Ladataan...
Haavekuvia

Itsenäisyyspäivänä kävimme katsomassa Tuntemattoman sotilaan, ja elokuvan aikana molemmille oli tullut 20 uutta viestiä - vanhemmiltani. (Nykynuorille tulee varmaan saman verran viestejä viidessä minuutissa, mutta me emme ole nykynuorisoa.) Äitini oli päättänyt kuvata isovanhempieni hoivakodin juhlasta mummin ja ukin lisäksi henkilökuntaa ja nimilappuja.

Äidilläni oli pitkään Nokia 3310, mutta kun hän lopulta Nokian hajottua (niinkin voi näköjään käydä) osti älypuhelimen, hän sekosi. Hän alkoi pitää WhatsAppia henkilökohtaisena kuvapäiväkirjanaan. Kun hän kävi taidenäyttelyssä, hän otti sieltä 10 kuvaa ja lähetti ne paitsi meille lapsille, myös lasten puolisoille. Kun hän sisustaa isovanhempien hoivakodin asuntoa, uusimmat maljakon- ja taulunsiirrot raportoidaan myös meille kaikille. Kun vanhempani matkustavat, he paitsi kertovat, mitä kaikkea ovat päivän aikana tehneet (joka päivä), he myös kertovat etukäteen, mitä he tulevat päivän aikana tekemään: "Tänään opastettu kierros vuorilla."

Viimeisimmän loman aikana isä loi WhatsApp-ryhmän lapsille ja puolisoille, ja sinne hän alkoi tuutata yksisuuntaisesti matkareportaasia. Äitini tekee välillä tikusta asiaa, koska hän saattaa lähettää kuvia isästäni nukkumassa hotellihuoneen sängyssä - kuvatekstinä: "Päiväunet ennen syömään lähtemistä."

Kuvat ovat ottaneet minua ja miestäni jo sen verran päähän, että olen kyllä antanut niistä palautetta, eikä enää ole tullut kahtakymmentä yhdentekevää kuvaa kerralla. Silti puhelin saattaa kilahdella monta kertaa päivässä, ja aina kun molempien puhelimet piippaavat yhtä aikaa, tiedämme, että viesti on äidiltäni tai isältäni.

Onhan se tavallaan herttaisen itsekeskeistä, että on niin varma siitä, että tarkat päiväkirjapäivitykset omista menoista kiinnostavat muita. Minulle itselleni ei välttämättä tulisi mieleen napata kuvaa opettajainhuoneen kahvinkeittimestä ja lähettää kavereille Tauon paikka -viestillä siivitettynä. Kun laitan viestin muille, viesti liittyy yleensä johonkin yhteiseen asiaan tai menoon tai johonkin asiaan, jonka uskon toista ihmistä kiinnostavan. Kuvapäiväkirja WhatsApp ei mielestäni ole.

Olenkin miettinyt, onko mahdottomaksi mennyt viestittely vain oma epäsosiaalinen käsitykseni, vai millaista muissa perheissä on? Jos vanhemmat tuuttaavat matkoilta kymmeniä viestejä päivässä, reagoidaanko niihin muissa perheissä innostuneemmin: Vau! Näyttää hyvältä! Onko lämmintä? Mitä seuraavaksi? Mitäs huomenna? Onko ollut mukavaa?

Omalla kohdallani jatkokysymykset ovat menettäneet merkityksensä, kun eivätpä vanhemmatkaan kysele meiltä mitään, laittavat vain omia kuviaan. Suoraan sanottuna en ole älyttömän kiinnostunut, vaikka se kuulostaakin kauhealta. Kai sitä nyt perheensä asioista pitää olla kiinnostunut, ja se varmaan on vanhemmillanikin oletuksena.

Toki olen kiinnostunut kuuntelemaan matkajutut ihan kasvokkain sitten, kun nähdään.

