Ladataan...
Destination: Happiness

Mä olen jo tosi pitkään halunnut kirjoittaa tästä aiheesta, mutten ole tiennyt miten. En taida tietää nytkään ihan tarkalleen, mutta tuli olo, että on pakko koittaa jäsennellä ajatuksia sanoiksi. Otsikossa se aihe jo lukeekin: ystävyyden päättyminen. En tiedä onko tästä aiheesta kirjoiteltu minkä verran, ei ainakaan yhtään niin paljon kuin parisuhteiden päättymisestä. Mutta niin kuin parisuhdekin, voi ystävyyskin joskus päättyä. Joskus se päättyy hitaasti hiipumalla, joskus elämäntilanteet vievät eri suuntiin ja joskus taas ystävyys voi päättyä dramaattisesti erimielisyyksien takia.

Itselläni on kokemuksia erilaista syistä ystävyyden päättymiseen. Useimmitenhan se menee niin, että kaveruus voi syntyä vaikkapa jonkin tietyn elämäntilanteen vuoksi (opiskelu, äitiys, sinkkuus jne). Kun sitten elämä taas kuljettaa eteenpäin, voivat tiet hitaasti ja pikkuhiljaa erkaantua. Ehkä ei olekaan enää niin paljon vapaa-aikaa, ei ole niin paljon yhteistä tai jotain pientä kitkaa on saattanut jäädä hiertämään väliin ja se aiheuttaa etäisyyttä. Yleensä näissä tapauksissa ihminen hyväksyy sen, että ihmissuhteet muuttuvat, eikä tilanteeseen liity mitään sen dramaattisempaa. Voidaan silti vaihtaa kuulumisia jos törmätään kaupungilla, voidaan lähettää joulukortteja ja törmäillä yhteisten tuttujen juhlissa.

Jos ystävyys päättyy dramaattisemmalla tavalla, voi siitä olla yhtä vaikeaa "päästä yli" kuin seurustelusuhteestakin. Jos rakas ja pitkä ihmissuhde päättyy, vaatii se aina omanlaistaan surutyötä ja joskus asiaa voi olla todella vaikeaa hyväksyä. Voi olla vaikeaa ymmärtää, miksi asioita ei voitu sopia ja ihminen saattaa vatvoa pitkään sitä, olisiko pitänyt tehdä jotain toisin.

Itselläni on yksi ystävyyssuhde, jonka päättymisen aiheuttamasta surusta on ollut todella vaikea päästä yli. On ollut vaikea hyväksyä sitä, että emme ole enää tekemisissä. Emme jaa enää asioita tai tiedä toisistamme mitään. On ollut vaikeaa hyväksyä, että kaikki menneet vuodet ikäänkuin lensivät roskakoriin. Surun lisäksi olen tuntenut syvää pettymystä. Luulin, että ystävyytemme olisi ollut vahvempi. Olen soimannut itseäni ja yrittänyt sopia asiat. Mutta tässä tullaan siihen, että ihmissuhteet ovat kahden kauppa. En voi sopia yksin enkä voi olla ystävyyssuhteessa yksin. On kunnioitettava toisen mielipidettä ja päätöstä. On tehtävä surutyö ja luopuminen ja sitten jatkettava matkaa. Yllätyksenä itselleni on kuitenkin tullut se, miten vaikeaa se voi olla. Vielä vuosia ystävyyssuhteen päättymisen jälkeen ystävä voi olla mielessä. Hän voi tulla uniin. Kaapeista voi löytyä paljon tavaroita, kortteja ja kirjeitä, jotka muistuttavat ystävästä. Sitä miettii, mitä niillä nyt sitten tekisi, kun ei enää ollakaan ystäviä. Pitäisikö ne heittää roskiin vai säästää?

Mutta ajattelen myös niin, ettei nykyhetki kuitenkaan saa viedä muistojen kultareunuksia. Kirjeet ja kortit muistuttavat menneestä, joka oli hyvä silloin. Ystävyys oli hyvää silloin, kun sitä vielä oli. Ja joskus on niinkin, että ystävyys joka toimii jossain tietyssä elämäntilanteessa, ei enää toimisikaan nykyhetkessä. Yritän sanoa niin itselleni silloin, kun mieleni taas pyörii vatvomassa sitä, olisiko ystävyys voitu pelastaa. Yritän ajatella, että tosiystävyys kestää monet myrskyt, tuulet ja aallokot, ja sellaisia ystävyyssuhteita pyrin löytämään.

Onko teillä kokemuksia ystävyyden päättymisestä? Olisi mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia asiasta.

