Ladataan...
Heikun Keikun

 

 

 

 

Oikeastihan se menee niin, että jokainen kyynel tekee vahvemmaks, siks en niitä pelkää vuodattaa. Salilla se menee niin, että jokainen toisto tekee vahvemmaks, kun vaan päättää tehdä ne. Muualla elämässä se menee niin, että niin kauan tehdään, kun saavutetaan se mitä on haluttu.

Tästä on tulossa postaus, joka liittyy siihen, mitä miellän määrätietoisuudeksi, mielenlujuudeksi ja positiiviseksi jyräämiseksi kaikkien esteiden läpi. Ja vaikka olen sittemmin rajannut blogistani juurikin kuntoilut ja siihen liittyvät projektit, lihasmassan kasvatukset ja muut rakkaat aihealueeseen liittyvät lempilapset niin aion kertoa teille jotain, joka sivuaa myös sitä osa-aluetta.

Nuorena olin hyvin päämäärätietoinen; minulla oli suunnitelma, unelma, mitä elämältä haluan. Elämä eteni, niin kuin pitikin. Tottakai kohtasin vastoinkäymisiä ja matkan varrella oli vaikka mitä, mutta tein asioita päästäkseni kohti sitä mitä halusin olla. Saavutin kaikki, mistä olin haaveillut. Hain opiskelemaan, pääsin, opiskelin, valmistuin, sain töitä, halusimme lapsia, naimisiin, omakotitalon, matkustella, sain työpaikan, jota tavoittelin milloin missäkin vaiheessa. Ei yhtään EITÄ näissä. Vähän päätinkin, että saan ne, ennemmin tai myöhemmin (kun se menisikin niin).

Elämäni muuttui ja hetkeen en löytänyt mitään mistä unelmoida, kaikki unelmat olivat painajaisia tai vaarassa kadota. Menetin elämänhallinnan siinä mittakaavassa kun elämää voi hallita kukaan ja ajatuksistani hävisi punainen lanka, kaikki muuttui suureksi sotkuiseksi lankakeräksi. Syitä erittelemättä olin todella hukassa vuoden. Elämäni tähänastisista vuosista raskain mutta opettavin. Muistan vuodelta hyvin paljon tuskan lisäksi positiivisia käännekohtia. Opin armolliseksi mutta lujaksi pikkuhiljaa. Kasvoin vahvaksi ymmärtäen heikkouteni. Ymmärsin, että ilman apua en olisi täällä enää, kukaan ei pärjää yksin. Sain ilmaisen, joskin raskaan matkan itseeni, ja opin ymmärtämään miksi minä käyttäydyn tai teen asioita tietyllä tavalla, itseäni kunnioittamatta. Jouduin ottamaan vastuun omasta hyvinvoinnista. Jouduin opettelemaan mitä on itsekkyys ja olla pyytämättä sitä anteeksi. Opin sanomaan edes silloin tällöin ei. Opin kiittämään itseäni siitä, mitä olen saavuttanut. Opin olemaan kiitollinen arkea ja elämääni kannattelevasta ympäröivästä ihanasta ihmisjoukosta.

Kun elämä alkoi pikkuhiljaa voittamaan, unelmat olivat pieniä, todella pieniä. Saavutin niitä vauhdilla;tahdon olla päivän ilman ahdistusta,  tahdon uskaltaa mennä kauppaan, tahdon uskaltaa hakea tuota työpaikkaa, tahdon ostaa punaisen paidan. Unelmat kasvoivat, ja minä vahvistuin jälleen niitä saavuttaessa. Eheydyin. 

Löysin pian kuntosalin, vahingossa. Olin saanut kerättyä massaa tuskissani melkein 25-30kg. En vaan pystynyt enää olemaan itselleni armollinen, kun olin siirtynyt lievästi ylipainoisesta ylipainoiseksi. Unelmani oli päästä normaalipainoon. Löysin ohjelman ja toteutin. Äkkiä löysin itsestäni sen nuoremman minän, joka teki eikä yrittänyt. Unelmani saavutettua olin hetken kiitollinen ja nautin. Treenaaminen oli vienyt sydämen ja rupesin haluamaan lisää. Ja ennen en uskaltanut sanoa unelmaani ääneen, kun osan suhtautuminen on ollut, että siinäpä taas yksi fitnesspirkko.

