Neljännen aallon feminismi ei ole hylännyt naisia

Bluestocking

“Uusi feminismi unohti naiset.” Näin julistaa tuoreimman Imagen kansijuttu, jossa haastatellaan pitkän linjan feministiaktivistia ja kirjallisuuden professori Ebba Witt-Brattsrömia. Jutussa Witt-Brattsröm sanoo, että hän ei ymmärrä ‘uutta ajattelua’. Hän viittaa neljännen aallon feminismiin eli niin sanottuun intersektionaaliseen feminismiin ja sanoo muun muassa näin: “Näille uusille feministeille historia oli täysin yhdentekevää. Naista ei saanut sanoa naiseksi. Minusta tuntuu käänteiseltä naisvihalta, kun yhtäkkiä ei haluta puhua naisten kokemuksista vaan sanotaan, että on kuusitoista erilaista sukupuolta.”

 

Niin paljon kuin Ebba Witt-Brattströmin monen vuosikymmenen mittaista aktivismia ja tasa-arvokamppailua arvostankin, niin tekstin lukeminen oli näiltä osin kyllästyttävää. Tuntuu tylsämieliseltä lukea juttuja “käänteisestä naisvihasta” ja puolihuolimattomia letkautuksia “kuudestatoista sukupuolesta” sellaisen ihmisen suusta, joka kutsuu itseään feministiksi. Samoja argumentteja käyttävät nimittäin myös ihmiset, jotka kutsuvat itseään antifeministeiksi.

 

Minä edustan neljännen aallon feminismiä eli intersektionaalisuutta. Intersektionaalisuudelle ei ole kunnollista suomen kielistä käännöstä, mutta olen törmännyt muun muassa moniperustaisen syrjinnän käsitteeseen. Se tarkoittaa käytännössä samaa kuin intersektionaalisuus: Sitä, että syrjintä ei liity ainoastaan sukupuoleen, vaan myös esimerkiksi vammaisuuteen, seksuaalisuuteen, ihonväriin, yhteiskuntaluokkaan ja/tai uskontoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valkoinen nainen, joka on korkeasti koulutettu ja kristitty, kohtaa hyvin erilaista syrjintää kuin tummaihoinen, vähemmän koulutettu musliminainen. Intersektionaaliset feministit ovat huomauttaneet, että pelkkään sukupuoleen keskittyminen jättää huomiotta sen, että syrjintään ja sortoon liittyy myös muita näkökulmia kuin sukupuoli. Se ei kuitenkaan tarkoita, että neljännen aallon intersektionaaliset feministit olisivat hylänneet naiset. Väitän jopa, että tilanne on päinvastainen.

 

1900-luvun alussa suffragetit taistelivat naisten oikeuksista. Kyse oli kuitenkin pitkälti valkoisten naisten oikeuksista. Sillä vaikka suffragetit taitselivatkin ansiokkaasti naisten äänioikeuden puolesta, ei heitä kiinnostanut muu kuin itsensä kaltaisiin, valkoisiin naisiin kohdistuva vääryys. Suffragettien toiminnasta on luettavissa jopa rasistisia piirteitä. 2010-luvulla sen sijaan väännetään Suomessa edelleen siitä, voiko feministisessä järjestössä olla jäsenenä ei-naisia. Tässäkin keskustelussa tuntuu unohtuvan, että syrjinnän näkeminen ainoastaan sukupuoliperustaisena antaa vain kapean käsityksen siitä, millaista sortoa esimerkiksi rodullistetut transihmiset kokevat.

 

En itsekään ole täydellinen feministi. Viime kuussa jaoin sitaatin Yhdysvaltain ex-ulkoministeri Madeleine Albrightilta. Itse sanoma oli mielestäni hyvä: Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät tue toisiaan. Instagramissa minulle kuitenkin huomautettiin, että itse asiassa Albrightia voi pitää yhtenä syyllisenä satoihin tuhansiin kuolemiin esimerkiksi Irakissa, Ruandassa ja Jugoslaviassa. Tästä näkökulmasta sitaatti helvetistä ja naisista näyttäytyy jokseenkin irvokkaana. Ja kaltaiseni valkoisen, hyväosaisen naisen jakamana myös ignorantilta (kutsutaan myös ‘valkoiseksi feminismiksi’, josta kirjoitan lisää myöhemmin).

 

Intersektionaalinen feminismi on mahdollistanut sen, että ymmärrän ja opin sorron ja syrjinnän syistä ja rakenteista koko ajan enemmän. En ole unohtanut naisia, mutta olen oivaltanut, että naiset eivät ole yhtenäinen kategoria. Nähdäkseni se ei ole naisten unohtamista, vaan kaikkien naisten mukaan ottamista.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook, Instagram & Twitter!

Kommentoi

Commenting is closed.