-Netta

(Kuva: Pixabay)

Seuraa blogia: Facebook x Bloglovin

Share

Ladataan...
Destination: Happiness

Yksi lempparibloggaajani, Homevialaura-blogin Laura kirjoitti jokin aika sitten hyvän tekstin nimeltä "Miksi kompaktilla asumisella ei ole tilaa suomalaisessa unelmassa?" Aihe oli itselleni tuolloin erittäin ajankohtainen, olimmehan muuttaneet juuri huomattavasti edellistä asuntoamme pienempään kotiin ja olin saanut siitä ristiriitaista palautetta monelta taholta. Omatkin ajatukset olivat aiheen suhteen vielä aavistuksen sekaisin, mutta Lauran teksti herätti paljon ajatuksia ja vahvisti ajatustani siitä, että nyt on hyvä näin. Toisaalta minussa herätti ristiriitaisia tunteita lukea Lauran tekstistä esimerkiksi viittaus Hesarin kyselyyn, jossa yksinelävät suomalaiset totesivat haluavansa asua vähintään 70 m2 asunnossa ja että pienessä asunnossa ei kuulemma halua asua kukaan. 

Eilen lukiessani Hesaria törmäsin Annamari Sipilän kolumniin, joka oli otsikoitu "Suomalainen masokisti asuu kanankopissa". Kolumnissaan Sipilä kirjoittaa, että hölmö suomalainen tyytyy pieneen ja vaatimattomaan kotiin, toisin kuin muitten kansallisuuksien edustajat. Suomessa kaikkien asuntojen keskimääräinen huoneistoala on 79,9 m2, kun taas Britanniassa se on 90 m2, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa keskimäärin 94 m2, Portugalissa 106 m2, Luxemburgissa 131 m2 ja Yhdysvalloissa keskimäärin uskomattomat 245 m2. Sipilän mukaan suomalaiset on aivopesty hyväksymään ahdas asuminen mukisematta ja hänen mukaansa "satavuotias itsenäinen Suomi taantuu kohti hellahuoneyhteiskuntaa". Lisäksi Sipilä arvelee suomalaisen saavan ahtaasta asumisesta "masokistista tyydytystä". Hän epäilee, että tarpeeksi moni suomalainen ei ole vielä vieraillut tarpeeksi monessa länsieurooppalaisessa kodissa nähdäkseen, että tavallisellakin palkansaajalla voi olla tilaa ympärillään.

Luettuani Sipilän kolumnin mietin hetken, onko se tahallista provokaatiota vai kenties omassa kuplassaan elelevän westendiläisrouvan kirjoittama. Mielestäni Sipilän kirjoitus tuntui niin todellisuudesta vieraantuneelta, etten tiennyt itkeäkö vai nauraa. Ainakin omassa ikä- ja sosiaaliluokassani pääkaupunkiseudulla todella harva yltää tällä hetkellä asumisneliöissä edes tuohon Suomen keskiarvoon, saati sitten että yltäisi minkään muun vertailussa olleen maan tasoon. Ja sitten taas, miksi pitäisikään? Me asuimme 92 m2 -asunnossa, mutta jälkeenpäin ajatellen asunto oli kahdelle ihmiselle ihan turhan iso. Meillä oli yksi ylimääräinen makuuhuone, jossa lähinnä säilytettiin minun vaatteitani ja jossa oli työpöytä. Kukaan ei lähes koskaan oleillut tuossa huoneessa. Meillä oli myös erillinen keittiö, jossa ainoastaan valmistimme ruoan ja söimme kuitenkin aina olohuoneen ruokapöydän ääressä. Meille olisi siis paljon paremmin toiminut olohuoneen yhteydessä oleva avokeittiö. Meillä oli myös todella iso eteishalli, joka oli varsinaisia hukkaneliöitä. Kylpyhuoneemme normaalin makuuhuoneen kokoinen. Maksoimme asunnosta vuokraa noin 1600 euroa kuussa, mutta mistä oikeastaan maksoimme? Aika paljon ainakin turhista neliöistä, joita emme oikeastaan tarvinneet.

En usko Annamari Sipilän väitteeseen siitä, että suomalaiset on "aivopesty" asumaan ahtaasti. Ahtaasti asumiseen on monia syitä ja yksi iso syy on tietysti raha. Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla asuminen on todella kallista. Suomessa on jo nyt miljoona yksineläjää, ja uskoisin että heistä aika moni asuu pk-seudulla. Kun vuokrat (ja asuntojen ostohinnat) ovat älyttömän korkealla, ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin asua ahtaasti, jotta olisi varaa maksaa katto päänsä päälle. Asuin itse opiskelija-aikana ensin 21 m2 asunnossa ja sitten 24 m2 asunnossa. Ensimmäinen tuntui ehkä hieman ahtaalta, toinen ei enää yhtään. Siinä oli loistava pohja; se oli läpitalon asunto, jossa oli erillinen keittiö ja tilaa tuova makuuparvi. En koskaan ajatellut siellä asuessani, että tarvitsisin lisää tilaa itselleni. En todellakaan koskaan haaveillut 70 m2 asunnosta yksin itselleni. 

