Tuli tässä blogissa aikaisemminkin mietittyä ihastumista ja sen irrationaalisuutta, mutta jotenkin ajatusta on tullut taas nyt pyöriteltyä ja mietin, tulisiko sittenkin koko aiheeseen valita vähän toisenlainen lähestymistapa. Puhutaan siitä, kuinka rakkaus on sokeaa ja ihastuminen ei kuuntele järkeä. Siitä huolimatta ihmiset nimenomaan kaipaavat sitä ihastumisen tunnetta, perhosia vatsanpohjassa ja kutkuttavaa toiveikkuuden ja epävarmuuden sekamelskaa. Mutta onko se lopulta sittenkään väärin? Tuleeko ihastumista seuraamalla tehtyä ”oikeita” vai ”vääriä” valintoja, vai voiko valintojen oikeellisuutta oikeastaan edes määritellä?

Ihan näin alkuun sanottakoon olennainen. Ihastuminen on hemmetin ihanaa, vaikka myös julmetun kuluttavaa. Mutta moniko oikeasti tahtoo elämältä tasaisen harmaata värittömyyttä ihan vain siksi, että voisi välttää mahdolliset elämän ylämäet? Ihastuminen ei kuitenkaan kestä loputtomiin. Tavallaan tilanne 3-6 kuukauden päästä tapaamisesta on tunnepuolella ihan sama, ihastui alussa tai ei. Mutta muistot kuitenkin ovat erilaisia, ja ihastumisen myötä kiintyminen voi olla muodostunut paljon voimakkaammaksi. Ei ihastuminen siis tavallaan ole välttämätöntä, mutta entä jos yrittää valita kumppanin järkiperustein?

Minusta se ei toimi, koska itseasiassa ihmiset eivät lopulta kovinkaan hyvin edes tiedosta, mitä he kaipaavat. ”Järkevä” valinta olisi sellainen turvallinen, mukava, samoista asioista kiinnostunut ja monia muita ominaisuuksia, jotka tekisivät hänestä ihanneminiän/vävyn kotona esiteltäväksi. Jostain on syntynyt ajatus, että kumppanien pitäisi olla mahdollisimman samanlaisia keskenään. Siinä unohtuu se, että se oikea jännite ennemminkin syntyy juuri täydentävästä erilaisuudesta. Siitä, että molemmat oppivat toisiltaan, täydentävät toisiaan ja ovat juuri sopivan erilaisia. Oikeasti, mikä olisi ihastuttavampaa kuin pohjimmaisilta arvoiltaan samankaltainen ihminen, joka kuitenkin vetää minua pois mukavuusalueeltani ja opettaa katsomaan elämää uudella tavalla? Jopa saa kyseenalaistamaan jotain asioita, joita olen ennen pitänyt itsestäänselvinä? Kun itse mietin elämääni, niin juuri tällaiset asiat ovat monesti saaneet minut ihastumaan. 

Jos tätä pohdintaa vie pidemmälle, niin lopulta ihmiset ovat hyvinkin pihalla siitä, mitä he haluavat kumppaniltaan. Voi olla, että tuo äskeinenkin järkeilyni meni metsään. Sain kommenttia aikaisemmin siitä, että listaan jotenkin kauhean tarkkaan piirteitä, jotka sen potentiaalisen naispuolisen pitäisi täyttää, ja siten teen jotenkin mahdottomat vaatimukset joihin kukaan ei voi osua. Olen tuosta eri mieltä. Minä mielelläni mietin erinäisiä piirteitä, joita toisessa toivoisin olevan, mutta tiedän myös varsin hyvin että voin ihastua johonkin, jossa ei ole niistä ainuttakaan. Tai vastaan voi kävellä ihminen joka on paperilla täydellinen, mutta ei kuitenkaan lopulta herätä niitä tunteita. Olen suorastaan muuttunut hyvin skeptiseksi sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka vaikuttavat liian sopivilta. Siinä sitten lopulta huomaa, että tämä on kuin klooni itsestäni, enkä minä oikeastaan tätä halunnutkaan. 

