Ladataan...
Haavekuvia

Maahanmuuttajien opetus on kulttuurien kohtaamista, todellakin. Jokainen ryhmä kyselee aina, onko minulla lapsia. Ei ole. Reaktio: "Aaaawww. :( Kyllä sinulla vielä joskus on." Taputus olkapäälle. Tänään eräs rouva leikki ennustajaa ja lupasi minulle, että vuonna 2019 minulla on lapsi.

En oikein tiedä, miten suhtautua. Voisin toki kertoa suomalaisesta kulttuurista, jossa ihmiset voivat olla vapaaehtoisesti lapsettomia ja jossa nekin, jotka lapsia tekevät, pitävät lapsiluvun yleensä kahdessa. Monien maahanmuuttajien suhtautuminen lapsiin ja perheeseen on kuitenkin niin erilainen, että ehkä he järkyttyisivät ikihyviksi, jos sanoisin, että olen ollut mieheni kanssa yhdessä 17 vuotta emmekä ole edes yrittäneet saada lapsia ja olemme oikein onnellisia näin. Tosin en tiedä, kumpi on parempi: se, että minua kauhistellaan, vai se, että minua säälitään.

Tämän päivän tunnilla selvempää oli suhtautua sukupuolten tasa-arvoon. Samalla kun puhuimme olemattomista lapsistani, eräs nuori mies kysyi, kumpi on parempi, tyttö vai poika. Sanoin, että molemmat. Mies väitti, että kaikki haluavat pojan. Sanoin, että eivät halua, tytöt ja pojat ovat ihan yhtä hyviä. Empaattinen ennustajarouva oli sitä mieltä, että tytöt ovat parempia, koska pojista seuraa "problem".

Ei, kyllä pojat ja tytöt ovat ihan yhtä hyviä.

Share

Ladataan...
Haavekuvia

Minulla on ollut aina suppea musiikkimaku: olen oikeastaan koko elämäni kuunnellut samoja vanhoja - System of a Downia, Serj Tankiania, Ismo Alangon eri tuotantoja, Apulantaa, suomirokkia...

Sitten aloin käydä crossfitissa, jossa soi milloin mikäkin soittolista, ja monesti kappaleita, joita en ikinä olisi kuunnellut muuten. Jossain vaiheessa talvea alkoi joka tunnilla soida outo biisi, johon en ensin paljon kiinnittänyt huomiota. Sitten aloin kuunnella sanoja: mitä ihmettä, lauletaanko tuossa oikeasti, että oijoijoijoi elämä on julmaa?

??

Kun kappaletta kuunteli tarpeeksi monta kertaa, alkoi kiinnostus herätä. Mitä tämä on? Antti Tuiskua? Robinia?

Selvisi, että Tuiskuhan se laulaa, ja biisin nimi on Rahan takii.

Sitten hain sen Spotifystä ja kohta luukutinkin sitä repeatilla.

Guilty pleasure -biisit ovat kappaleita, joita ei välttämättä kehtaisi myöntää kuuntelevansa mutta joista tykkää silti. En ihan täysin allekirjoita tuota ajattelutapaa, että jotakin musiikkia pitäisi hävetä, mutta silti minulle on päässyt syntymään muutamia guilty pleasure -suosikkeja, joita en joka paikassa mainostaisi kuuntelevani. Olkaa hyvät:

Antti Tuisku - Rahan takii

Raappana feat Sini Yasemin - Chilii

Alex Mattson - UFO

Mitkä ovat teidän guilty pleasure -biisejä?

Share

Ladataan...
Haavekuvia

Olette varmaan kaikki törmänneet ihmistyyppiin, joka kommentoi aina uutisia maahanmuuttaja- tai muslimivihamielisesti? Uutisen ei tarvitse liittyä maahanmuuttoon millään tavalla, mutta kirjoittaja kulkee silti hyvin heiveröistä aasinsiltaa pitkin muslimeihin tai maahanmuuttoon.

Vanhainkodissa huonot olot - maahanmuuttajien syytä.

Taksikuski lähenteli asiakasta - oli varmaan joku maahanmuuttaja.

Postin toimitukset myöhässä - vihapuhetta muslimeista.

Kaalin hinta noussut - johtuu siitä, että tänne on tulvinut pakolaisia.

Katolisen kirkon piirissä hyväksikäyttötapaus - hei unohdetaan ne katoliset, miksei kukaan puhu muslimeista?

Oli aihe mikä hyvänsä, joku elämänsä maahanmuuton ja islamin vastustajalle omistanut saa liitettyä siihen vihansa kohteen. Vaikka ei saisikaan liitettyä, se kommentti on tyrkättävä silti sinne muun keskustelun joukkoon.

Tiedetään - kommentteja ei pitäisi koskaan lukea, jos haluaa säilyttää uskonsa ihmisiin. Tänään tulin kuitenkin lukeneeksi uutisen kahdesta saksalaisesta, jotka raiskasivat ja tappoivat kiinalaisopiskelijan (http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/201708072200310259_ul.shtml).