Rahan riittämisen lisäksi yksi aspekti on tietysti se, miten tai mihin rahansa haluaa käyttää. Tämä on jokaisen ihmisen henkilökohtainen valinta ja vaatii pohdintaa siitä, miten haluaa asiat priorisoida. Me olisimme toki voineet jatkaa isossa asunnossa asumista. Mutta se olisi tarkoittanut sitä, että se olisi ollut kaikesta muusta pois. Rahaa olisi kyllä ollut asumiskuluihin, mutta ei paljon muuhun. Ja tässä kohtaa tulee priorisointi: päätimme, että asunnon koosta voi tinkiä, jotta asuminen maksaisi vähemmän. Silloin rahaa vapautui käyttöön kaikkiin muihin asioihin: sisustamiseen, remontointiin, matkusteluun, harrastuksiin, ravintoloissa käymiseen ja niin edelleen. Tällä hetkellä haluan, että minulla on rahaa muuhunkin kuin asumismenoihin, ja siksi olen valmis tinkimään neliöistä. Nimittäin, sijainnista en puolestani ole juuri nyt valmis tinkimään. Niin tehdessään voisi toki hilata kuluja alas ja halutessaan saada lisää neliöitä. Toisaalta lisäkuluja tulisi silloin esimerkiksi työmatkoista, koska siinä tapauksessa joutuisimme todennäköisesti hankkimaan toisen auton.

Ylipäätään pitäisi muistaa, että suomalaiset ovat aina olleet vaatimatonta kansaa. "Kel onni on, se onnen kätkeköön", sanotaan. Se voisi mennä myös niin, että se kenellä rahaa on, se pitäköön ne piilossa ja älköön niillä leuhkiko. Suomessa ei oikeastaan edes saa pröystäillä asumisella, vaan on parempi olla vaatimaton. Muuten saa osakseen pahoja puheita ja kateutta. Uskon, että Yhdysvaltojen keskimääräiseen asumisneliölukuun vaikuttaa vahvasti se, että Yhdysvalloissa on paljon ökyrikkaita, jotka asuvat hulppeissa kartanoissa ja käyvät keskenään kilpavarustelua talojensa koolla. Toisaalta Jenkeissäkin asutaan suurissa kaupungissa todella ahtaasti ja asuminen maksaa siellä maltaita. Täytyykin muistaa, että keskiarvo todellakin on aina keskiarvo ja sen sisään mahtuu vaikka ja mitä.

Lisäksi, jos katsotaan asiaa historian näkökulmasta, on Suomessa aina asuttu ahtaasti. Suomihan on ollut pitkään erittäin köyhä maatalousyhteiskunta, jossa isot perheet asuivat yhden huoneen tuvissa, ja tämä vaikuttaa varmasti asenteisiimme edelleen. Moni meistä on kuullut omilta vanhemmiltaa ja isovanhemmiltaan tarinoita jos minkälaisista asumisoloista- ja ratkaisuista. Jos ennenkin on pärjätty ahtaammin, niin miksi sitten enää ei pärjättäisi? Ja ennen kaikkea, MIHIN sitä tilaa sitten niin hirveästi tarvitaan?

Ilmastonmuutoksen luvattuna aikakautena tuntuu Sipilän kirjoitus myös varsin ajattelemattomalta. Tiivis asuminen kun nimenomaan on ekologista. Tukholmalainen kaupunkitutkija Alexander Ståhle kommentoi asiaa näin: "Jos mitataan hiilijalanjälkeä, tiiviissä asumisessa se jää asukasta kohden pienemmäksi kuin väljemmillä asuinalueilla. Energiankin kulutus on kerrostalossa per asukas matalampi kuin omakotitalossa." Isossa omakotitalossa kuluu sekä rahaa että energiaa vähäisellä käytöllä olevien huoneiden turhaan lämmittämiseen. Maksan mielummin itselleni vaikkapa hot jooga -tunteja kuin koko vuoden ajan sähkö- ja lämmityskuluja sellaista huoneista, joissa vain ja ainoastaan säilytän vaatteitani tai käyn lämmittämässä ruokani mikrossa.

Haluaisinkin tietää, mikä tiiviistä asumisesta tekee masokismia. Mielestäni se on realismia. Se on järkevää, ekologista ja taloudellista. Tiiviimmässä asumisessa todennäköisesti vietetään myös enemmän aikaa yhdessä, kun ei ole niin hirveästi huoneita, joihin eristäytyä. On totta kai ymmärrettävää, että esimerkiksi lapsiperheet tarvitsevat enemmän tilaa ympärilleen kuin sinkut tai lapsettomat pariskunnat. Todennäköisesti mekin tulemme taas jossain vaiheessa asumaan hieman isommassa kuin tässä alle 40 m2 asunnossa, mutta emme missään nimessä tule ikinä muuttamaan tuollaisiin Yhdysvaltojen neliömäärien asuntoihin. Edes sitä 150 m2 omakotitaloa isolla pihalla ei tulisi enää 2017-luvulla pitää onnellisuuden tai menestyksen mittarina. On ihmisiä, jotka ihan tietoisesti valitsevat asua tiiviimmin, eikä se tee heistä masokisteja, luusereita tai onnettomia. 

