Se yksi hyvä kirjoitus
Joku päivä kun kävin seurustelumme aikana Laurin luona, hän kertoi, että oli lukenut uusimpia blogipostauksiani, eli mitä kirjoitin edellisen eromme aikana. Blogini ei missään vaiheessa ole ollut häneltä salaisuus, oikeastaan itse kannusti tähän. Eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että hän on täällä aiheena, ja että käytän tätä yhtenä terapiakeinonani.
Ymmärrän kyllä hyvin, ettei hän ollut iloissaan siitä, mitä olin kirjoittanut hänestä. Sanoin silloin, että voin kyllä poistaa näitä kirjoituksia, jos hän niin haluaa. Mutta hän sanoi, ettei tarvitse, että hyvä vaan, jos pidän tallessa, ja mun on hyvä muistaakin ne asiat hänestä.
Siinä vaiheessa halusin keskittyä hyvään, ja suhteeseemme, ja blogin kirjoitus myös jäi, kun oli suhde ja töitäkin. Hän kyllä sanoi, että haluaisi, että tekisin hänestä yhden hyvän kirjoituksen siinä nyt kun olimme onnellisina suhteessa. Mä en ehtinyt silloin. Mutta pidän sen lupauksen ja teen sen nyt! Koska näissä kirjoituksissa keskityn selkeästi ongelmakohtiin, niin hyvä muistuttaa, että tottakai suhteeseen sisältyi paljon hyvääkin.
Tämä on nyt sitten Laurille omistettu kirjoitus. Jos hän joskus sattuu käymään täällä lukemassa. Tämä postaus ja seuraava ’eron syyt’, on hänelle, jos häntä kiinnostaa.
Meidän suhde oli parhaimmillaan aina kun olimme kahdestaan. Sitä onneksi yleensä olimmekin. Jos olisimme pyörineet yhdessä jonkun porukan kanssa tai tavattu muita yhdessä, niin se ei olisi ollut sama. Me ei kaivattu tosiaan häiriötekijöitä ’meihin’. Paras oli aina olla kahdestaan.
Kahdestaan ei tarvinnut teeskennellä tai esittää mitään. Ja oltiin outoja, tai taviksia, tai tyhmiä, tai fiksuja, asiasta tai hetkestä riippuen. Ainakin silloin tuntui, ettei muulla maailmalla ja sen ajatuksilla meistä ole mitään merkitystä.
Meillä oli alusta loppuun asti mitä uskomattomin kipinä, mikä välillä paisui liekiksi ja roihusi.
Se tunne, ettei tarvitse mitään muuta kuin hänet. (Ja lapset ja työpaikan, ja vähän suklaata ja kivoja vaatteita.)
Lauri ei ikinä ollut mulle ’ihan sama’. Aina hän oli mulle erityinen, ja ainutlaatuisella tavalla merkittävä. Hän oli ainoa, keneen mulla ikinä oli mitään oikeita tunteita. Olen ehkä siinä vähän säälittävä luuseri, kun en ole ikinä mitään muita oikeita suhteita osannut hankkia. En ole tarvinnut mitään muita. Enkä tarvitse.
Muuten, juuri äskettäin mietin, etten ole yhtään itkenyt tätä eroa vielä. Mutta nyt tätä postausta kirjoittaessa tuli kyyneleitä ensi kertaa eron jälkeen.
Kaikesta huolimatta on se kaipaus toiseen. Eikä tunteet ole kuolleet, tai edes väistyneet.
Mä myös todellakin pidin hänen ulkoisesta tyylistään, vaikka hän ei ehkä usko sitä. Tykkäsin siitä, kuinka hän pukeutui. Tykkäsin siitä, että hän meikkasi. Ja myös laittautumattomanakin hän miellytti silmääni, vaikka hän itse saattoi olla siitä epävarma. Tosin ymmärrän sen, koska itsekin olen vastaavanlaisesti epävarma.
Mä tykkäsin siitä kun oli hyvän yön toivotuksen rutiinit, ja meille uutena jopa hyvät huomenet, sydämien kera. Oli kivaa kun oli joku muukin kuin omat lapset tähän huomioimiseen. Silti ei tietenkään tarvitse olla ihan vain joku siihen, vaan oli kivaa, että se oli juuri Lauri kenelle sai laittaa hyvät yöt.
Mä tykkäsin olla hänen lähellään. Se oli ainut läheisyys mihin hakeuduin lasteni halien lisäksi. Kenen tahansa muun kyljessä kiinni istuminen olisi vain ahdistavaa. Kenen tahansa muun kosketus muhun olisi väärin ja ällöttävää.
Hän ei ikinä ollut mulle kuka tahansa. Hän ei ikinä ollut mulle, että ”kunhan on joku, jotten olisi yksin”. Hän oli aina mulle paljon enemmän. Eniten mitä kukaan muu ikinä.
Mulla varmaan tulee ikuisesti olemaan jollain tapaa ikävä häntä, kaipaus häntä kohtaan, ja hänelle paikka repaleisessa sydämessäni.