Hamsteri aavikon yössä eli Rooman maraton

Fitness Führer

Seurueessamme Roomassa oli mukana ensikertalainen. Hänen miettiessään tulevaa koitosta, sanoin useaan otteeseen Ikinä ei voi tietää, mitä siellä tulee vastaan. Luulisi siis, että tajuaisin tämän itsekin. Mutta niin vaan sitä pääsi taas yllättymään.

Näytän lukevan ohjeita, mutta kuva on mitä ilmeisimmin lavastettu, kuten kohta käy ilmi.

Lähtökohdat eivät olleet suostuisat. Edellinen maratonini tammikuun lopussa oli kerta kaikkisen kauhea. En viisastunut vahingosta, vaan jätin treenamatta lähes täysin. Kahden kuukauden aikana kävin neljästi lenkillä, ja pisin juoksemani matka oli 13 kilometriä.

Tankkauspuoli ei mennyt oppikirjan mukaan sekään. Söin käytännössä tauotta siitä lähtien kun aloitin tankkauksen tammikuun maraa varten, sillä seurauksella että en ikinä ole lähtenyt kokomatkalle näin painavana. Enkä puolikkaallekaan! Kerryttämäni massa ei vahingossakaan ollut lihasta, en nimittäin ollut edes vilkaissut salin suuntaan. Jätin sikseen myös valmistautumisperinteeni hierontoineen ja tipattomineen ja rautamehuineen.

Roomassa viimeistelin tankkauksen gelatolla.

Ainoa, mitkä olivat kunnossa, olivat vaatteet ja meikit. Tosin olisiko niistäkään iloa, Roomaan nimittäin luvattiin kaatosadetta.

Juoksuun erinomaisesti sopivan topin ja hameen lahjoitti Suomen Tanssitarvike. Adidaksen Boost-lenkkareilla (saatu blogin kautta) olen juossut nyt kolme kokomaraa, ja olen tosi tyytyväinen.

Kisa-aamuna heräsin ajoissa meikkaamaan. Vettä tuli kuin Hollywood-elokuvan traagillisessa kohtauksessa. Pukeuduimme säkkeihin, kirjaimellisesti, ja lähdimme kohti starttia. Perillä Colosseumin nurkilla vastaanotin hämmentävän määrän hymyjä ja silmänvilkutuksia, ne meikit varmaan. Hilpaisin omaan lähtökarsinaani, jossa nappailin selfieitä ja selvittelin kuulokkeiden piuhoja samalla kun tassuttelin hissuksiin eteenpäin.

Karsina päättyi, ja ympärillä oli tyhjää. Mietin, josko kävisin vielä vessassa, jonoja ei ollut ja kello näytti että lähtöön olisi vielä aikaa. Ympäristö vaikutti jotenkin oudolta, ja jatkoin eteenpäin. Alitin jonkun pömpelin (siinä ei lukenut START, katsoin monta kertaa) ja ylitin chipintunnistimet, tämä oli ilmeisesti se tarkistuspiste, josta kaverini oli maininnut. Mutta miksi nuo ihmiset tuolla juoksevat?

En tajunnut sitä vielä tässä vaiheessa, mutta olin missannut sekä starttiajankohdan että lähtöviivan. En käsitä miten. Olin lähtökarsinassa C, jonka olisi pitänyt päästä ajoissa liikkeelle. Ilmeisesti olin tunkenut karsinaan lähdön jo tapahduttua.

Ei siinä auttanut muu kuin alkaa itsekin juosta. Jätesäkki päällä, kuulokkeet solmussa, muovikassi kädessä. Vähän pelotti. Puhelin arpoi soittolistasta Sabatonia: Out from Asgard our viking ship sails/ never to turn back again. Koomisesta tilanteestani huolimatta se tuntui puhuttelevalta. First to the battle/ first to the feast/ destiny waiting/ no retreat. Mitä nyt en todellakaan ollut ensimmäisenä paikalla.