(Kuvat: Pixabay; copyright free images)

Lue myös:

Downshiftasin työn lisäksi myös asumisen

Tätä asuntoa tulee ikävä

Share

Ladataan...
Destination: Happiness

Syksy on siitä kivaa aikaa, ettei ole niin hirveä kiire sykkiä jonnekin koko ajan. Ei tarvitse ottaa paineita siitä, että aurinko sattuu paistamaan ja pitäisi rientää jonnekin nauttimaan siitä täysin rinnoin. Voi ihan rauhassa käpertyä oman kodin lämpöön, nauttia tunnelmasta käpertyen peittoon ja juoda mukeittan lempiteetä.

Syksyllä voi myös skipata kaupungilla tai puistoissa notkumisen ja kutsuakin ystävät kylään omaan kotiin. Sytytellä kynttilöitä, juoda lämmittävää punaviiniä, syödä täyteläisiä juustoja ja nauttia rakkaiden ihmisten seurasta. Voi jutella keveistä tai syvällisistä asioista. Paljastaa omia haaveita tai unelmia. Hyvien ystävien kanssa kanssa voi olla eri mieltä ja saada aikaan mielettömiä keskusteluja sekä omaksua uusia näkökulmia. Usein saan paljon ajatuksia ja ideoita myös blogiin nimenomaan ystävien kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta.

Meillä illanviettoihin kuuluu usein myös lautapelit. Aikuisillekin on olemassa monia kivoja lautapelejä, joiden pelailu on mukavaa ajanvietettä erityisesti näin syksyllä ja talvella. Omiin suosikkeihin kuuluvat ainakin Alias, Dobble, Rappakalja, Luonneanalyysi (kuvassa) ja Scrabble. Hauskinta on, mikäli kavereilla sattuu olemaan jokin sellainen peli, jota itse ei omista, ja pääsee kokeilemaan jotain uutta.

Olen useammankin kerran kirjoitellut blogissani, että elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut hyvinkin yksinäinen. Siksi tällaiset ystävien kanssa vietetyt illat merkitsevät itselleni paljon, enkä ota niitä itsestäänselvyytenä. On mahtavaa, että voin nykyään todeta omaavani paljonkin kavereita ja myös joitakin läheisiä ystäviä. Kiireen keskellä usein yhteydenpito tai ystävien näkeminen voi jäädä vähemmälle, mutta aina pitäisi raivata kalenterista aikaa tällaisille illoille, koska ne antavat niin paljon, niin pitkäksi aikaa. 

Mukavaa alkavaa viikkoa <3

-Netta

Share

Ladataan...
Destination: Happiness

Kirjoitukseni siitä, kuinka luovuin työstäni, on ollut blogini ylivoimaisesti luetuin postaus tänä vuonna. Se on kerännyt tosi paljon katselukertoja ja myös paljon ihania kommentteja. KIITOS teille kaikille kommentoijille, kommenttinne ovat ihan oikeasti lämmittäneet mieltäni ja saaneet hymyn huulilleni. On ollut erittäin mielenkiintoista lukea muiden samassa tilanteessa olleiden kokemuksia ja ajatuksia, koska itse en tunne omasta lähipiiristäni ketään muuta, joka olisi ollut samanlaisessa tilanteessa. Vertaistuki on aina paikallaan ja onneksi täältä blogimaailmasta löytää aina kohtalontovereita tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Mutta sitä en vielä kyseisessä postauksessa vielä kertonutkaan, että työ ei ole ainoa asia elämässäni, josta luovuin. Jo ennen sitä "downshiftasin" asuinoloni, ja se olikin oikeastaan yksi iso syy, joka auttoi minua uskaltautumaan tekemään ratkaisuni työni suhteen. Kerroin työpostauksessa, että minulla oli työssäni myös melko huono palkka (erityisesti työn määrään nähden). Niin huono, että rahaa jäi käteen vähemmän kuin silloin, kun opiskelin (eli sain myös opintotukia) ja kävin samalla töissä. Se on käsittämätöntä, eikö? Kyseessä oli kuitenkin akateeminen ja Suomessa ihan hyvin arvostettu työ. No, joka tapauksessa heikko tulotasoni aiheutti sen, että huomasin suurimman osan rahoistani menevän asumiseen, eikä vuokranmaksun jälkeen paljon mitään jäänyt käteen. Me asuimme nimittäin 92 m2 asunnossa Helsingin kantakaupungissa. Oma osuuteni tuon asunnon vuokrasta maksoi kyllä saman verran, kuin minkä maksoin aikoinaan yksin opiskelija-aikaisesta 24 m2 yksiöstäni, mutta nyt työssäkäyvänä minulla olikin yhtäkkiä niukemmin rahaa käytettävissäni vuokranmaksuun ja näin ollen minulla olikin taas työn lisänä uusi stressinaihe: raha. Kun tilannetta oli jatkunut kuukausia, alkoi se käydä henkisesti sietämättömäksi ja väsyttäväksi. Siksi totesimme kesällä haikein mielin, niin paljon kuin asuntoa rakastimmekin, että meidän on muutettava.

