Kun tajusin tarvitsevani apua

Kuvitus tämän blogin tekijältä: http://anninjorinat.blogspot.fi/

Mun pää on täynnä sekasotkua.

Olin ajatellut kirjoittavani tänne koko tarinan aikajärjestyksessä, mutta tuntuu että täytyy pitää välihyppy tämän hetken asioihin, ja jatkan myöhemmin siitä mihin jäin. Vaikka tämä nyt ’paljastaakin’ lopputulosta. Mutta blogin idea kuitenkin on, että saan purkaa kaikki ajatukseni pääni sisältä, alusta loppuun. Mun pääni on tärkeämpi kuin tämän viihdearvo.

No, kaikki oli jo valmiiksi ’huonosti’, niin ei mulla ollut mitään menetettävää. Mutta käyttäydyin huonosti yhdellä Kingdom Palacen keikalla. Hävettää oma käytökseni ja kadun sitä, mutta ehkä sen oli tarkoitus tapahtua, että se herätti mut kunnolla. En ollut sillä hetkellä oma itseni. Mutta ihmiset tekee virheitä, eikä mennyttä voi muuttaa. Kärsin seuraukseni ja otan opikseni. Enempään en voi. Paitsi keskittyä sitten saamaan itseni ja pääni kuntoon. Ja jättää tollaiset draamashowt.

I’m sorry ’bout my behaviour for the last time
It just feels so bad that you’re not mine
Love can make crazy
But I can’t always blame it
You mean so much to me
That nothing makes sense, now I see
Maybe someday I can go on
Sorry that I lost my control

Mä olen miettinyt niin paljon, itkenyt niin paljon, tämän neljän kuukauden ajan (noin 4kk erosta).
Miten mä voin? No en kovin hyvin. Mikään asia ei sujunut niin kuin olisin halunnut. Ymmärrän, ettei Laurilla ole (eikä ole ollut) samat tunteet ja ajatukset, koska sehän teki kaiken niinkuin halusi; jätti mut, koska halusi niin ja otti toisen, koska halusi niin. Kun tekee niin kuin haluaa, niin eihän siinä silloin hänelle koidu mitään oloja ja ongelmia. Hänen on helppo mennä eteenpäin niinkuin mitään ei olisi ollut koskaan, hänen on helppo unohtaa kaikki ja jatkaa normaalisti. Mutta mun tunteet on luonnollisestikin täysin päinvastaiset, koska kaikki asiat meni just niinkuin mä EN olisi halunnut. Mä en pysty olla niinkuin ennen seurustelua, enkä niinkuin ennen tapaamista. Tää kaikki on muokannut kaikkea mussa. Ei mulla elämä jatku samalla tavalla. Tottakai se ottaa koville, ymmärtäähän sen. Luulisi ainakin niin. Harmi kun en pysty vain pyyhkiä ihan kaikkea pois. Hän pystyi.

Kuitenkin, vaikka mitä on mielen sisällä, niin pitäisi osata yleiset käytöstavat. Myönnän, etten niitä viimeksi ainakaan käyttänyt, ja olin vain tosi lapsellinen ja typerä. Mutta näemmä siis se on ainakin ihan totta että ’Rakkaus sekoittaa pään’, se tekee hulluksi. Niinkuin olen lukenutkin rakkaustieteen käsikirjasta, että se johtuu aivojen dopamiinin tuotannosta. Periaatteessa ’hulluus’ ei siis ole mun vika. Olen vain jostain syistä ajautunut tähän tilanteeseen. Se tavallaan on vähän kuin sairaus, ja koska mun aivot on jo näin kauan ollut tässä tilassa, taidan tarvita siinä apua. Vaikka miten olen ajatellut osaavani hoitaa asiat pääni sisällä itse, niin ehkä en pystykään siihen. 

Olen kuitenkin kirjoittanut asiasta kavereille, eksälle sekä tähän blogiin (tai no moni kirjoitus on luonnoksena, ei vielä julkaistu). Uskon kyllä, että tämä auttaa siinä mielessä että kun saan kerrottua asian, jakaa sen, niin ainakin vähän se helpottaa. Selvyyttä en ehkä tule ikinä saamaan tämän enempää kuin olen jo saanut, koska en voi pakottaa toista vastamaan mulle kaikkeen, eikä se näemmä sen vastauksia edes muuta, että saisin yhtään lisää selityksiä ja syitä kuin tähän astisetkaan. Hänelle ne riittää syyksi. Mä en tuu koskaan saamaan sellaisia vastauksia mitkä riittäis mulle. Ja nyt kun olen todistanut olevani hullu sekopää niin ehkä ei enää edes halua yrittää selitellä mulle mitään.
Ja olen puhunut myös, kavereille ja sille eksälle. Ja nyt aloitan terapiat missä puhun ammattiauttajallekin. Toivon todella että saan siitä tarvittavan avun ja saan pääni kuntoon ja aivojeni dopamiinin tuotannon normalisoitumaan, ja voin jatkaa elämää, pääsen yli erosta ja eteenpäin. Todellakaan elämä ei voi ja saa jatkua ikuisesti näin.