Ja yllätys yllätys, tällaisia kommentteja siellä taas oli: "Muslimimaissa vastaavaa sadismia mm. erilaisten happojen heittämistä naisten naamalle ja kivityksiä tapahtuu päivittäin, miksei uutiset puhi niistä?" ja "Jos niistä kirjoittelee niin ei ole suvaitsevainen ja joutuu etsintäkuulutetuksi kun on kiihottanut kansaa kertoessaan totuuden jonkun ryhmittymän/uskontokunnan tavoista toimia. Tällä toisella porukalla kun ei ole syytä suvaita muita koska he ja vain he ovat oikeassa ja näinollen tekonsa ovat oikeutettuja".

Niin, ne suvaitsevaiset... mystiset suvaitsevaiset, jotka hyväksyvät ihmisoikeusrikkomukset, murhat ja muut rikokset, koska ne kuuluvat kulttuuriin. Käsi ylös, kuka on oikeasti tavannut tällaisen ihmisen? Kerta toisensa jälkeen minua myös kummastuttaa kysymys "Miksei uutiset puhu? Miksei media kirjoita?", kun media kyllä kirjoittaa - jatkuvasti. Kommentti myös kuulostaa siltä, kuin alkuperäisestä aiheesta ei olisi tarpeen kirjoittaa: mitä nyt tuollaisesta eurooppalaisen pariskunnan tekemästä seksimurhasta, kirjoittakaa kunniamurhista!!111

Maailmaan mahtuu käsittämätöntä porukkaa. Toki kommenttipalstan sekopää on vaarattomampi sekopää kuin ihminen, joka päättää raiskata ja tappaa, mutta suhteellisen vaarallisia ovat myös kapeat, jopa virheelliset käsitykset.

 

Share

Ladataan...
Haavekuvia

Viime viikolla Facebookin Yhdyssana on yhdyssana -ryhmässä kuohui. Aloittaja oli ostanut ulkomaalaiselle poikaystävälleen suomen kielen oppikirjan, jossa hänen kauhukseen käytettiin "virheellistä puhekieltä", ja hän olikin yliviivannut ja korjannut puhekielisiä ilmauksia kirjakieliseen muotoon. Päivitys sai monia itkuemojeja ja kauhisteluja.

Kommenttien lukeminen oli herätys, sillä en ollut arvannut, miten paljon väärinkäsityksiä omaan alaani liittyy. Ihanko todella ihmiset ovat sitä mieltä, että puhekieli on virheellistä (miten ihmeessä se voi sellaista olla?) ja suomen oppijalle pitäisi opettaa vain kirjakieltä? Eihän kommentoijilla tietysti voi olla suomi toisena kielenä -koulutusta eikä kokemusta esimerkiksi maahanmuuttajien opetuksesta, mutta tässä keskustelussa näki selvästi, miltä näyttää, kun ihmisellä on jyrkkiä mielipiteitä ilman oikeaa tietoa asiasta.

Suomen kielen opettaja tietää kuitenkin nämä asiat:

Suomessa on kaksi kieltä, puhe- ja kirjakieli, ja ne molemmat on opittava. Kukaan suomalainen ei puhu kirjakieltä, joten puhekieli on osattava, jotta ymmärtäisi, mitä ihmiset kaupassa, kirjastossa, koulussa, naapurissa ja töissä sanovat.

Se, että oppikirjoissa opetetaan sekä puhe- että kirjakieltä, ei sekoita opiskelijaa. Kokemukseni mukaan opiskelijat erottavat hyvin eri kielenkäyttötilanteet ja osaavat valita kielensä sen mukaan. Esimerkiksi viesti kaverille kirjoitetaan puhekielellä, koulun teksti kirjakielellä.

Nykyinen opetustapa on pitkän kokemuksen seurausta ja perusteltua. Mielelläni tosin kuulisin, miten aloittaja puhuisi poikaystävänsä kanssa pelkkää kirjakieltä omistusliitteineen: "Kultaseni, menemmekö tänään minun vanhempieni luokse? Milloin sinun vanhempasi tulevat Suomeen? Oletko nähnyt avaimiani? Onko meillä tarpeeksi pysäköintirahaa? Odota, minä lasken: kaksi, neljä, kuusi, kaksitoista euroa."

Muistan, kuinka natiivi unkarin kielen opettajani yliopistossa kertoi oman tarinansa. Hän oli opiskellut Unkarissa viisi vuotta suomen kieltä, mutta ilmeisesti puhekielen opetusta ei ollut ollenkaan. Hän oli kuvitellut osaavansa suomea hyvin, mutta kun hän oli tullut Suomeen, hän ei ollut ymmärtänyt mitään.

Asenteet ovat kyllä mielenkiintoisia. Monesti venäläiset ovat hyvin kielioppiorientoituneita opiskelijoita ja pitävät puhekieltä huonompana kielenä. Todellisuudessa se ei ole sitä, se on vain puhekieli. Siihen täytyy heidän ja kielen oppijoiden suomalaisten puolisoiden sopeutua.