Niinpä muutimme nyt "väliaikaisesti" (ei mitään hajua, miksi aikaa) noin 40 m2 asuntoon. Tämäkin päätös sai luonnollisesti paljon hämmästeleviä ja huolestuneita kysymyksiä aikaan lähipiirissä. "Miten voitte sopeutua sinne enää, kun olette jo asuneet noin isossa asunnossa?", "Miten teidän lemmikit pärjää siellä?", "Minne laitatte kaikki tavaranne?", "Tuleekohan siellä pikkukämpässä paljon riitaa?".

Kyllähän se itseänikin huoletti. Mutta niin kuin työnkin, joskus asumisenkin suhteen on tehtävä vaikeita, rohkeita ja vähän kipeitäkin päätöksiä. Rakastin vuokra-asuntoamme. Se oli iso, siinä oli korkeat huoneet, isot ikkunat ja leveät ikkunalaudat, kahdet pariovet, uudehko korkeakiiltoinen Kvik-keittiö ja suuressa kylpyhuoneessa poreamme. Mutta asunnossa asuminen olisi pitkällä tähtäimellä ollut typeryyttä. Jos asumiseen menee lähes kaikki rahasi, on jokin pielessä. Eikä kaksi ihmistä todellakaan tarvitse 92 m2 tilaa. Jos olisimme olleet kiintyineitä nimenomaan neliöihin, olisimme tietysti voineet muuttaa jonnekin kehyskuntaan ja hankkia sieltä vaikka rivarin. Mutta kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, on minulle tärkeää helposti saatavilla olevat palvelut, lyhyet etäisyydet ja pyörällä paikasta toiseen pääseminen. Jokaisen ihmisen pitää miettiä asumisen suhteen, mitkä asiat painavat vaakakupissa eniten, ja priorisoida sitten niiden asioiden mukaan. Meille painoivat tällä hetkellä aika paljon ainakin hinta ja sijainti. Niinpä muutimme pikkuasuntoomme, jota olemme myös remontoineet omaan makuumme sopivaksi.

Nyt eloa uudessa kodissa on takana jo jokunen kuukausi. Joku lukija pyysikin jo kauan sitten kuvia uudesta kodistamme, mutta valitettavasti niitä ei ole tippunut vielä kovinkaan paljon; olen kirjoitellut vasta yhdestä huonekaluhankinnasta. Niin pitkään täällä on ollut keskeneräistä; nyt vasta pikkuhiljaa alkaa näyttää kodilta. Teimme asunnossa tosiaan aika paljon remonttia: maalasimme seiniä ja lattiaa, rakensimme makuualkovin ja asensimme listoja, hankimme myös uuden jääkaapin ja ison peilikaapin eteiseen. Pari seinää on yhä maalaamatta. Lisäksi tavaraa on pitänyt käydä läpi paljon, kun muutetaan isosta asunnosta paljon pienempään. Osa myytiin, osa lahjoitettiin ja paljon vietiin myös mökillemme. Mikä onni, ettei siellä ollut vielä lainkaan kalusteita!

Kirjoittelen myöhemmin lisää siitä, mitkä asiat ovat erilaisia pienemmässä asunnossa asuttaessa. Mutta voin nyt jo todeta, että hyviä puolia on paljon: asunnon sijainti on vielä kivempi kuin edellisen, tätä saa laittaa oman näköiseksi ja mikä parasta, rahaa ei todellakaan kulu asumiseen nyt yhtään niin paljon kuin aiemmin (eli sitä jää myös kaikkeen muuhun kivaan). Totesimmekin jo ajat sitten, että siinä 92 m2 -asunnossa tuli kyllä maksettua aivan turhista neliöistä.

Tästä asumista koskevasta päätöksestäni sain tosiaan myöhemmin voimaa ja puhtia tehdä myös työtä koskevan päätökseni, koska olin jo karsinut omia kulujani paljon matalammiksi ja siksi en stressannut niin hirveästi toimeentulosta; tiesin että saisin asumiskuluihin vaadittavat rahat helposti kasaan joka kuukausi. Joskus kun lumipallon pistää pyörimään, siitä syntyy suurempi vyöry kuin osaisi uskoakaan.