Tätä pohtiessa tulee väkisinkin mieleen tutkittu löydös, jonka mukaan intuitio ymmärtää asioita järkeä nopeammin. Monissa tilanteissa intuitio ymmärtää säännönmukaisuudet ja oikeat valinnat jo ennen kuin sitä sanallisesti voi perustella. Ja toisaalta myös ihmiset rationalisoivat helposti mitä vain. Minkä tahansa valinnan voi jälkikäteen perustella järkeväksi, oli se sitä tai ei. Ihmiset myöskin ovat hyvin huonoja ennustamaan, mitkä valinnat tekevät heidät onnelliseksi ja mitkä eivät. Paljonko tässä voi siis järkeilyyn luottaa? Voin ainakin sanoa suoraan, että jos minulla olisi valittavana joko ”paperilla hyvin sopiva” tyttöystävä, tai asettamistani odotuksista poikkeava, mutta minulle voimakasta ihastumisentunnetta aiheuttava tyttöystävä, valitsisin jälkimmäisen. Joka kerta. Oikeastaan ainoa mihin itse kiinnitän järkeillen huomiota on se, onko tiedossa jotain aivan selviä deal-breakereita, kuten todella selvästi risteäviä ja keskeisiä elämänarvoja tai tavoitteita, jotka tekisivät pitkäkestoisen suhteen enemmän tai vähemmän mahdottomaksi. 

Ihastuminen ei muutenkaan lopulta ole kovin järjenvastaista, vaikka niin voisi välillä luulla. Itseasiassa se on järkevämpää kuin uskoisikaan. Se intuitiivinen ihastuminen ihan oikeasti huomaa niitä asioita, joista ihmisissä pidämme, mutta joille ei välttämättä ole edes olemassa nimeä. Se myös tuntuu huomaavan nuo isommat deal-breakerit. Näin esimerkkinä kerrottakoon, että aikanaan tapasin jossain yliopiston KV-tutorien tutustumisillassa tytön, johon ihastuin välittömästi. Ei juteltu kuin muutamia lauseita, mutta jotenkin hän oli vain niin viehättävä, että halusin ehdottomasti tutustua paremmin. No, aikaa kuitenkin kului eikä törmätty uudestaan. Sattumalta sitten tutoroitavien opiskelijoiden saapuessa oli käynyt vahinko ja yhdelle tutoroitavalle oli sattunut kaksi tutoria. Ja kuinka ollakaan, ne olimme juuri me kaksi. Käsittämätön tuuri, ja ajattelin jo että tässäkö oli se minun elämäni elokuvaakin ihmeellisempi romanttinen kohtaaminen. Sovimme toki tapaamisen jossa voisimme jutella, miten järjestämme tämän tutoroinnin käytännössä. Mutta kun tapasimme ja puhuimme enemmän, huomasin että me… noin niinkuin kauniisti sanottuna emme olleet ihan samalla tasolla. Eikä tuo ollut edes kovin kauniisti sanottu. Hän tuntui kovin yksinkertaiselta ja mistään syvällisemmästä keskustelusta ei tullut mitään. Ihastukseni katosi välittömästi. Mitä yhteistä minulla voisi olla ihmisen kanssa, jos ei hänen kanssaan saanut aikaiseksi edes yhtä mielenkiintoista keskustelua? 

En kaipaa lopulta ketään, joka voi olla jokaisesta asiasta kanssani samaa mieltä, pitää jokaisesta samasta bändistä, tehdä kaikkea samalla tavalla ja olla kiinnostunut ihan samoista asioista. Kaipaan jonkun, joka tekee minut onnelliseksi ja jonka kanssa täydennämme toisiamme. Jonkun, jonka kanssa kaikki sujuu vain niin luontevasti ja helposti. Jotta tämä onnistuisi, tulisi hänen olla pohjimmiltaan tavalla tai toisella kuitenkin samanhenkinen, kykenevä hyviin keskusteluihin, pidettävä läheisyydestä yhtä paljon kuin minäkin, näyttää mielestäni viehättävältä ja ennen kaikkea haluttava yhdessä kanssani panostaa meihin. Mitään muuta on turha etukäteen edellyttää tai vaatia. 

Ja jos tuollainen ihminen tulee kohdalle, ei minun tarvitse edes järjellä noita asioita miettiä. Sillä sydämeni takoo jo tuhatta ja sataa.

ps. Sarjakuva napattu ”ilman naista”-nettisarjakuvasta. Kaikki kunnia sinne.