla mukana. Yhden kanssa homma on toki vielä suhteellisen helppoa, mutta koska kokemusta ei ole hoitolapsia lukuunottamatta muusta, niin menen sillä kokemuksella, joka minulla näin ollen on.
1. Ota lapsi mukaan arkiaskareisiin.
Niin se vain on, että lapsiperheessä elämä on pitkälti ’arkea’. Miksipäs emme siis yrittäisi nauttia ihan vain siitä kuuluisasta arjesta ja joka päiväisistä jutuista. Tehdä arjesta juhlaa ja opettaa lapsikin sitä kautta arvostamaan ihan perusjuttuja – ei aina tarvitse olla jokin erityiskiva juttu, jota odottaa. Musta tuntuu, että meillä suurimpia hittejä nimenomaan on ihan arjen perusjutut – siivoaminen, ruoanlaitto, autonpesu, nurmikonleikkaus, pihahommat jne. Sitä kautta, että pienin on touhunnut aina mukana, on kehittynyt myös sellainen pieni omatoimisuus, kuten omien jälkien siivoaminen.
Pikku-ukko istahtaa usein keittiöntasolle ja auttaa ikänsä mukaan ruoanlaitossa, leipomisessa ja mitä nyt keittiössä milloinkin puuhaillaan, ellei muuta niin natustaa vieressä porkkanaa ja höpöttelee. Viime aikoina hän on jo innostunut viemään roskapussin, pyytää sitä itse. Siivotessa annan pieniä tehtäviä, joista tiedän hänen selviävän, vaikkapa oman rätin tai huiskun, jolla pääsee mukaan tai vaikkapa pyydän keräämään omat lelut laatikkoon jne. Huonekalut on poitsu kasannut yhdessä isänsä kanssa ja on ylpeä pieni ”hommamies”, autot ollaan useasti pesty yhdessä ja listahan jatkuisi loputtomasti. Joskus mukana ollaan ihan vain näin:
2. Ole kiinnostunut lapsen jutuista ja mene niihin mukaan
Yhdessä on kiva pelailla, rakentaa legoja, leikkiä (kuten meillä nyt joka ikinen päivä) rosvoa ja poliisia tai kissaa ja hiirtä – olla ylipäätään jonkinlaisessa roolissa pienen touhuissa. Voi olla, että me aikuiset puuhaillaan omia juttuja, mutta aina ehtii käymään vaikkapa asiakkaana kaupassa tai näyttämään kipeää korvaa pienelle tohtorille, paijaamaan tai keksimään leikin ja aloittamaan sen yhdessä, antamaan vaikka maalit ja sudin. Olen huomannut, että usein riittää, että menee hetkeksi mukaan ja aloittaa jotain. Sen jälkeen voi lähteä jatkamaan omia juttuja. Lapsi saa vähän aikaa vanhemmalta ja jaksaa sen voimin puuhailla itsekseen.
Itse olen sen verran lapsenmielinen, että rakastan leikkipuistoja ja ylipäätään kaikkea hassuttelua – teen hiekkakakkuja, rakastan kuraleikkejä, lumileikkejä, pulkkamäkeä, keinumista, käsillä tekemistä, kirmailua jne. Mun ei siis tarvitse pakottaa itseäni mukaan lapsen juttuihin, lapsi taitaa olla enemmänkin mulle hyvä syy lapsettaa julkisestikin.
3. Ota lapsi mukaan omiin juttuihin (mikäli hän siis haluaa tai on kiinnostunut)
Tätä aihetta jo aiemmin oikeastaan sivusinkin eli lapsen voi ottaa mukaan melkoisen moneen hommaan. Kun poika oli pienempi oli suhteellisen helppo mennä ja tulla. Melko monet lapsettomat ystäväni ovat ottaneet perheellisen hahmon hyvin vastaan. On ollut vappubileitä, joissa on ollut ensin lapsiystävällinen osuus ja illan tullen olemme voineet tarvittaessa poistua, notta bileet ovat voineet jatkua astetta railakkaampina tai laittaa lapsukaisen nukkumaan ja jatkaa ystävien kesken iltaa.
Moneen aikuisten juttuun voi ujuttaa jotain pikkukätösille sopivaa. Pihahommissa voi osallistua pienemmällä lapiolla ja maalaushommissa (pihalla) on meillä annettu pieneen muoviämpäriin suti ja vettä sekä jokin oma nurkka, minkä on voinut ”maalata”. Kun muutettiin, niin levitin muutossa tulleista pahvilaatikoista ”maalausalustoja”, poika ulkoterassille ja pensseli käteen, siellä se viihtyi toista tuntia. Onpa yhdessä lakattu kynsiäkin.