Rohkeutta viikkoonne!

-Netta

(Postauksen kuvat Instagramistani, @nettafrancesca)

Lue myös:

Tätä asuntoa tulee ikävä

Kaupunkikodin makuuhuone

Jätin työni - onko se rohkeutta?

Share

Ladataan...
Destination: Happiness

Meillä tuli vappuna täyteen ensimmäinen vuosi koiranomistajina, ja joulukuussa Frida täyttääkin jo kaksi vuotta. Uskomatonta, koska edelleen tuntuu, että se on ihan pentu ja ainakin käytöstavoissa olisi edelleen paljon parantamisen varaa, heh.. Koiran hankkiminen on kyllä ihan oikeasti muuttanut elämäämme aika paljonkin, kuten tuossa toukokuun postauksessa kirjoittelin. Frida on erittäin temperamenttinen, mutta myös sosiaalinen ja huomionkipeä. Kotona ollessamme se onkin varsinainen huomion keskipiste, joka osaa kyllä huolehtia siitä, että rapsutuksia ja huomiota sateleee hänen suuntaansa tarpeeksi. Päätin kirjoittaa listan asioista, joita koiran omistaminen on minulle opettanut.

1) Kärsivällisyys on hyve

Kärsivällisyys on jotain, mitä koiran omistaminen on todellakin opettanut. Alussa Frida kärsi pahoista eroahdistuksista ja kotiin tullessa siellä saattoi odottaa esiin kaivettu roskis, pureskeltuja kenkiä tai vaatteita, matolle tehdyt kakat tai ympäriinsä levitellyt herkkukaapin sisällöt. Tässä asiassa oli pakko alkaa kasvattaa kärsivällisyyttä ja todeta, että meillä on ongelma, jolle pitää tehdä jotain. Hermostuminen ei auta, vaan täytyy olla kärsivällinen ja etsiä ne keinot, joilla tämä käytösmalli saadaan käännettyä toiseen suuntaan. Onneksi eroahdistus onkin nyt taltutettu (thank god), mutta kyllä koiran kanssa edelleen kärsivällisyyttä tarvitaan. Fridalla on vahtikoirana tapana räksyttää rapusta kuuluville äänille ja ulkona narussakin se välillä sekoilee ja inisee nähdessään muita koiria. Kärsivällisyyttä siis tarvitaan näitä taitoja harjoitellessa ja toki monen muunkin asian kohdalla, varmasti koko koiran eliniän ajan.

2) Aina voi innostua

Yksi parhaista asioista koirissa on niiden positiivisuus ja kyky innostua ihan kaikesta, oli kyseessä sitten uusi lelu, ruoka, toinen koira tai vaikkapa kylään saapuva ihminen. Ylipäätään Fridan perusilme on todella iloisen ja innostuneen näköinen, joten eihän siinä voi itsekään muuta kuin hymyillä sitä katsellessa. Aina jos olen huonolla tuulella, saa Fridan seura minut kyllä heti paremmalle mielelle. Jos meille tulee vieraita, menee Frida aivan sekaisin onnesta. Se osoittaa koko olemuksellaan sen, että on iloinen nähdessään tuttuja kasvoja ja että ikävä on ollut. Silloin mietin, että pitäisi varmaan itsekin näyttää jotenkin selkeämmin vieraillemme se, että olen tosi iloinen heidän seurastaan. Ajattelen, että meidän ihmistenkin pitäisi osoittaa toisillemme vilpittömämmin tunteitamme eikä liikaa miettiä miltä se näyttää. Tässä asiassa voimme ottaa mallia nelijalkaisilta ystäviltämme.

3) Aina on hyvä aika halailla ja pussailla

Frida on todella ihmisläheinen, seurallinen ja huomionkipeä. Ja suorastaan hieman tungettelevakin huomionosoituksissaan. Pusuja ja huomionosoituksia satelee hänen suunnaltaan jatkuvasti, ja hän myös vaatii niitä itse. Jos ja kun rapsutus loppuu, vaatii hän tassullaan samantien lisää huomiota. Tämä on toisaalta hyvä muistutus meille ihmisille - kosketus on tärkeää ja se tekee hyvää. Jos se on koirallekin niin tärkeää, on se meille ihmisillekin. Siksi pitäisi arjessa muistaa itsekin koskettaa ja halata muita ihmisiä enemmän, siitä saa voimaa. Halaamisella on huikeita terveysvaikutuksia; se tuottaa hyvän olon hormonia oksitosiinia, parantaa vastustuskykyä, laskee verenpainetta, lievittää stressiä, nostaa mielialaa ja vähentää ahdistusta (lähde: anna.fi). Ei ihmekään, että lemmikkieläinten on todettu muun muassa laskevan ihmisen verenpainetta, niitä kun tulee halailtua niin paljon.