Olen myös kokeillut kukkauutetippoja, ainakaan vielä ne ei ole mulla toiminut. Mutta uskon, että puhuminen ja kirjoittaminen on paras tapa asioiden käsittelyyn ja lopulta, toivottavasti, ylipääsemiseen. Tietenkin vaihtoehtoina on vielä vaikka mitkä enkeliterapiat ja yksisarvishoidot. Tai Jumala. Mä oon nyt aika avoin kaikenlaisille vaihtoehdoille, mitkä auttais mua pääsemään yli näistä oloista. 
Niin, ja kokeillut myös toisia miehiä. Mä en oikeesti oo ikinä ollut yhtään laastarisuhteiden kannalla, ja itsestäni tiiän, että tällä hetkellä kun mä en oo vielä valmis, niin mulle ne olis niitä. Eikä se olis reilua miehiä kohtaan. Olen treffannut tai ’treffannut’ muutamia sen jälkeen, mutta ei mikään tunnu yhtään miltään. Vaikka koin yhdet maailman parhaimmat treffitkin, niin ei. Oli kivaa ja kaikki oli tosi hyvin, eikä miehessäkään ollut mitään vikaa -mutta ei me oltu toisiamme varten. Oon kuitenkin kiitollinen siitä, että sain kokee parhaat treffit mitä ikinä oon kokenu. Tietää nyt mitä voi odottaa mieheltäkin. On olemassa miehiä ketkä tykkää tehdä asioita ja liikkua, eikä hengata vaan neljän seinän sisällä kotonaan tai kännätä jossain kapakassa. Mutta tällä hetkellä kun tutustun uusiin, niin ajattelen että tutustun siinä mielessä, että haluan tutustua uusiin, mukaviin ihmisiin, enkä parisuhde tavoitteenani. Haluan tulla huomaamaan, että on olemassa hyviä, mulle sopivampiakin miehiä. Mulla on kyllä tulossa treffit, taas Helsingissä, ihanalta vaikuttavan miehen kanssa, toivottavasti en pilaa itse nyt mitään… Mutta ehkä mä olen vain yksinkertaisesti liikaa oman alueeni miehille, ja mua odottaa joku kauempana. Mullehan se välimatka ei ole ongelma.

Haluan olla entinen itseni, en tietenkään täysin, mutta perusidealta. Haluan olla iloinen ja positiivinen ja ihana ja kiltti ja hyvä ystävä ja hyvä äiti (no sitä oon jokatapauksessa. Kiitos lapsilleni, että ovat olemassa. Miten sekaisin olisinkaan ilman heitä. He ovat olleet mulle syy jaksaa olla ja toimia). Haluan, että osaan taas ajatella muitakin kuin itseäni ja omia ongelmiani. Haluan saada sisäisen rauhan pääni kanssa. Mutta haluan säilyttää rakkauden. Mä opin rakastamaan, vaikkakin tällaisen draaman kautta, mut kaikesta tästä sain kiinni tästä tunteesta. Tunteesta, mitä luulin ettei mulla ole ollenkaan. Mutta haluan oppia vaihtamaan rakkauden kohteen, ilman että jään kiinni roikkumaan, johonkin mikä on päättänyt alkaa mulle saavuttamattomaksi. Mä ansaitsen rakkautta ja pystyn kyllä joskus antaa rakkauttani vielä jollekin (toisellekin), mutta asian pitää olla molemminpuolista ja tapahtua molempien tahdosta. Tietenkään en edelleenkään ymmärrä sitä, että miksi Lauri valehteli mulle sitten kaiken, tunteistaan, jos niitä ei ikinä ollut. Pitää hyväksyä se, etten ikinä tiiä mitä hänen pään sisällä silloin liikkui, tai nyt liikkuu. Mutta mä olen vielä vaiheissa. Luulin, että olisin jo edistynyt vähäsen, kun en enää ihan joka päivä ole itkenyt asialle, mutta toi mun keikkakäyttäytyminen näytti sen, etten todellakaan ole vielä pääsemässä yli. Kaikki se morkkis mitä mulle tästä jäi, olen oikeasti todella pahoillani, niin sai mut ajattelemaan, että tarvitsen tässä ulkopuolisenkin apua. Kannattaa ainakin yrittää. Mä tarvitsen rauhan.

Tänä vuonna en oo ollu enää täysin oma itseni. Yleensä mä osaan hoitaa kaikki asiat ja muistan. Vuodenvaihteessa mua vaivas se kun se oli ’väärän’ ihmisen kanssa, ja se ajatus sekoitti mun päätä. Sen jälkeen kaikki epävarmuus mitä halutaan ja osataanko ja onko se edes tosissaan. Sitten yhdessä ollessa se kun ei silti mennyt ja tuntunut siltä kuin kuuluisi. Siis kyllä jopa mä itse tunsin sen noin, ja puhuinkin siitä kavereillenikin, etten tiiä mitä nyt tässä ja miten tää menee ja ettei kaikki oo ihan ookoo, mut mulla oli ja olisi edelleen siihen se vahva tunne, että kun vaan olis yrittänyt ja antautunut kunnolla eikä jarruttanut ja luovuttanut. Okei ja sitten erottua tää kaikki lopullinen sekoaminen. Mä unohdin mun yhden lapsen koululääkärin, meinasin unohtaa toisen kevätjuhlan, oman hammaslääkärin… Unohdin kaikkia tollaisia perusasioita, ja siis edelleenkin, viimeksi tänään. Kaikki johtuu siitä, ettei mun pää toimi enää normaalisti kun mun aivot ei lopeta tän asian miettimistä. Toivon todella, ettei mun tarvii kärsii tästä kahtakymmentä vuotta.

