27.9. 2015 julkaisin Bluestockingin ensimmäisen postauksen. Siitä on kulunut tänään tasan neljä vuotta.

On kulunut neljä vuotta siitä, kun lahtelaismies pukeutui Ku Klux Klan -kaapuun protestoidakseen pakolaisten vastaanottamista. Neljä vuotta sitten pakolaisia kuljettaneen bussin ikkunaan tähdättiin ilotulitteita ja SPR:n työntekijöitä heitettiin kivillä. Alettiin puhua ääripäistä ja rasismikorteista. Ihmiset kutoivat turvapaikanhakijoille villasukkia ja minä kirjoitin: “Minä kiitän kaikkia villasukankutojia. Toivon, että jonain päivänä teidän inhimillisyyttänne ei pidetä radikaalina vaan normaalina käytöksenä.”

Neljä vuotta on kulunut. Tänään on 27.9. 2019 ja minä julkaisen Bluestockingin viimeisen postauksen.

Neljässä vuodessa on tapahtunut paljon. Donald Trump on Yhdysvaltain presidentti. Brexit tulee todennäköisesti toteutumaan. Viimeisen gallupin mukaan Perussuomalaiset on Suomen suosituin puolue.

Toisaalta neljässä vuodessa on tapahtunut paljon enemmän. Vuonna 2017 feminismi oli Merriam-Webster -sanakirjan vuoden sana, tällä viikolla 16-vuotias Greta Thunberg laittoi Trumpille Twitterissä jauhot suuhun ja viime vuosina #MeToo-kampanja on ravisuttanut yhteiskunnallisia asenteita ja työelämän käytäntöjä.

Neljä vuotta olen elänyt maailman tapahtumien mukana tulkitsemalla niitä kirjoittaen. Kirjoittaminen ei ole minulle vain viestimistä. Se on enemmän. Kirjoittaessani jäsennän ajatuksiani. Kun fakta kulkee tilastoista näppäimistölle, omaksun tiedon syvemmin. Käsittelen tietoa sitä vasten, minkä tiedän ja koen ennestään tutuksi. Kuva maailmasta muodostuu kirjoittaessa, ja siksi kirjoittaminen on minulle tietämisen työkalu. Näistä syistä ryhdyin myös bloggaamaan.

Maailmassa tapahtuu asioita nopeasti, ja olen halunnut reagoida tapahtumiin nopeasti. Siksi olen ylläpitänyt säännöllistä postaustahtia myös silloin, kun minulla ei välttämättä olisi ollut akuuttia sanottavaa. Toisinaan olisin halunnut jäädä aamuisin peiton alle ja seurata tilanteiden kehittymistä yksin ja hiljaa. Olen kuitenkin halunnut pitää teidät ajatusteni mukana, ja yhteys katkeaa, ellei sitä vaali.

Vaikka tunteet eivät ole synonyymi impulsiivisuudelle, ne voivat toimia toiminnan katalyyttina. Siksi minä olen kirjoittanut auki paitsi toivoani, myös tuohtumusta. Viime kuukaudet olen kuitenkin viipyillyt hitauden äärellä. Olen lukenut Sara Ahmedia, Ian Hackingia ja hirveän monta romaania (Pajtim Statovci! Aino Vähäpesola! Siri Hustvedt!). Ajattelun kehittyminen vaatii aikaa ja olen oivaltanut, että juuri nyt haluan ennen kaikkea oppia. Jäsennelty ajatus syntyy rauhassa työstäen.

On hirveän ristiriitaista, että maailmassa tapahtumat etenevät nopeasti, mutta oma ajattelu kehittyy hitaasti. Tähän saakka olen mukautunut ensimmäiseen, mutta seuraavaksi haluan vaalia jälkimmäistä. Juuri nyt tuntuu siltä, ja tahdon kulkea sen tunteen mukana – tällä kertaa tunne toimii siis katalyyttina verkkaisuudelle. Pyrkimykseni pitkäjänteisen kuvittelun mahdollistamiseen ei kuitenkaan ole ainoa asia, jonka vuoksi jätän nopeaa reagointia vaativan alustan ainakin toistaiseksi. Toinen kysymys liittyy yksityisyyteen:

Olen kokenut blogin työkaluksi, jonka kautta käsittelen yksityisen ja julkisen rajapintaa. Se on tarkoittanut oman elämäni ja kokemusteni paikoin raadollisen rehellistä avaamista. Kyse on ollut tietoisesta valinnasta, enkä kadu kokemusteni jakamista. Olen kuitenkin tullut varovaisemmaksi. Vaikka some mahdollistaa sen, että oman tarinansa voi kertoa omista lähtökohdistaan, on se myös jakamisen suhteen vaativa. Kun jouduin kesällä käymään läpi vaikeita, henkilökohtaisia asioita, podin ristiriitaa siitä, että en jakanut tuntojani julkisesti. Huomasin myös, että minulta odotettiin henkilökohtaisen jakamista kollektiivisen työstämisen mahdollistajana. Ajatus oli häiritsevä. Huomaan, että itse valittu jakaminen on paikoin muuttunut erikoiseksi vaatimukseksi, jota en ole valmis lunastamaan. Myös tämä on ajatus, jonka haluan pohtia rauhassa loppuun.

Kun kirjoitin Ennen kaikkea feministi -kirjani, kokosin siihen ajatukset, joita olin blogissani vuosien varrella käsitellyt. Teemat eivät valikoituneet sattumalta: Luvut on koottu aihepiireistä, jotka ovat olleet kaikista teksteistäni luetuimpia ja resonoineet blogini ulkopuolella laajemmin kuin muut. (Paitsi viimeinen yhteiskuntaluokkaa käsittelevä luku, josta kustannustoimittajani taisi käyttää sanaa “raskassoutuinen”. Myönnän, että kirjoitin tuon luvun puhtaasti itsekkäistä intentioista: En ollut havainnut tematiikan resonoivan lukijoissa, se kiinnosti ensisijaisesti minua.) Kun kirja oli valmis, tuntui, että se asetti pisteen sille kirjoittajalle, joka minä olen nyt. Seuraavaksi haluan oppia uusia kulmia myös kirjoittamiseen.

Neljä vuotta olen tulkinnut yhteiskunnallisia tapahtumia kirjoituksillani. Seuraavaksi aion opiskella maailmaa lukemalla muiden tulkintoja. Voi olla, että palaan vielä joskus blogin pariin, mutta tällaisenaan Bluestocking lakkaa olemasta tämän postauksen myötä.

Kiitos, että olette kulkeneet mukanani. Olen siitä ihan hirveän otettu.

Viimeisen kerran: Hyvää syksyä, ystävät! Menkää kutomaan niitä villasukkia.

<3: Minja