4) Muista chillata

Koirat ovat relaamisen maailmanmestareita. Kun Frida on tarpeeksi intoillut ja riehunut, siirtyy se pehmeän peiton tai maton päälle makaamaan selälleen, jalat kohti kattoa, ja alkaa kuorsata kovaan ääneen. Ja jos pehmeää paikkaa ei ole tarjolla, kelpaa kova lattiakin varsin hyvin. Sitten kun se on nukahtanut, nukkuu se syvään eikä välttämättä herää ihan helpolla. Se nukkuu päivälläkin pitkiä unia ja jos jonain päivänä ei ole paljon aikaa lepoon, kömpii se yöunille jo hyvissä ajoin. Hyvä muistutus siis itsellekin, että levosta ja unesta täytyy pitää huoli eikä siitä saa tinkiä.

Mukavaa (sateista) tiistaita!

-Netta

Seuraa blogia:

Facebook

Bloglovin

Share

Ladataan...

Joskus juuri oikeaan aikaan eteen sattuu jokin omaan elämäntilanteeseen sopiva elokuva, biisi tai kirja. Näin kävi itselleni jokunen viikko sitten, kun äänikirjasovellus suositteli minulle Hanne Valtarin ja Satu Rämön kirjaa Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät. Juuri kun olen viime aikoina pohdiskellut mielessäni monia työhön liittyviä kysymyksiä, tippui tämä kirja kuin taikaiskusta eteeni.

Unelmahommissa on erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva opus, ja se sopii varmasti erityisen hyvin niille, jotka etsivät sitä omaa urapolkuaan ja miettivät, miten työelämästäkin voisi nauttia ja tehdä omanlaisensa. Hanne Valtari on itse entinen toimittaja ja nykyinen päätoiminen bloggaaja, Satu Rämö puolestaan Islannissa asuva monitoiminainen, joka omistaa (kahden muun naisen kanssa) design-liikkeen, järjestää islanninhevosvaelluksia turisteille, kirjoittaa yrityiksille ja lehtiin artikkeleita sekä kirjoittaa myös omaa blogiaan. Valtarin ja Rämön omat työurat olivat molemmat mielenkiintoista luettavaa. Valtari avaa kirjassa yhden kappaleen verran sitä, millaista bloggaaminen on työnä. Hän kertoo, mistä bloggaaja saa rahaa ja paljonko työtä se vaatii. Hän kertoo työn plussat ja miinukset. Rämö puolestaan avaa realistisella tavalla muun muassa kivijalkakauppayrityksen arkea. Mikään unelmatyökään ei ensialkuun tule itsestään, ja jokaisessa unelmatyössäkin on niitä vähemmän hauskoja puolia. Silti niitä tylsempiäkin juttuja jaksaa tehdä, jos työ sisältää asioita, joista oikeasti itse nauttii ja jos työhönsä ja sen sisältöön voi itse vaikuttaa.

Heidän kertomuksensa omista työuristaan vakuuttivat ainakin minut itseni siitä, ettei työn tarvitse välttämättä olla se "40 vuotta kestävä vakivirka" yhdessä ja samassa paikassa, vaan se voi yhtä hyvin olla monesta osasesta koostuva palapeli, jossa juurikin vaihtelu ja vapaus tuovat tekijälleen onnea. Kirjassa kyseinalaistetaankin sopivalla tavalla se, tuoko raha ihmiselle onnellisuutta, vai kenties se että tekee sitä mistä tykkää, vaikka saisikin vähemmän tuloja. "Onnellisuus on menestymisen korkein muoto", sanotaan kirjassa erään kappaleen alussa. Erittäin mielenkiintoinen lähestymiskulma mielestäni.

Kirjassa kerrotaan Valtarin ja Rämön omien uratarinoiden lisäksi lyhyemmin myös muiden ihmisten työurista. Urastaan kertovan muun muassa tietokirjailija/muutosvalmentaja/sisustusarkkitehti/yrittäjä Maaretta Tukiainen, Cafe Köketin omistaja Arla Joensuu, ohjelmoija/lastenkirjailija Linda Liukas, paracrossaaja Matti Suur-Hamari, toimittaja/ruokakirjailija Virpi Mikkonen, ruokataiteilija Ida Skivenes ja kuvittaja Jessica Hische, muutamia mainitakseni. Tarinoita on kirjassa 12 kappaletta, ja ne kaikki ovat täysin omanlaisiaan ja omalla tavallaan inspiroivia ja innoittavia.