Kilometrit menivät helposti. Missasin useamman kilsamerkin alusta, mikä kertoo aina hyvää. Juoksu tuntui hyvältä, eikä sääkään juuri haitannut. Olin jättänyt silmälasit asunnolle, ja juoksin edelleen jätesäkki päällä. Jossain vaiheessa se kinnasi kun hyppäsin lätäkön yli, joten repäisin siihen halkion. Näin paaviksi pukeutuneen juoksijan, jonka asua kadehdin, siitä huolimatta että minullakin oli ihanat hepenet (säkin alla siis).

En ollut saanut sykemittarin kelloa päälle, enkä tiennyt tarkkaa lähtöaikaani, joten en tiennyt ajankuluakaan varmasti. Kympin kohdalla olin suunnilleen tunnissa, mihin olin tyytyväinen, mutta olin varma että hidastuisin nopeasti. Olinhan Ateenassakin samaan aikaan kympissä, mutta koko matkaan meni lähes viisi tuntia. Viidessätoista epäilytti katsoa kelloa, mutta vauhti oli edelleen sama. Juoksu oli helppoa ja kroppa tuntui toimivan täydellisesti, tunsin lapsenomaista iloa siitä, miten hyvin vartaloni tuntui soveltuvan juoksemiseen.

Jossain näillä main huomasin jänikset. Ilman laseja en nähnyt palloihin kirjoitettua aikaa. 4:15? 4:30? Juoksin puput kiinni. 4:45. 4:45! Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Muistanko väärin mihin aikaan lähdin? Mitä vauhtia oikein juoksen? Ohitin jänöt ja päätin pitää heidät takanani. Enkä varmana juoksisi yli 4:45 aikaa kun tämä lähti näin hyvin käyntiin! (Vai oliko tämä lähtenyt hyvin käyntiin? Mitä vauhtia juoksin?)

Käännyn mutkasta. Harmaaseen maisemaan tien päähän ilmestyy Pietarinkirkko. Näky on uskomaton. Vielä uskomattomampaa on, että pääsemme juoksemaan miltei sen pihamaalle. Kirkon kellot pauhaavat, pylväsrivit kohoavat aukion laidassa ja itse kirkko on valtava. Olen nähnyt sen ennenkin, mutta juoksen silti suu auki ihmetyksestä. En voi uskoa, että saamme juosta täällä, itkettää, että kelloja soitetaan, koko näky on käsittämätön.

20 kilometriä, edelleen suunnilleen sama vauhti. Jos se olisi oikea vauhtini olisi ehkä mahdollista juosta täällä ennätys.

Puoliväli. Ennätykseen riittävä aika, oman kelloni mukaan. Reittikello: ei toivoakaan. Fiilis: fyysisesti käsittämättömän hyvä, henkisesti hämmentynyt.

25 kilometriä. Nämä keksit ovat herkullisia. Todellakin, käsittämättömän herkullisia keksejä.

Homma etenee. Juoksen kuin hamsteri aavikon yössä. (Olen kuullut, että luonnonoloissa hamsteri voi pikku töppöjaloillaan juosta 40 kilometriä yön aikana. Minä voin pikku töppöjaloillani juosta 42 muutamissa tunneissa.)

27. Nyt olivat kyllä nämä maratonit tässä. Tämä on kauheaa. En jaksa.

Olen odottanut koko alkumatkan jonotonta vessaa, tuossa se vihdoinkin on! Bajamaja on niin hirveässä kunnossa että haluan itkeä ja oksentaa. (Ilmeisesti tämän fiiliksen on tultava maralla kuin maralla, syystä tai toisesta.)

28 kilometriä, kaksi kolmasosaa takana! Tästä se ei muuta kuin helpotu enää. Ja jos kelloni on oikeassa, minulla on edelleen teoreettiset mahdollisuudet ennätykseen.