Miten teidän perheissä? Laulaako WhatsApp joka tunti vai käytetäänkö sitä kohtuullisesti? Mistä asioista kirjoittelette?

Ladataan...
Haavekuvia

Eräs vanhempi naisopiskelijamme liikkuu nuoremman naisen kanssa, ja olin ymmärtänyt, että he ovat äiti ja tytär. Eräässä lausetehtävässä nuorempi nainen oli kuitenkin kirjoittanut toisesta näin: "Sahra on minun täti" (nimi muutettu). 

Yllättyneenä sanoin tytölle, että olin luullut Sahraa äidiksi. Tyttö vastasi: "Minun äiti on Dahid."

Okei, joku jännä nimi.

"Okei, mitä sun äiti tekee? Opiskeleeko hänkin?"

"Minun äiti on died."

Voi luoja. Anteeksi!!

Suomi ja englanti sekaisin ja died-sana deadin sijaan pääsivät hämäämään, vaikka yleensä ymmärrän aika hyvin maahanmuuttajasuomea.

Myöhemmin tajusin, että pahemminkin olisi voinut käydä. Jos en olisi alkanut kysellä äidistä, keskustelu olisi voinut mennä näin:

"Minun äiti on died."

"Okei, kiva!" Ja siirtyminen seuraavan opiskelijan luo.

Ladataan...
Haavekuvia

... eli mitä ihmettelen suomi toisena kielenä -opettajana.

Ihmetyksen aihe 1. Alkeiskursseilla opetellaan maalaisuuksia: mistä ihmiset ovat kotoisin. Ruotsalaiset, suomalaiset, venäläiset, ranskalaiset ja niin edelleen. Yhdessäkin kirjassa on tehtävä, jossa täytyy täydentää nimien perään, minkä maalainen ihminen on: José on _______________. Olen jotenkin aina ajatellut, että nimestä pystyy aika hyvin päättelemään, mistä maasta ihminen on. Ilmeisesti se ei ole ihan itsestään selvää, sillä tehtävään ehdotetaan kaikenlaisia kansallisuuksia:

Emiko on ruotsalainen.

John on japanilainen.

Astrid on chileläinen.

Boryslaw on norjalainen.

Giovanni on islantilainen.

Pierre on amerikkalainen.

Ja kun nämä opiskelijat eivät välttämättä ole edes mistään kehitysmaasta vaan mm. Ukrainasta. Eletäänkö sielläkin niin sisäänpäinkääntyneesti, ettei muusta maailmasta ole tietoakaan?

En rupea tällaista tehtävää tehdessä juuri korjaamaan opiskelijoiden vastauksia. Idea vesittyisi, jos jokainen kohta pitäisi kumittaa pois ja tilalle kirjoittaa "kaikkitietävän" opettajan oikea vastaus. Tärkeintä on kuitenkin, että oppii puhumaan kansallisuuksista niiden oikeilla nimillä.

Ihmetyksen aihe 2. Saan usein valituksia liian vaikeista kokeista. (Myös kollegat saavat.) Todellisuudessa kokeet sisältävät tehtäviä, joita ollaan tunnilla tehty ja harjoiteltu. Toki suomen kielessä on omat kommervenkkinsä, mutta varsinkin alkeiskurssin asiat ovat oikeasti todella helppoja (niin kuin kaikissa kielissä). Jos yksi kurssin harvoista kielioppiasioista on vaikkapa partitiivi (a sanan perään, kun soitetaan, pelataan ja syödään), se kyllä pitäisi osata. Lisäksi jos ihminen on asunut Suomessa jo vuoden tai pari ja kirjoittaa silti minun kokeessani perussanoja väärin (esim. mita kuluu), ongelma ei taida olla kokeen vaikeudessa.

