Ladataan...
Haavekuvia

Eräs vanhempi naisopiskelijamme liikkuu nuoremman naisen kanssa, ja olin ymmärtänyt, että he ovat äiti ja tytär. Eräässä lausetehtävässä nuorempi nainen oli kuitenkin kirjoittanut toisesta näin: "Sahra on minun täti" (nimi muutettu). 

Yllättyneenä sanoin tytölle, että olin luullut Sahraa äidiksi. Tyttö vastasi: "Minun äiti on Dahid."

Okei, joku jännä nimi.

"Okei, mitä sun äiti tekee? Opiskeleeko hänkin?"

"Minun äiti on died."

Voi luoja. Anteeksi!!

Suomi ja englanti sekaisin ja died-sana deadin sijaan pääsivät hämäämään, vaikka yleensä ymmärrän aika hyvin maahanmuuttajasuomea.

Myöhemmin tajusin, että pahemminkin olisi voinut käydä. Jos en olisi alkanut kysellä äidistä, keskustelu olisi voinut mennä näin:

"Minun äiti on died."

"Okei, kiva!" Ja siirtyminen seuraavan opiskelijan luo.

Share

Ladataan...
Haavekuvia

... eli mitä ihmettelen suomi toisena kielenä -opettajana.

Ihmetyksen aihe 1. Alkeiskursseilla opetellaan maalaisuuksia: mistä ihmiset ovat kotoisin. Ruotsalaiset, suomalaiset, venäläiset, ranskalaiset ja niin edelleen. Yhdessäkin kirjassa on tehtävä, jossa täytyy täydentää nimien perään, minkä maalainen ihminen on: José on _______________. Olen jotenkin aina ajatellut, että nimestä pystyy aika hyvin päättelemään, mistä maasta ihminen on. Ilmeisesti se ei ole ihan itsestään selvää, sillä tehtävään ehdotetaan kaikenlaisia kansallisuuksia:

Emiko on ruotsalainen.

John on japanilainen.

Astrid on chileläinen.

Boryslaw on norjalainen.

Giovanni on islantilainen.

Pierre on amerikkalainen.

Ja kun nämä opiskelijat eivät välttämättä ole edes mistään kehitysmaasta vaan mm. Ukrainasta. Eletäänkö sielläkin niin sisäänpäinkääntyneesti, ettei muusta maailmasta ole tietoakaan?

En rupea tällaista tehtävää tehdessä juuri korjaamaan opiskelijoiden vastauksia. Idea vesittyisi, jos jokainen kohta pitäisi kumittaa pois ja tilalle kirjoittaa "kaikkitietävän" opettajan oikea vastaus. Tärkeintä on kuitenkin, että oppii puhumaan kansallisuuksista niiden oikeilla nimillä.

Ihmetyksen aihe 2. Saan usein valituksia liian vaikeista kokeista. (Myös kollegat saavat.) Todellisuudessa kokeet sisältävät tehtäviä, joita ollaan tunnilla tehty ja harjoiteltu. Toki suomen kielessä on omat kommervenkkinsä, mutta varsinkin alkeiskurssin asiat ovat oikeasti todella helppoja (niin kuin kaikissa kielissä). Jos yksi kurssin harvoista kielioppiasioista on vaikkapa partitiivi (a sanan perään, kun soitetaan, pelataan ja syödään), se kyllä pitäisi osata. Lisäksi jos ihminen on asunut Suomessa jo vuoden tai pari ja kirjoittaa silti minun kokeessani perussanoja väärin (esim. mita kuluu), ongelma ei taida olla kokeen vaikeudessa.

Tässä päästään ongelman ytimeen. Opiskelijani ovat usein ihmisiä, jotka ovat käyneet koulua 0 - 2 vuotta. He eivät välttämättä ole opiskelleet kieliä ennen suomen kieltä. On selvää, etten pysty samastumaan tällaisen ihmisen asemaan, koska olen aina ollut hyvä kielissä ja  käynyt koulua 7-vuotiaasta asti. Kun olen oppinut sanan kirjoitusasun kerran, osaan kirjoittaa sen vastakin. Blue ei ole toisena päivänä blu, eikä mother ole mohter.