29. Sade on lakannut. Luovun säkistäni ja paljastan nätin juoksuasuni.

Jaksamiseni vaihtelee koko ajan. Välillä tuntuu etten halua enää jatkaa, välillä olen voimani tunnossa.

Kolmenkympin lähestyessä muistelen, että ennätysmarallani olen ollut 29 kilometrissä kolme tuntia juostuani. Olen vähän jäljessä siitä, ehkä. Muutaman minuutin. Kuulokkeista tulee Kylmästä lämpimään. Laulan mukana maaliviiva mielessäni Ja vaikka oot kaukana siellä/ Kuule me tavataan vielä!

Takaani alkaa kuulua mölinää. Ne jänikset! Ne saavat minut kiinni! Olenko sittenkin juoksemassa 4:45 aikaa!

35 kilsassa luovutan, en pysty pitämään jänöjä takanani. Mutta en varmana päästä niitä karkuunkaan, viekööt minut maaliin sitten, ajassa missä tahansa.

Fiilis aaltoilee edelleen edestakaisin. Mutta edellisten maratonien pahoinvointi ja ennen kaikkea raastava hermokipu on poissa. Toki jalat ovat väsyneet, ja toki niihin sattuu, mutta kipu on ihan tavallista ja normaalia.

4:45 jänikset eivät ole normaaleja. Varsinkaan yksi heistä. Hän on täysi sekopää. Olemme juosseet neljä tuntia, ja hän huutaa, jollottaa ja puhaltelee pilliin ihan koko ajan. Ragazzi! Forza! Forza! ROMA É NOSTRA!

Roikun vaihtelevasti edessä ja takana, ja kuuntelen jäniksen kannustusta. En todellakaan jatkaisi tätä vauhtia ilman häntä. Piazza del Popolo!, hän esittelee. Piazza di Spagna! Hän huitoo käsiään katsojille ja kehottaa heitä kannustamaan meitä.

Minua päätä lyhyempi, vanha italialaismies juoksee minut kiinni ja koputtaa olkaani. Hän nostaa peukalonsa ylös ja toistelee grande brava suorastaan liikutuneena. Minäkin liikutun.

En ole nähnyt kilometrimerkkejä hetkeen. Onko tuo 40? Voi miten toivon, että se olisi 40! Se on 40! Minulla on hirveä jano, vihdoinkin juotavaa!

En uskalla katsoa kelloa. Jätän jänikset. Ei tästä mene enää varttiakaan, selviän kyllä yksin.

Tunnelissa on juomapiste, ja maa liukas ja märkä. En uskalla juosta, mutta pelkään että jäniksen mölinä alkaa jälleen kuulua. Hetkenä minä hyvänsä.

Matka kohti maalia on alamäkeä, yritän kiristää tahtia, mutta mukulakivet ovat todella liukkaita. Maalin pitäisi olla ihan näillä nurkilla. Miksi Colosseumia ei näy?

Tie kääntyy. Näen samanlaisen pömpelin kuin lähtöalueella. Siinä ei lue Finish. Mutta pakkohan sen on maali olla. Lisään vauhtia. Tien molemmin puolin on roomalaisten sotilaiden muodostama kunniakuja, jonka rekisteröin mitenkuten, kivajuttuvautsijoo. En uskalla lopettaa juoksemista ennen kuin olen ylittänyt kaksi chipintunnistinta, jos vasta se jälkimmäinen on maaliviiva? Maalikello näyttää 4:44. Omani reilua neljää ja puolta tuntia lähdöstä.

Kaksi minuuttia ennätyksestä, ehkä. En voi ymmärtää miten. Itkettää vähän.

Kaulaani laitetaan mitali ja minut kääräistään lämpofolioon. Itkettää vähän enemmän. Järjestysmies ottaa minusta kuvan, ja vaatii minua tarkistamaan, että se onnistui.

Otan huoltopisteeltä niitä herkullisia keksejä ja lähden kävelemään asunnolle. Kaksi minuuttia vaille ennätys! En käsitä miksi! Enkä välitä! Tämä on maailman hienoin harrastus!