Tässä päästään ongelman ytimeen. Opiskelijani ovat usein ihmisiä, jotka ovat käyneet koulua 0 - 2 vuotta. He eivät välttämättä ole opiskelleet kieliä ennen suomen kieltä. On selvää, etten pysty samastumaan tällaisen ihmisen asemaan, koska olen aina ollut hyvä kielissä ja  käynyt koulua 7-vuotiaasta asti. Kun olen oppinut sanan kirjoitusasun kerran, osaan kirjoittaa sen vastakin. Blue ei ole toisena päivänä blu, eikä mother ole mohter.

Monet säännötkin tuntuvat varsin järkeenkäyviltä, kuten suomen vokaaliharmonia: jos sanassa on a, myös sen päätteessä on a. Ei voi sanoa eikä ole järkevää sanoa metsässa tai talossä. Silti päätteitä lätkitään ihan arpapelillä.

Ladataan...
Haavekuvia

Myrkytysuhrien Sergei ja Julija Skripaleiden lemmikkikissa ja -marsut joutuivat viranomaisten heitteillejätön uhreiksi, kun marsut olivat kuolleet janoon ja kärsivä kissa lopetettiin. Yksi kissa on ilmeisesti edelleen kadoksissa.

Toimittajat vääntävät jutusta vitsiä. Onhan se niin hupsua, kun venäläiset vihjaavat, että "ilmeisesti marsut siis ovat Britannian salainen ase ja britit myrkyttivät venäläisisän ja tämän tyttären itse".

Kadonneen kissan kohtalo innoitti tällaiseen hulvattomaan loppukappaleeseen: "Ai niin se toinen kissa! Kuka tietää, ehkä se on luonteeltaan kuten kissa Matroskin Eduard Uspenskin tarinassa Fedja-setä, kissa ja koira. Luultavasti katti on vetäissyt Venäjän maahanlaskujoukkojen raitapaidan päälleen ja lähtenyt lätkimään."

Minun silmiini ei ole vielä osunut lehtijuttua, jossa kiinnitettäisiin huomiota siihen, miten ihmeessä lemmikkieläimet jätettiin kotitaloon hoidotta viikoiksi. Britannia ei taida olla eläinsuojelun huippumaita.

Ladataan...
Haavekuvia

Ei, minä en tee yhteistyötä BookBeatin kanssa, kuten monet muut bloggaajat täällä, kuten ehkä olette saaneet huomata. Kehun sovellusta ihan siksi, että se on loistava keksintö.

Ensinnäkin olen lukenut enemmän kirjoja kuin pitkään aikaan, koska äänikirjat ovat mukana autossa, lenkillä ja tylsiä kotitöitä tehdessä. Aina ei jaksaisi kiertää koirien kanssa pitkää lenkkiä, mutta se motivoi, kun tietää, että samalla dekkarin arvoitus lähenee ratkaisuaan.

Toisekseen on käynyt jo useamman kerran niin, että olen käynyt kirjaston varausjonoon odottamaan jonkin lempikirjailijani teoksen saamista (kun edelläni on 356 muuta lainaajaa) ja huomannut sitten, että kirja on jo kuunneltavissa BookBeatissa! Näin olen päässyt lukemaan jo muun muassa Karin Slaughterin sekä Camilla Läckbergin uusimmat.

Kolmanneksi apissa on mainio uniajastin. Minulla on sitä ongelmaa, että jos päivän aikana on tapahtunut paljon, asiat pyörivät mielessäni illalla sängyssä enkä saa unta. Kun kuuntelee nukkumaan käydessään äänikirjaa, on pakko keskittyä romaaniin, ja minä ainakin vaivun uneen melko helposti. Ajastimen saa säädettyä esimerkiksi niin, että kirja vaimenee kymmenen tai viidentoista minuutin jälkeen. Toki siinä voi missata kirjasta pienen pätkän nukahdettuaan, mutta en ole pitänyt sitä ongelmana.

BookBeatin 17 euron kuukausihinta on sinänsä melko kallis, mutta maksan sen jatkossakin mieluusti.

 

Pages