Monet säännötkin tuntuvat varsin järkeenkäyviltä, kuten suomen vokaaliharmonia: jos sanassa on a, myös sen päätteessä on a. Ei voi sanoa eikä ole järkevää sanoa metsässa tai talossä. Silti päätteitä lätkitään ihan arpapelillä.

Share

Ladataan...
Haavekuvia

Myrkytysuhrien Sergei ja Julija Skripaleiden lemmikkikissa ja -marsut joutuivat viranomaisten heitteillejätön uhreiksi, kun marsut olivat kuolleet janoon ja kärsivä kissa lopetettiin. Yksi kissa on ilmeisesti edelleen kadoksissa.

Toimittajat vääntävät jutusta vitsiä. Onhan se niin hupsua, kun venäläiset vihjaavat, että "ilmeisesti marsut siis ovat Britannian salainen ase ja britit myrkyttivät venäläisisän ja tämän tyttären itse".

Kadonneen kissan kohtalo innoitti tällaiseen hulvattomaan loppukappaleeseen: "Ai niin se toinen kissa! Kuka tietää, ehkä se on luonteeltaan kuten kissa Matroskin Eduard Uspenskin tarinassa Fedja-setä, kissa ja koira. Luultavasti katti on vetäissyt Venäjän maahanlaskujoukkojen raitapaidan päälleen ja lähtenyt lätkimään."

Minun silmiini ei ole vielä osunut lehtijuttua, jossa kiinnitettäisiin huomiota siihen, miten ihmeessä lemmikkieläimet jätettiin kotitaloon hoidotta viikoiksi. Britannia ei taida olla eläinsuojelun huippumaita.

Share

Ladataan...
Haavekuvia

Tuli vaan mieleen, kun olen äänestänyt Touko Aaltoa kaksi kertaa ja saanut sitten tietää, että se onkin sellainen petturimies. Ja sitten luin sen haastattelun Hesarista, ja siinä kysyttiin, minkä kirjan se on lukenut viimeksi. Ja Aalto vastasi, että "herran pieksut, en muista - joululomalla luin jotain lehtiä".

Olen pettynyt!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Haavekuvia

Ei, minä en tee yhteistyötä BookBeatin kanssa, kuten monet muut bloggaajat täällä, kuten ehkä olette saaneet huomata. Kehun sovellusta ihan siksi, että se on loistava keksintö.

Ensinnäkin olen lukenut enemmän kirjoja kuin pitkään aikaan, koska äänikirjat ovat mukana autossa, lenkillä ja tylsiä kotitöitä tehdessä. Aina ei jaksaisi kiertää koirien kanssa pitkää lenkkiä, mutta se motivoi, kun tietää, että samalla dekkarin arvoitus lähenee ratkaisuaan.

Toisekseen on käynyt jo useamman kerran niin, että olen käynyt kirjaston varausjonoon odottamaan jonkin lempikirjailijani teoksen saamista (kun edelläni on 356 muuta lainaajaa) ja huomannut sitten, että kirja on jo kuunneltavissa BookBeatissa! Näin olen päässyt lukemaan jo muun muassa Karin Slaughterin sekä Camilla Läckbergin uusimmat.

Kolmanneksi apissa on mainio uniajastin. Minulla on sitä ongelmaa, että jos päivän aikana on tapahtunut paljon, asiat pyörivät mielessäni illalla sängyssä enkä saa unta. Kun kuuntelee nukkumaan käydessään äänikirjaa, on pakko keskittyä romaaniin, ja minä ainakin vaivun uneen melko helposti. Ajastimen saa säädettyä esimerkiksi niin, että kirja vaimenee kymmenen tai viidentoista minuutin jälkeen. Toki siinä voi missata kirjasta pienen pätkän nukahdettuaan, mutta en ole pitänyt sitä ongelmana.

BookBeatin 17 euron kuukausihinta on sinänsä melko kallis, mutta maksan sen jatkossakin mieluusti.

 

Share

Ladataan...
Haavekuvia

Facebook ilmoitti, että olen jakanut viisi vuotta sitten tällaisen kuvan:

Olin kommentoinut: "Tää on hyvä. :)"

Whuuuuuuuuuuut??

Mitä ihmettä olen ajatellut? Oikeasti? Tuo kuvahan on harvinaisen idioottimainen.

Siis oikeasti? Mitä mä olen mennyt jakamaan Facebookissa? En pääse tästä yli.

Share

Pages