Joka kappaleen lopussa on myös Ajateltavaa-osio, johon on poimittu kyseisestä kappaleesta tärkeimpiä asioita lukijalle mietittäväksi. Lisäksi Ajateltavaa-osiossa voi olla lukijalle jotain tehtäviä, kuten listojen tai ajatuskarttojen tekemistä. Näin kirja haluaa siis myös ohjata lukijaansa kohti hänen unelmatyötään; sen löytämiseen ja myös uskallukseen.

Kirjassa kirjoitetaan hyviä havaintoja työelämästä, sellaisia joita itsekin olen tehnyt tässä työelämämullistukseni aikana. Valtari muun muassa kirjoittaa: "Suomalaista työkulttuuria leimaa arjen ihannointi. Työn kuuluu tuntua raskaalta ja harmaan arkiselta, eihän se muuten ole työtä". Tähän samaan asenteeseen olen itsekin törmännyt viime aikoina, ja koen surulliseksi, että moni ihminen näkee asian näin, eikä siksi koskaan lähde etsimään muutosta synkkään tilanteeseensa. Toisaalta kirjassa nostetaan esiin eräs mielestäni elintärkeä pointti: "Vaikuttamalla omaan työhösi vaikutat myös omaan onnellisuuteesi". Tämä on ollut oman elämäni teema viime aikoina, ja koen asian juuri niin: kun teen työtä, joka tekee minut iloiseksi tai onnelliseksi, olen muutenkin kokonaisvaltaisesti onnellisempi. Jos teen työtä joka on paskaa, alkaa pian tuntua siltä että koko elämäni on vähän paskaa. 

Kirjassa tuodaan myös esiin ajatus, että kiva työ voi olla jotain sellaista, mikä saa olla läsnä useamminkin kuin vain erikseen sovitulla työajalla; se voi olla elämäntapa: "Tarkkaa rajaa työn ja yksityiselämän välille ei tarvitse vetää. On vain yksi hyvä elämä". Tämä pätee siis silloin, kun työ on sellainen, mistä nauttii (eikä todellakaan sen epämieluisan raadannan kohdalla). Valtari ja Rämö ovat molemmat freelancereita, ja heidän työnsä ei ole aikaan tai paikkaan sidottua. Sitä saatetaan tehdä välillä lomasaarella riippumatosta käsin tai keskellä yötä olohuoneen nurkassa. Mutta kun on Unelmahommissa, ei se oikeastaan haittaa. Silloin ei mieti niinkään olevansa töissä, vaan toteuttavansa yhtä elämänsä osa-aluetta, joka sitten sujuvasti vaihtuu toiseen, kun läppärin kansi menee kiinni. Mielestäni tällainen kuulostaa tavoittelemisen arvoiselta. Toisaalta kirjassa muistutetaan viisaasti siitäkin tosiasiasta, että myös unelmatöitä voi joskus olla liikaa. Hyvääkään ei saa ahnehtia, ja joskus täytyy olla niitäkin lomamatkoja, joilla läppäri ei ehkä ole edes mukana.

Juuri nykyiseen elämäntilanteeseeni tämä kirja oli todella inspiroiva. Se laittoi miettimään työn konseptia ihan uudella tavalla. Mitä jos työn ei tarvitse olla jonkun toisen palveluksessa raatamista? Mitä jos loisin oman työni ihan itse ja olisinkin oman itseni herra? Ehkä työn ei tarvitsekaan enää olla sitä arkista puurtamista ja oravanpyörässä juoksemista. Valtari kirjoittaa "Yhä harvemmalle työ on enää vain työtä. En tunne ketään, joka toivoisi pääsevänsä vain johonkin palkkatyöhön. Ajatus siitä, että menisi arkisin yhdeksästä viiteen tekemään tylsää ja merkityksetöntä duunia, tuntuu yhtä kummalliselta kuin ajatus siitä, että söisi vuositolkulla vapaaehtoisesti pelkkää makaronia ketsupilla".

En tietenkään halua vaikuttaa liian idealistiselta tai utopistilta. Ymmärrän edelleen myös sen, että elämässä voi olla sellaisia asioita tai rajoituksia, joiden takia kaikilla ei ehkä ole mahdollisuutta metsästää unelmatyötään, ainakaan tässä hetkessä. Mutta niissä raameissa kuin se on, ja niille joille se on, suosittelen sitä ehdottomasti. En minä ainakaan haluaisi syödä ikuisesti sitä makaronia ketsupillakaan.

Kirjaa loppuu vähän filosofisesti, ajatuksia herättävästi: "Sinun unelmiasi ei toteuta kukaan muu kuin sinä. Ole siis rohkea ja ole itsekäs. Ole se kala, joka ui tarvittaessa vastavirtaan. Parhaimman neuvon antoi Aaro Hellaakoski: 'Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki'. "

Lue myös:

Jätin työni - onko se rohkeutta?

Näin stressin väheneminen näkyy elämässäni

En halua brändätä itseäni

 

Share

Pages