Ohitan parin päivän aikana mielissämme pahamaineiseksi päätyneen Shamrock-pubin. Viimeiset kannustukset saan terassilla istujilta. That's so amazing! Now is time for beer!

Oh yes it is! Niin todellakin on!

Tosin ensin join kuohuvaa!

(Ai se hourailu 27 kilometrissä? Tietenkään en ollut tosissani. Itse asiassa minulla on varsin jännittävä suunnitelma, jonka kerron tässä lähiaikoina!)

 

Lue myös:

Ensimmäinen maratonini, Las Palmas 2013.

Toinen maratonini, Berliini 2013.

Kolmas maratonini, Las Palmas 2014.

Neljäs maratonini, Ateena 2014.

Viides maratonini, Las Palmas 2015.

***

So: Rome marathon! I was bit disappointed about the route and views. (It rained heavily and I had no glasses, which might explain.) But my performance, with that I could not be happier! Against all odds I had nearly perfect run. There's just nothing better than running marathons! Nothing I tell you!

Share

Kommentit

Sillycatlady (Ei varmistettu)

Voi vitsi! Kuulostipa mahtavalta juoksulta. Tälläisen lukeminen ei kyllä yhtään auta mun salaiseen maratonkuumeeseen...

FFFifi
Fitness Führer

Oi tämä oli niin hieno!!! Sinne vaan kuule! Maraton on parasta!

Sillycatlady (Ei varmistettu)

Ehkä joku päivä... ;)

FFFifi
Fitness Führer

No kyllä!

Haracca (Ei varmistettu)

Ehkä mun suunnitelma mennä toiselle maralle toukokuussa huolimatta siitä, että työ-perhe-opiskelu-combossa ei kilometrejä ole juurikaan kertynyt, ei olekaan ihan pöljä. Vai johtuikohan tuo tulos sulla tuosta asusta? :D Pitäisiköhän munkin pitää vetää helmat päälle, että pääsen maaliin asti.

FFFifi
Fitness Führer

Asusta oli varmasti paljon apua. Ehkä siksi, että ihmiset katsoi enemmän, niin ei kehdannut olla miten vaan, ja ehkä siksi, että koska ihmiset katsoi, ne myös kannusti. Ja ainahan kaikessa auttaa, jos on kivat vaatteet :D

Mä en jotenkin usko enää yhtään sitä, että pitäisi harjoitella tosi paljon. Vähemmälläkin pärjää. Ei sillä ehkä enkkaa tule, mutta maaliin selviää kyllä.

poppis

Maratonkuume iski! Eläydyin juoksuusi. Onneksi 27 kilsan hourailuja ei tarvitse ottaa tosissaan ;)

Mulla ei ole tähtäimessä kuin Helsinki Half Marathon ja ehkä Berliini (jos saan meinaan hyväntekeväisyysrahat kasaan). Pitäisi päästä pinkomaan jo keväällä tai viimeistään alkukesästä. Mutta minne????

FFFifi
Fitness Führer

No onneksi ei :D

Mä olen ajatellut tässä nyt useampaa, Kööpenhamina toukokuussa kiinnostaa. Se on kuulemma kiva, ja ehtisin toeta HHM jänikseksi. Mietin Tukholmaakin, mutta siinä on vain viikko väliä, mikä ei ehkä riitä.

Voi hyvän tähden. Tää ei nyt auta. Kirjoita kauheista kokemuksista!

FFFifi
Fitness Führer

Miten musta tuntuu, että jos olisin kirjoittanut miten kauheaa oli, olisit täällä huutelemassa kuinka nyt et ainakaan uskalla mennä :D

Ja voin varmaan melkein luvata kauheita kokemuksia, ajattelin muutaman juosta vielä tän vuoden puolella...

NIIN OLISINKIN! Ja sitten olisin tyytyväinen, että ei oo pakko kun ei uskalla :D

Kommentoi