Koulujen päätös takana, ja some täynnä hehkutuksista lastensa loistavista arvosanoista. Paljon onnea heille ja tottakai saa tuntea ja näyttää ylpeytensä. Mutta koska mä en kuulu tuohon osaan ihmisiä, niin keskityn tähän nyt siltä toiselta kannalta.

Mulla ei itselläni ole mitään taitoja, en ole missään lahjakas. Jossain vaiheessa olin vain lahjakas pänttäämään. Että pikku hetkeksi opin asiat. Mistä ei tietenkään ole loppuelämän hyötyä. Mun lapset on muutoin munlaisia pitkälti, muttei pidä myöskään panostamista ja pänttäämistä tärkeänä. Hyviä ihmisiä he on silti vaikkei olisi ysejä ja kymppejä saanut, vaan olisi vain harva kasi, mutta kutosia ja seiskoja sitäkin enemmän. Heistä pitää olla ylpeä, jos saa pysymään kutosessa eikä laske vitoseen.

Nykyään ei ole myöskään niin, että pääsipähän edes luokalta. Koska nykyään lähes aina  päästetään seuraavalle luokalle, vaikkei taidot sitä vastaisikaan. Joskus ehdotin jopa itse yhdelle lapselleni luokalle jäämistä, kun ei lukenut läheskään ikätasoisesti. Mutta ei. Heidät halutaan silti päästää seuraavalle luokalle opettelemaan uusia vaikeampia asioita, vaikkei edellisen luokan perusasiatkaan ole hallinnassa. Siitä tulee se kierre, että koko koulu-ura on vaikea. Mitä ei välttämättä olisi, jos olisi voinut jättää ekalla luokalleen.

Noh, sitä tämä nykymaailma on.

Mä ennen vanhaan ajattelin, että käyttäytyminen olisi turhin koulunumero. Koska se oli muka helppo ja kaikki saisi automaattisesti vähintään kasin aina siitä. Vaikkei se niin ole tietenkään. Nyt aikuisena pidän sitä numeroa kaikkein tärkeimpänä ja sisällyttäisin siihen monta asiaa, mitkä mielummin numerottaisin kuin oppiaineet. Huomioonottavuus, ystävällisyys, sosiaalisuus, sosiaaliset käytöstavat tilanteet huomioiden, rehellisyys, kaveritaidot, uskollisuus, luotettavuus, yrittäväisyys, että jaksaa kokeilla eikä heti lannistu, on mukava ja kiva kaikille, ei tee mauttomia vitsejä, tottelee opettajia, ei suutu häviämisestä, antaa muille tilaa, osaa kuunnella, jopa puhekieli ettei kiroile ja puhu rumia ja hauku. Jos lapsi osaa nuo asiat, eli olla vain hyvä ihminen, se on paljon tärkeämpää kuin osata jokainen matikkalasku oikein ja tietää äidinkielen sijamuoto on kyseessä tai mikä välimerkki kuuluu. Paljon tärkeämpää kuin muistaa kasvilajit ja lintulajit tai historiallisten tapahtumien vuosiluvut.

Toki nuokin on tärkeitä osata jotenkin, mutta täytyykö muistaa ja osata täydellisesti, eli 9 tai 10 numeroihin riittävästi?

Ja onhan niitä stipendejä ONNEKSI myös tuontyylisistä taidoista eikä vain koulumenestyksestä. Mutta jos tietystä määrästä vain yksi lapsi saa ystävällisyydestä kunniamaininnan, niin ei se muista ystävällisistä ja reippaista lapsista tunnu onnistuneelta, jos todistus on sitä seiskan luokkaa. Niistä oppiainefiksuista kuitenkin on jo paperilla todistuksessakin numeroin sitä ylpeyden aihetta.

Mut on ehkä totutettu aikoinaan siihen ajatukseen, että numerot merkitsisi paljon. Mun aivosto ajattelee numero kahdeksan ok:ksi ja vaan ysin ja kympin hyväksi numeroksi, ja kaiken muun huonoksi. Eli kaikki mun lapset on lähes kaikessa olleet aina ’huonoja’. He eivät ole ikinä olleet sillä tavalla koulufiksuja, vaikka ainakin alussa yritin kovasti siihen kannustaa, totutusti. Koska niin kuuluu. Täytyisi saada vähintään kasia.

Noh, tiedän, että pitää yrittää ajatella eri tavalla. Olenhan itsekin jäänyt täysluuseriksi. Itsestä helposti ajattelee noin. En mä muista, etenkään lapsistani, ajattele niin.

Ja oikeestaan mietin, että tärkeimmät asiat elämässä mitä pitäiskin arvostaa ja antaa vaik siitä numeroita kannustukseksi, niin ois tärkeintä et luotettavuus sais kympin, kiltteys kympin, reiluus kympin, rehellisyys kympin, kunnioitus kympin. Se, että yrittää noudattaa ohjeita, kuuntelee muita, kuinka puhuu muille jne. Se, että osaa käyttäytyä tilanteissa niihin sopivilla tavoilla. Että jos ne asiat olisi kympin tai ysin tasolla, niin se olisi tärkeämpää kuin mitkään matikat, historiat, kielet ja äidinkielet, tai mitkään taiteet.

Mulle tämä on iso asia varmaan siksi, koska itseä on aina harmittanut, kun en ole lahjakas missään. Niin toki toivoin, että edes joku mun lapsista voisi edes vähän loistaa jossain.

Mutta oikeasti moni muu asia on paljon sitä tärkeempää. Kunhan tietää miten olla hyvä ihminen, sen pitäisi riittää. Riittää, että he loistavat käyttäytymisessä, tavoissa ja hyvissä arvoissa.Tämä olisi hyvä muistaa aina.

Mä kuitenkin olen ihminen kuka liikaa vertaan. Se ei ole hyvä. Ei pitäisi verrata. Joten muhun kolahtaa paljon ne ’lapseni saivat loistavat arvosanat’. Tiedän, se ei ole multa pois. Tai muilta pois. Ja itsekin ehkä siinä tilanteessa hehkuttaisin asiaa. Mutta nyt tuli tunne, että miksi en ikinä opi, etten  avaa somea päättäjäisaikaan kun se tuo mulle vain pahan mielen. Ja se kun siitä avautuu, niin saa aina muka-tsempin mikä alkaa ”olisit tyytyväinen…”. Monessa asiassa mulle aina yritetään sitä toitottaa, mutta se ei tosiaan tsemppaa,vaan se on huonoin tuki, mitä voi sanoa. Olisit tyytyväinen. Just. Tulee tunne, että on kiellettyä tuntea näitä tunteita mitä tunnen.