Kunhan höpöttelen

Ajattelin tänään kirjoittaa vain ihan tavallisempia asioita. Omia kuulumisia. Tosiaan aiemmin tuossa sanoin, että aion postilla usein, mutta mulla olikin tuossa monen päivän tauko.

Viikonloppuna oli synttärihommia. Kuopus täytti jo kymmenen vuotta. Mihin tuo aika oikein menee? Juurihan hän syntyi! Ja mähän itsekin olin vasta äsken 16-vuotias.

Musta on ihanaa, että mun tämä lapsi on vielä selkeästi lapsellinen ja leikkii leluilla. Tuntuu, että koko ajan maailma menee sellaiseksi, että aiemmin teinistytään. Tai sitten se on vain mun oma tunne. Mä itse olin lapsi pidempään kuin moni mun ikäinen. Mulla oli Barbiet kuvioissa vielä yläasteellakin. Tosi ovathan ne vieläkin.

Mulla on tottakai kaikista lapsistani ihana tunne, mutta etenkin tästä nuorimmasta. Kun hän vielä kuitenkin tarvitsee mua. Luonnollistahan se on, että mitä isommaksi lapset kasvavat, sen vähemmän he tarvitsevat äitiä. Tai vanhempia. Mutta mun lapsista kun on kyse, niin he eivät tarvitse isää ollenkaan. Koska sellaisia ei ole.

Mulla on ikuinen vauvakuume ja lapset on mun elämän paras asia. Onneksi mulla on kavereita, keillä on vauvoja, niin saan myös heidän seurastaan nauttia.

Mutta jotenkin, en tiedä onko jotain ikäkriisiä, ei välttämättä. Mutta musta tuntuu jo, että mun oma elämä on jo elämän ’ehtoopuolella’ kuten mun Pohjois-Karjalaiset menneet isovanhempani olisivat sanoneet. Ja en ole niin vanha. Tosiaan, jotkut vasta alkavat elää tuota vauva-ja lapsi arkea, kun mä olen jo lopussa. Mutta mun tunne tulee varmasti siitä, kun ei ole enää vauvaa tai taaperoa. On vain näitä isompia. Mun oma identiteetti on olla äiti. Ainakin mulla itselläni on se tunne. Tunnen olevani onnellisimmillani ja eniten oma itseni kun olen pikkuisen, täysin musta riippuvaisen äitinä. On jo kauan ollut ns. orpo olo, kun ei ole ollut työnneltäviä rattaita. Mutten enää halunnut enemmän yksinhuoltajaksi, enkä asua miehen kanssa. Joten lapsiluku jäi kolmeen.

Sitten mun alkuviikko meni verkkokursseilla. Se on kivaa, että mulle on tulossa jotain muutakin kuin pelkkää kotona olemista. Mun lempparipaikassakin on kesäksi tuurausta tiedossa.

Näin netissä ilmoituksen mun unelmatyöpaikasta. Olen jo vuosia miettinyt, että kaikkein eniten haluaisin olla lelukaupassa töissä, ja nyt oli avoin paikka Tampereella. Melkein jo innostuin. Mulle olisi täydellinen hetki vaihtaa maisemaa. Ja mulle riittäisi se. Uskon että voisin olla onnellinen kivassa työpaikassa kokoaikatyössä, ja kotona lasteni kanssa. En siis tunne kaupunkia ja ketään sieltä. Eikä harmittanut edes ajatus, että tänne jäisi sukua ja kavereita. Pärjäisin ilman sukua. En tarvitse enää lapsiani hoitoonkaan, kun olen sinkku ja sellaisena aion pysyä. Kavereita näkisin silloin, kun kävisimme täällä. Mutta ei. 2/3 lapsista suostui, mutta olisin tarvinnut täyden suostumuksen muuttoon, jotta olisin edes hakenut töitä.

Vaikka moni mulle sanoisi ja ajattelisi, ettei haittaa, hän on jo iso, voi muuttaa yksin opiskelija-asuntoon. Niin mä en ole sellainen. Ehkä jos hän itse ehdottaisi, mutta ei näin. Mun jokaisella lapsella on täysi oikeus asua kotona perheen kanssa 18-vuotiaaksi asti, tai kauemminkin. Mä en ole ketään ikinä ajamassa pois kotoa. Katsotaan tätä sitten vaikka parin-kolmen vuoden päästä uudestaan, jos tämä mahdollisuus silloin vielä tulee vastaan. Nyt on tärkeintä että lapsi käy mielellään tuota koulua, missä tällä hetkellä on.

Mutta tottakai musta olisi kiva vaihtaa kokonaan maisemaa, nyt kun on erokin tullut.

perhe oma-elama ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *