Uusi harrastus joogasta?
Olemme reissun jälkeen jääneet heräilemään kuuden pintaan aamuisin. Ensimmäisinä öinä Suomessa tosin availimme silmiä ensimmäisen kerran jo kolmen neljän maissa, siitä sitten saimme tiristettyä sentäs tuohon kuuteen. Siksipä olen siis tänäänkin heilunut pystyssä lapsen kanssa jo hyvän tovin.
Olemme tavanneet koko perhe olla melkoisen aamu-unisia, joten emme suoranaisesti valita tällaisesta siirtymisestä ”ihmisten aikaan”. Päivät tuntuvat yllättävän pitkiltä, kun sitä kömpii sängystä päivänvaloon melkolailla heti auringonnousun jälkeen ja tohisee iltaan asti. Olen iloinnut töissä, kun olen vaihtelun vuoksi istunut siellä jo ennen kasia. WHAAT? Tosin unikin tulee kyllä melkoisella nuijalla tavallista aiemmin.
Mutta se, mitä tänne tulin kirjoittelemaan ja teidän kanssanne jakamaan liittyy pohdintaan uudesta harrastuksesta. Ne, jotka minua yhtään tuntevat, tietävät, että tämä tämmöinen hapatus on minulle melkoisen kumma ja vieras juttu. En ole kummoinenkaan lajien kokeilija tai trendien perässä hiihtäjä urheilujeni suhteen. En ole zumbannut, en crossfitannut, en käynyt minkään sortin tekniikkakursseja, juoksukouluja enkä bootcampeja, enkä paljon muutakaan.
Totta puhuakseni ajatus uudesta harrastuksesta saa minut haukottelemaan. Tykkään suorasta toiminnasta ja leipäännyn, jos joudun seisomaan tumput suorina tai epätietoisena ja – taitoisena, opettelemaan jotain pitkän kaavan kautta. Kun urheilen, haluan, että se on takuuvarmaa puuskutusta ja tehokasta. Jos nappaan arjestani aikaa urheiluun, niin luennon kuunteleminen, vaikkapa juoksemisesta, tuntuu tyhmältä ja ajan haaskaukselta, kun olisin voinut saman ajan oikeasti juosta. Osaan olla luova ja idearikas liikkuessani, jo vaihtelunhalu ja nopea tylsistyminen saavat minut luontaisesti hakemaan vaihtelua treeniin. Sama juttu penkkiurheilun suhteen – mälsää katsoa, kun muut liikkuu, kun voisi saman ajan liikkua itse. Saatan katsoa jotain telkkarista viisi minuuttia, jonka jälkeen kiskon lenkkikamat niskaan ja lähden itse huhtomaan.
Mutta niinpä se jo pitäisi tietää, ettei koskaan pidä sanoa ei koskaan eikä mielipiteissään olla niin jyrkkä. Nyt pohdin vakavissani joogaa. Kyllä! Olen kokeillut vähän sitä sun tätä joogan tiimoilta, mutta se ei ole oikein koskaan tuntunut minun jutultani. Rakastan venyttelyä, etenkin syvävenyttelyä, mutta joogan muodossa se ei ole oikein koskaan iskenyt minuun.
Piti ilmeisesti matkustaa Thaimaahan asti, jotta löysin joogasalin ja ennen kaikkea opettajan, joka sai homman menemään nahan alle.
Majapaikassamme oli joogastudio. Mies ja poika sen ensimmäisenä pienen ylämäen ja metsän takaa löysivät. Päätin sitten yhtenä päivänä mennä mukaan ohjatulle Iyengar parituntiselle. Vau! Ensimmäistä kertaa kohtasin loistavan opettajan, jonka opastuksella opin tuon parituntisen aikana enemmän joogasta kuin ikinä räpeltäessäni Suomessa ohjaajien kanssa. Lisäksi taisin vahingossa osua oikeanlaiselle tunnille, Iyengar tuntui heti omalta jutulta! Paljon on vielä sellaista, mitä en tietenkään osaa – kuten se hengittäminen. Mutta kun kävelin takaisin rannalle vapisevin jaloin, ei sitä osaa edes sanoiksi laittaa. *huokailua* – pää ja keho täynnä oivalluksia.
Kun palasimme Suomeen, niin kuinkas ollakaan huomasin googlettavani mahdollisuuksia Iyengar-joogaan täällä. Myös restoratiivinen jooga kuulosti jo Thaimaassa kokeilemisen arvoiselta, mutta koska en ehtinyt sitä enää siellä kokeilemaan, ajattelin korjata asian Suomessa. Reissun jälkeen olemme kuitenkin pääasiassa palanneet perusasioiden äärelle, about näin:
Toivottavasti pääsen ajatuksentasolta toimintaan ja kevään, kesän, okei – ihan viimeistään syksyn aikana joogaamaan.