Mutta mulle jäi rikkinäinen sydän siitä harhaanjohtamisesta. Koska mä en ymmärrä, miten mieli voisi muuttua, kun itselläni ei ikinä mieli muutu ilman todella hälyttävää syytä. Jos mä jostakin pidän, niin pidän siitä aina, ellei se tee asian muuttamiseks jotain äärimmäistä, mikä saisi mut ajattelemaan toisin. Mut mä tykkäsin siitä, niin mä tykkään siitä edelleenkin, aina. Mä rakastuin siihen, niin tulen jollain tapaa rakastamaan aina.

Ja nyttenkin kun käyttäydyin huonosti -tein väärin. Mutta suurin virhe tässä kaikessa on se, että rakastan häntä.
Jos minun täytyy pyytää anteeksi rakkauttani, niin sitten pyydän. Jotain mä kaipaan ’meissä’ ihan hirveesti. Miten ikävä voikin tuntua näin raastavalta? Mutta mitään ’meitä’ ei oikeasti ikinä ollutkaan. Ehkä kaikki oli jotain harhakuvitelmaa mun pääni sisällä.

Mä olen vain niin hajalla. Oikeesti välillä tuntuu, että jos asiat onkin niin, että muut ei teekään mitään väärin, vaan se olen mä. Mä olen se outo, hullu sekopää, kaikki ongelmat on vain mun oman pääni sisällä. Kaikki muut onkin ihan hyviä ja tekee oikein ja reilusti, ja jos kaikki vika onkin mussa; mä oon itse se, kuka on ihan sekaisin. Kaikki mitä mun ympärillä tapahtuu, johtuukin vain musta eikä muista. Se, että mikään ei suju, ei ole muiden vika vaan jotenkin johtuu musta, kaikki vika lähtee itsestä. Mä luulin, että olisin hyvinkin itsenäinen, mutta näkeehän sen miten jään roikkuu muihin ihmisiin. Ja mä luulin, että olin hyvä tyttöystävä. Ehkä en todellisuudessa ollutkaan. En siis taida tuntea itseäni yhtään. Vaikka musta tuntuu että tein kaiken oikein tyttöystävänä ollessa, niin jokuhan siinä varmasti mätti. Mutta ehkä tässä kappaleessa mulla on nyt paljon vääriäkin ajatuksia. Olen vain nyt niin pihalla.

Mä en tiedä mitä hän haluaa. Tai no tiedän, ettei halua musta yhtään mitään, ainakaan enää. Mutta, että haittaako häntä jos ikinä enää tulen niiden keikoille (mä oikeesti tykkään siitä musiikista, ja livekeikoista yleensäkin, niin siksi oon käynyt), haluaako hän ettei ikinä kuule musta eikä ikinä törmätä. Koska, jos niin haluaa, niin mä arvostan sitä ja toimin niin. Jätän ihan kokonaan rauhaan, jos hän niin tahtoo. Annan tilaa. Vaikeaahan se tietenkin voi olla kun samassa kaupungissa asutaan. Mutta sitten yrittäisin vältellä parhaani mukaan.
Ja aiemmin hän sanoi kyllä, ettei haittaa jos törmätään ja voi sitä jutellakin, että hänellä ei ole mitään mua vastaan. Mutta hänellä on tapana muuttaa mieltä, niin ehkä hän ei ole enää sitä mieltä. Nopeasti muuttaa kuitenkin mieliä kaveruuden ja seurustelunkin välillä. Ja sen välillä, että tykkää ja välittää ja sitten, ettei olekaan ikinä muka tuntenut yhtään mitään. Vitsit, kun kiinnyin äärimmäisen hankalaan ihmiseen. Oli virhe ikinä tavata koko ihmistä, en keksi mitä hyvää olisin sen tuntemisesta saanut. Koko tunteiden tunteminenkin oli pelkkää kipua. Tuliko se mun elämään vain siksi, että satutti mua ja pilas koko mun elämän ja koko mun minuuden? En nimittäin enää itsekään tiedä mitä tai kuka oon. Rakkauden pitäis avata uusia ovia eikä tuoda pelkkää pahaa mieltä. Mä oon niin sekaisin, koko asia on sekoittanut mun mielen ja pään. Miks tää meni muhun näin? Miks tää oli mulle niin valtava asia? Mun on pakko saada itseni kuntoon, kun tuntuu että tää on pelkkää kitumista koko ajan. Ei mulla ole yhtään hyvä olla.