Nyt kun hypätään hetkeksi siitä unelman laatikosta ulkopuolelle, joka liittyy treenaamiseen, voidaan katsoa tuota matkaa ja saavutusta hitusen boksin ulkopuolelta. Lootassa minä treenaan kohti tiettyä (ehkä jonkun mielestä pinnallistakin) tavoitetta kohti. Ulkopuolelta minä näytän aika paljon erilaiselta kuin näytin muutama vuosi sitten. Jaksan paljon paremmin ja tämän voi koko lähipiiri allekirjoittaa. Elämä ei ole suorittamista päivittäin. Olen varmasti monen silmiin itsekäs ajankäyttäjä (jee, tavoite suoritettu). Joku voi ehkä läheltä nähdä, että olen alkanut luottaa itseeni ja kykyihin jälleen. Jokainen toisto ja onnistuminen salilla ja treeneissä, jokainen itsensä ylittäminen saa minut uskomaan kykyihini pikkuhiljaa muuallakin elämässä. Tuosta "treenikuplasta tai laatikosta" leviää kulovalkean tavoin mielenlujuutta, vahvuutta, uskoa omiin kykyihin, päämäärätietoisuutta muihinkin elämän osa-alueisiin. 

Niinpä niin, kun joku kysyy, miksi jaksan tai treenaan tällä tavalla. Miksi haluan elää ehkä jonkun mielestä kurinalaista elämää. Koska tämä kaikki on tuonut takaisin minun elämääni sen varmuuden, jota minulla oli luonnostaan nuorena aikuisena, kun lähdin maailmaan melko mustavalkoisin ja avarakatseisin silmin, uskoen että mitä tahansa on saavutettavissa kun vain uskoo ja jaksaa tehdä töitä. Juuri se tunne on se, mikä palkitsee eniten, myös niinä hetkinä, kun elämä täräyttää paskaa niskaan.

 

Totta on, että kaikki asiat elämässä ei ole päättämisen arvoista tai kaikkien ei tarvitse löytää samoja keinoja ja reittejä päämääriin päästäkseen. Mutta se on varmaa, että itse ainakin olen lopettanut turhan vatvomisen muiden (ja itsenikin) kohdalta: tehkää asioita, jotka vie teitä kohti omia tavoitteita ja nauttikaa matkasta, älkääkä liikaa harmitelko, miltä näytätte muiden silmissä. Pääasia on luottaa itseensä, sillä suurin avain onneen löytyy omasta itsestä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Heikun Keikun

/SARAKINIKO BEACH

Kun meidän perhe etsii lomakohdetta, sille on tiettyjä toivottuja kriteereitä. Me lähdemme lomalle rentoutumaan, ainakin näille löhölomille. Sitten Suomen kamaralla riittää aktiviteettia muutoin metsäilyn tai muun merkeissä. Näiltä kohteilta usein haetaan iisiä elämää. Kriteereinä on usein; lyhyt ja helppo lentomatka, lämpöä reilusti, paljon rantoja ja mahdollisuus vaan loikoilla rannalla.

/GYROS BANK; PITA GYROS 2,80

/VENETSIALAINEN LINNOITUS PARGAN YLLÄ

Kreikassa olemme käyneet joillakin saarilla, ja joitakin saaria on vielä must see-listalla. Kreikka on lasten kanssa ihana ja helppo kohde, juuri lentomatkojen vuoksi. Lapset huomioidaan ja heille löytyy kaikkea tekemistä helposti. Kreikan rakkaus on tainnut syttyä meihin kaikkiin, koska Ellakin usein toivoo, että näkee unta Kreikasta ja iltarutiineihin kuuluu kuiskaus; "Nähdään sitten yöllä Kreikassa, samassa unessa."

