Haluan feminismini ilman uusliberalismia

Bluestocking

Olette varmasti huomanneet, että viime vuosina feminismi on ollut kaikkien huulilla. Sana valittiin Merrian-Webster-sanakirjassa vuoden 2017 sanaksi, sitä on painettu ketjuliikkeiden printtipaitoihin ja feministiksi julistautuminen on helpompaa kuin koskaan. Itseni ensisijaisesti feministiksi määrittelevänä tyyppinä olen ollut kehityssuunnasta iloinen, mutta ilmiö on herättänyt minussa myös epämääräistä epäilyksen tunnetta, jota en ole aiemmin osannut sanoittaa. Sitten törmäsin The Conversation -julkaisun tekstiin uusliberalistisesta feminismistä, ja äkkiä ymmärsin, mikä minua oli ilmiössä vaivannut.

 

Hieman taustaa: Sekä uusliberalistisen feminismin käsite että yllä mainittu teksti ovat uusliberalistista feminismiä tutkineen akateemikko Catherine Rottenbergin käsialaa. Artikkelissa Rottenberg selittää, että uusliberalistinen feminismi tunnistaa sukupuolten epätasa-arvon - kuten palkkavinouman ja seksuaalisen häirinnän - mutta jättää huomiotta sosioekonomiset ja kulttuuriset rakenteet, jotka myös vaikuttavat ihmisten elämään. Uusiliberalistinen feminismipuhe on suunnattu keskiluokalle ja ylemmälle keskiluokalle ja perustuu ajatukselle itsensä huolehtimisesta ja tsemppaamisesta keskittyen siten yksilöihin eikä rakenteisiin. Oikeistolainen individualismi, check!

 

Ja siinähän se olikin, epäilykseni sanoitettuna: Kun feminismistä tehdään voimaannuttava kulutustuote ja individualismin väline, suunnataan huomio samalla pois niistä rakenteista, jotka epätasa-arvoa tuottavat. Voimaantuminen on ihanaa ja tärkeää, mutta on syytä muistaa, että feminismissä on kyse isommasta kuvasta kuin kulutusyhteiskunnassa toteutettavasta minä-projektista. Ja isompaan kuvaan uusliberalistinen feminismi ei yletä, sillä sen kärki on yksilöpuheessa. Rottenberg selittää, että yksilöpuhe tekee feminismistä myös helpommin popularisoitavan ja siten kaupallistettavan: ilmiö, joka roikkuu vaaterekeillä esimerkiksi Gina Tricotin ja jonka feminismillä ratsastavia printtipaitoja olen kritisoinut muun muassa täällä.

 

Mikä uusiliberalistisen feminismin ydinongelma sitten on? No, mielestäni se, että se sivuuttaa täysin yhden neljännen aallon feminismin kulmakivistä: intersektionaalisuuden. Intersektionaalisen feminismin mukaan ihmisen elämään vaikuttavat muutkin tekijät kuin sukupuoli. Ja koska uusliberalistinen feminismi on suunnattu pääasiassa valkoisille, keskiluokkaisille cis-heteronaisille, jättää se aika monta ryhmää yhdenvertaisuuden ulkopuolelle. Uusliberalistista feminismiä ei esimerkiksi kiinnosta pistää kampoihin luokkayhteiskunnalle, sillä sen ensisijainen tavoite on saada hyväosaiset cis-naiset kilpailemaan markkinataloudessa samoilla säännöillä miesten kanssa. Ne säännöt sen sijaan ylläpitävät luokkayhteiskunnan rakenteita - ja samalla epätasa-arvoa. Intersektionaalisuuden vinkkelistä uusliberalistinen feminismi on siis oksymoroni.

 

Palkkatasa-arvon saavuttaminen ja seksuaalisen häirinnän loppuminen ovat tärkeitä tavoitteita. Ne kaatuvat patriarkaatin mukana, johon uusliberalistinen feminismi saa aikaan lähinnä yksittäisiä säröjä. Siksi haluan feminismini jatkossakin intersektionaalisena.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Kommentoi

Commenting is closed.