Lisäksi lapsen voi ottaa mukaan liikkumaan ja kotijumppaan. Meillä tykätään tosi paljon jumpata mukana – lapsi kirmaa istumaan vatsan päälle, kun näkee, että äiskä meinaa tehdä vatsalihaksia. Jokaisella nostolla annan pusun, lopulta pieni kiittää halilla. Kunhan tuosta vähän kasvaa niin voinemme lähteä lenkille niin, että pienin polkee pyörällä vierellä. Uimassa olemme käyneet koko perhe niin, että toinen vanhemmista voi uida matkaa, sitten vaihto ja silti jää aikaa lillua vielä koko perheenäkin. Vaunuaikaan oli helppo käydä lenkillä ja sittemmin olemme menneet niin, että isä ja poika pyöräilee ja äiti hölköttää vierellä – paras leikki on, kun isi ajaa pyörällä lujaa ja äiti yrittää juosta kiinni, sillä saa aikaan mahdottoman kikatuksen.
4. Pysähdy viimeistään illan tullen
Paras juttu ehkä ikinä on meidän perheessä ollut se, että aina illalla ennen nukkumaanmenoa luetaan satu ja jutellaan. Illalla rauhoitutaan ja pieni mieli askartelee asioiden parissa. Ennen nukkumaanmenoa on hyvä jutella kummastuttavat jutut pois mielen päältä. Meillä on esimerkiksi ollut aikoja, jolloin päiväkotiin lähteminen on tuntunut aivan ylitsepääsemättömältä. Olimme jo hieman huolissaan, kunnes poika alkoi juuri näissä iltatuokiossa juttelemaan, mikä kaikki ihmetyttää ja askarruttaa päiväkodissa. Pienen ihmisen elämässä kaikki on vielä melko uutta ja ihmeellistä, on hyvä raivata arjessa hetkiä niistä puhumiseen. Meillä on muun muassa saunassa ihmetelty sähköä ja sen tuotantoa – ”Paljonko maksaa, että sauna on päällä? Entä telkkari?” ”Mistä sähkö tulee?”. Aamupalalla on lapsi kysynyt silmät ristissä istuvilta vanhemmilta ”isi, mitä tieto on?”. Lenkillä on sama piskuinen katsellut kuuta, joka tuntuu seuraavan meitä ”miksi kuu seuraa meitä?” ja miettinyt ”miksi illalla tulee pimeä?”. Myös salamat ja myrskyt kiinnostaa tajuttoman paljon – ehdoton lempipuuha syksyisin on sadetutkat ja kartat.
Tulipa kuvapainotteinen juttu. Vanhemmuudesta on aina vähän varovaista puhua, jokainen kun on vanhempi omista lähtökohdistaan käsin. Kasvatusopukset ja mielipidepalstat on täynnä ”normaaliutta” ja sitä, millainen tulisi olla, silti jokainen tietää, ettei ole muita mahdollisuuksia olla vanhempi kuin itse kunkin oma tapa. Tärkeintä lapselle on, että aikuinen on läsnä, kiinnostunut hänestä ihmisenä, ihan omana yksilönä ja persoonana ja opastaa häntä tässä kummallisessa maailmassa. Lisäksi bonusta on opettaa lasta välittämään muista ja katsomaan omaa napaansa pidemälle, ymmärtämään oikea ja väärä. Kun lapsi on hyväksytty omana itsenään, kasvaa sieltä sopivasti itsevarma tyyppi, joka osaa olla hyvä myös muille. Lapselleen voi ja pitää antaa eväät elämään, pakata reppu täyteen elämää varten ja mitä näitä nyt on – riittävästi rakkautta, rajoja ja vapautta, mutta lopulta lapsi on pieni ihminen, oma persoona ja tekee isompana omat valintansa.
Se, mitä itse haluan lapselleni kertoa ja välittää on se, että elämä on kivaa. Täällä maailmassa on hauska tallustaa ja seikkailla, että jokaiseen päivään on syytä herätä uteliaasti ja hyvällä mielellä. Huonoista ja paskoista asioista pääsee yli puhumalla ja joskus ihan vaan lujaa halaamalla.