/GREEK SALAD

/SARAKINIKO BEACHIN AALLOT

Parga tuli vastaan vähän puolivahingossa viime lomamatkoja suunnitellessa. Pargahan ei ole saari, vaan mannerkreikkaa, ja olimme tutkimassa enemmän saaria, joille matkustaa. Parga hurmasi heti meidät kuvillaan, ja kun kävimme netistä etsimään tietoa kokemuksista, lähes kaikki olivat positiivisia ja tänne tuntui moni suuntaavan uudestaan ja uudestaan. Blogit, kokemukset ja kuvat vakuuttivat meidät siitä, että Parga olisi meidän kohde, sillä haimme rauhallista pientä paikkaa, jossa nollata perheen kesken.

/VALTOS BEACH MUODOSTUI MEREN MUOVAAMISTA KIVISTÄ

/WATERMELON JÄÄHILEJUOMA HELPOTTAA HELLETTÄ

Harvemminhan sitä on joutunut pettymään lomaansa, mutta täytyy sanoa, että lasten kanssa kohteista Parga meni ykköseksi. Olimme hotellissa Valtos Beachin puolella. Hotellilta näkymä kauniille Valtos Beachille, ja uima-altaalta käveli viisi minuuttia rantaan, josta taas palasi helposti altaille ja hotellihuoneelle. Hotelli oli perheyritys, jossa oli todella hyvä ravintola ja ystävällinen henkilökunta. Ruoka hotellin ravintolassa oli todella hyvää, tähän me olemme joskus joutuneet pettymään. Vaikka usein syömme muualla, joskus illalla lasten uitua koko päivän on vaan helppoa istua hotellin ravintolaan herkuttelemaan. Turisteja ei ollut meidän viikollamme liikaa ja porukka oli melko rauhallista.

/TUOREET HEDELMÄT OLIVAT AINA SAATAVILLA

/PARGAN EDUSTALTA LÄHTEVIÄ RETKEILYVENEITÄ

Pargan kaupungin puolelle piti mennä venetaksilla tai nousta kukkulan yli. Olihan nousu helteellä hikistä hommaa, mutta oikein hyvin me kävelimme sen useana päivänä lastenkin kanssa. Vesipullot vaan reppuun ja jätskiä tarvittaesa matkalta pienille reippailijoille. Pargan kylä on todella kaunis ja venetaksilla kun saapuu Pargan kylään, maisemat ovat ihanat. 

/TYTÖT JA PARGA

Yleisilmeeltään oli ihanaa, että Parga oli pidetty todella siistinä suhteessa moneen saareen, jossa olemme käyneet. Paikalliset keräilivät roskia ihan ohimennen ja viihtyvyys oli jees. Keskeneräisyyttä ei ollut samaan malliin kuin muualla. Parga muodostuu erivärisistä symppiksistä taloista, joiden väleissä kulkee pieniä kujia. Kujilla on niitä turistiputiikkeja, ja paikallisia tuotteita myynnissä. Mutta mitään henkkamaukkoja tai zaroja ei onneksi tarvinnut bongata. Ei ehkä shoppailijan tai yöelämän ykköskohde (Pargassa kuulemma yksi tai kaksi yökerhoa), mutta aivan mainio kohde rentoutumiseen. Illalla oli ihanaa käydä Pargassa syömässä, kun ilta pimeni, ihmiset pukeutuivat mekkoihin ja kynttilät paloivat ympäriinsä.

/JOKAPUOLELLA YKSITYISKOHTIA RÄSYMATTOJA MYÖTEN

/NÄKYMÄ MERELLE PARGAN KYLÄSTÄ

Pargasta pääsee veneretkille vaikka minne, ja auton vuokraamalla kauemmaskin helposti, retkikohteita on niin, että jos palaisimme, saisimme varmasti vielä hyvän loman koostettua. Meillä oli auto vain päivän verran. Ajoimme katsomaan Acheron jokea, jossa tarun mukaan Akilles kastettiin voittamattomaksi. Taru Akilleen kantapäästä sai meidätkin kastautumaan, mutta itse tyydyin kahlaamaan. Nimittäin vesi todella oli niin kylmää, että pohkeita suorastaan pakotti! En ymmärrä vieläkään, kuinka lapset sai uitua siinä vedessä. Suomalaiset.