 

 

 

Share

Ladataan...
Haavekuvia

Kun aloin muutama vuosi sitten pitää blogia, mielessäni oli jotain Kaikki mitä rakastin -tyyppistä päiväkirjaa, jossa on ikuistettuna elämän ihania hetkiä kauniin kuvin ja inspiroivin saatesanoin. Ehkä alkuun jaksoinkin käyttää järkkäriä ahkerammin, mutta pitkään on tuntunut liian vaivalloiselta kaivaa kamera esiin, kuvaamisen jälkeen siirtää kuvat koneelle ja sieltä blogiin ja muistaa siirtää muistikortti vielä takaisin kameraan (saati ottaa kamera mukaan johonkin kauemmas). Siksi kaikki kuvat alkavat olla kännykkäräpsäisyjä - kunnon puhelimella otettuna ihan hyvälaatuisia sinänsä, mutta ei mitään ooh!-elämyksiä aiheuttavia.

Bloggaustahtia häiritsevät välillä kovat työputket, kun työtä on aamuin ja illoin ja kun viikonloppuisin yrittää tehdä kaiken muun. Vaikka tilanne helpottaakin aina, jossain vaiheessa huomasin kirjoittavani blogiin vain pari kolme kertaa kuussa.

Mitään varsinaista teemaakaan minulla ei ole, vaan kirjoitan milloin matkoista, milloin päivän puheenaiheista, milloin leipomisesta. Mitään erityistä näkökulmaa niihinkään ei ole.

Yhä enemmän on alkanut tuntua siltä, että Instagram voinee toimia kuvapäiväkirjanani, ja maahanmuuttopoliittiset ja feministiset kannanotot voin jättää Lilyn taitaville kirjoittajille. Viime aikoina olen pohtinut sitä, että kun ihmisellä on kestänyt vuosituhansia päästä tähän kehityksen pisteeseen (länsimaat ovat maallistuneet, meillä on aika hyvä tasa-arvo), voisiko ihmiskunta vaikkapa viidensadan vuoden päästä olla lähellä hyvää pistettä? Vai onko maapallo jo tuhoutunut siihen mennessä? (Näihin ajatuksiin ovat innoittaneet Milja Kauniston kirjat, joissa keskiajan ihmiset hahmottavat maailmaa lähinnä Jumalan kautta ja naista pidetään vähäjärkisenä, huonona olentona.)

Olen myös huomannut, että en kirjoittajana aina ihan noudata samoja sääntöjä kuin äidinkielen opettajana opetan. Kiinnostava otsikko, mukaansatempaava aloitus, naseva lopetus - punakynä heiluisi, jos alkaisin omia tekstejäni tarkemmin arvioida.

Postauksia jarruttaa usein myös se, että jos tarvitsisin kuvan jostakin kotona, minun pitäisi siivota ainakin vartin verran, ettei kotimme pysyvä sotku siintäisi taustalla. Ja kun blogikuvissahan tärkeintä on luoda illuusio siitä, että on aina kaunista, siistiä, raikasta ja kukkia maljakossa! En itsekään halua katsoa tiskivuoria.

Blogini siis jää elelemään hiljaiseloa. Palaan tänne, jos tulee jotakin hyvin merkittävää tai hehkutettavaa asiaa. Jatkan myös hyvien blogien seuraamista.

Viimeiset suositukseni:

Kirja: Kaiken takana on salaliitto. Elämmehän salaliittoteorioiden kulta-aikaa. Kirja esittelee tärkeimpiä salaliittoteorioita sekä teorioita, jotka olivatkin totta.

Elokuva: Harjoittelija. Todellinen hyvän mielen elokuva, jossa Robert De Niro esittää seitsemänkymppistä sympaattista leskeä, joka päätyy nuorekkaaseen firmaan harjoittelijaksi.

Ravintola: Vuoden ravintola 2015 Roux Lahdessa. Perjantaina nautimme jälkkäriksi suklaata kolmessa muodossa:

Hei sitten, murut!

(Hah hah; ei minusta ikinä tullut Eevaa tai Annaa, joka muruttelee tai kutsuu lukijoita rakkaiksi.)

Kuvituksena kesäisiä juttuja.

Share

Ladataan...
Haavekuvia

Uusi ja mukava kouluavustajamme kysyi eilen ennen tuntia, mitä tehdään. Vastasin, että luetaan novellia, ja samaan syssyyn ihmettelin, miksi S2-oppikirjaan on laitettu Leo Tolstoita - ehkä vähän turhan vanhahtavaa kieltä meidän opiskelijoillemme. Avustaja kohautteli harteitaan ja totesi: "Ei sano mitään."

 

 

 

 

 

 

 

Tolstoi? Ei sano mitään?

???????

Mites tuo Dostojevski tai Väinö Linna? Joku on tainnut nukkua omat peruskouluaikansa.

No, joka tapauksessa olen vain älyttömän iloinen siitä, että pääsimme edellisestä tilannetajuttomasta, sietämättömän ärsyttävästä ja yksinkertaisesti huonosta koulunkäynninohjaajastamme eroon. Nykyinen ollut meillä aiemmin harjoittelussa, ja tiedän, että hän sopii meille oikein hyvin.

Share

Pages