/KYNTTILÄT SYTYTETTIIN ILLAN HÄMÄRTYESSÄ LUOMAAN TUNNELMAA

/PIENEN POJAN YRITYSTOIMINTA

Ajoimme myös kauniille Sarakiniko Beachille, jonne olikin yllättävän vaikea saada auto. Veneellä tuleminen olisi voinut olla helpompaa, mutta sitten on aikataulujen uhri, kun vene tulee aamulla rannalle ja lähtee tiettyyn aikaan. Ranta oli todella kaunis, ja maisemat hulppeat, aallot kävivät niin rantaan, että lapset jaksoivat lillua lillumistaan ja kikattaa. Itse nautiskelin kirjasta, maisemista ja hyvästä ruuasta lapsia vahtien. 

/PARGAN EDUSTALLA LUOSTARI, JONNE PÄÄSI KAHLAAMALLA. HÄÄPARI TAISI SANOA SIELLÄ TAHDON.

/ACHERON-JOEN VESI PAKOTTI POHKEITA MUTTA TEKI MEISTÄ VOITTAMATTOMIA

 

/RANTAEVÄÄT SARAKINIKO BEACHIN RANTATUOLEILLA

Pargan rannoilla on tarjolla paljon aktiviteetteja, ja jätimme suppauksen viimeisille päiville. Harmikseni tulin kipeäksi viimeisinä päivinä,  ja se jäi välistä. Ehkä aloitan kyseiset treenit aluksi kesällä Suomessa, niin voin mennä sitten myöhemmin Pargaan tai muualle egoilemaan. Ranta-aktiviteetteja on paljon, mutta me keskityimme nauttimaan. 

/UIMAHIRMUT SARAKINIKON AALLOISSA

/PARGAN VÄRIT SAIVAT RIEMASTUMAAN JOKA KERTA

Pargaan lähtisin uudestaan, muutama omatoimiretki jäi tekemättä, kun emme halunneet viikolle liian tiukkaa aikataulua, ja lapset nauttivat vaan eniten siitä, että saivat uida melskata. Parina päivänä lapset olivat ruokataukoa lukuunottamatta altailla ensin 6h putkeen, jonka jälkeen vielä pulahdettiin mereen. Silti illalla odotettiin aamua, että pääse uimaan.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Heikun Keikun

"äiti istuu mun sängyn laidalla

kyyneleitä marimekon paidalla

se sanoo joskus mä oon paremmas paikassa

nyt on myrskyy pitää pysyy vaan laivas"

 

Mun piti dropata tänne Pargan reissun kuvat huolettomasti, ja teen senkin varmasti viikonlopun aikana, mutta en pääse eilisen Vain Elämää- jakson tunnekuohujen jälkeen siihen tilaan, et voisin vaan sivuttaa tämän aiheen, josta mä olen niin monta kertaa ennemmin meinannut kirjoittaa. Ja kyllä, pääsin tunnetiloihin katsomalla Vain Elämää. Klisee. Kyllä, kuuntelemalla Jaren biisejä muiden tulkitsemina. Nyt puhutaan Sannin versiosta.

 

Oli aika, jolloin mä palasin koulusta tai joskus muualtakin kotiin, suoraan omaan huoneeseen tai avoimesti itkien. Äiti katsoi vakavana, hitusen leukapielet kireänä, lohduttaen, tyynytellen, valaen uskoa siihen, että kukaan ei jaksa loputtomiin ja täältä noustaan ehjänä ja voittajana. Mä en ole ollut paha koulukiusaamisen uhri, mulla on aina ollut oma "skyfalls-porukka" ympärillä, yhä on, ja me on pidetty toisistamme aina siinä porukassa huolta.Siitä kiitos kaikille niille, jotka on kulloinkin tähän porukkaan kuulunut elämän eri vaiheissa. Mun kiusaamistapaukset eivät ole olleet systemaattisia, ja ne on usein olleet jättämistä ulkopuolelle, roskien lajittelua sinne keräyspisteen kaukaisimpaan nurkkaan.

 

"ruokiksella näkkärii ja voita

mulle sanottiin älä edes koita

tulla istumaan meidän kaa

saat syödä ku koira"

 

 

Mutta; mä olen kuullut olevani osa ei mitään, sä et ole mitään, sä et pääse mein porukkaan, jos pääset, sun kaveris ei voi tulla. Valitse jengisi. Mun nilkoille on ajettu potkukelkalla, et nähdään miten mä kaadun. Mä olen saanut kokea jo pienenä sen, että musta pidetään, kun mä voin olla hyödyksi. Oon kuullut, et oon kamalan läski, lihava, iso ja ruma. "En mä halua leikkiä sun kaa kun oot niin tynnyri". Ja kun alkoivat ne ekat poikakuviot, mut tehtiin tietoisesti naurunalaiseksi. Lasten leikkiä? Kyllä ja ei. Hyväksyttävää? Ei. Anteeksiannettavaa? Ihme kyllä, kyllä.

 

 

Jaoin joku aika sitten facebookissa kirjoituksen siitä, että kiusaaminen pitää kitkeä pois jo hiekkalootalla, että se ei pääse livahtamaan siitä käärmeen lailla kiemurrellen työelämään. Mun matka tähän päivään ja ennen noita kiusaamisia juontaa kaikki samaan tavoitteeseen ja inhimilliseen sellaiseen; tulla hyväksytyksi itselle ja hakea sitä hyväksyntää muilta. Mä en ihan niin syvälle elämääni tähän käy avaamaan, mutta syistä jos toisista, mulle on aina ollut tärkeä tulla hyväksytyksi muiden osalta. Todella tärkeää. Kun siihen lisättiin kouluvuosien kokemukset päälle, niin olin pitkään aika varma, että olen pohjasakkaa.

 

Vaan miten se näkyi? Päätin olla kova, nousta sen yläpuolelle. Kovin tuttua monelle, peitetään se oma heikkous, se että ei jaksa. Huomasin vastaikään, että oon mennyt sillä aika pitkälle, tutulla defenssillä ja toisinaan se nostaa päätään vieläkin; kun huomaan, että kysymys on hyväksytyksi tulemisesta enkä saa sitä vastakaikua, kasvatan ympärille sen tutun kilven. Luonnollista. Lukiossa mä olinkin sitten yks kaks "ihan hottis". Hyvä, ettei noussut hattuun. Todella erikoista olla yhtäkkiä eri asemassa. Muistan ne hämmennyksen fiilikset siitä, että tässä mä nyt oon, ja noi haluaa jutella mulle. Mut pyydetään joka paikkaan. Mä voin mennä, koska mulle tuskin tehdään klassisia jekutuksia. Mä aloin elääkin sitten aika vapaasti ja nauttien uudesta roolista.

 

"huikkaan kahvii naamaan

hyppään mustangiin eikä mul oo aikaa angstifiiliksiin

nyt kun meette baariin tai s-markettiin

kuuntelette sannii"

 

Ja siitä alkoi eheytyminen, vaan ei vielä toviin itseensä luottaminen. Kaikkien noiden hetkien yhteissumma, ja varhaisemmat kokemukset saivat aikaan sen, että jokaisessa elämän uudessa vaiheessa ja taitekohdassa mä jouduin ja joudun kysymään itseltäni epävarmasti, että osaankohan mä kuitenkaan, pärjäänkö, pystynkö ja jopa ilkeänkö. Toisten ulkonäön arvostelu jättää semmoisen jäljen, että vielä pitkään sä joudut määrittelemään itseäsi muiden äänten kautta. On vaikea hiljentää ääniä, jotka sä lapsena ajattelet totuudeksi. Kun sulla ei ole vielä kykyä erottaa omia totuuksia muiden totuuksista. Tähän ilmiöön liittyisi paljon muutakin, voisin käydä tätä läpi tuhannesta näkökulmasta, mutta uskon että IKÄVÄN moni jo tietää mistä puhun.

Eilen perjantaina sitten seurasin näitä fiiliksiä itsessäni ja yhtäaikaa kahden lapsen äitinä. Ja voin kertoa, että tuskahiki valui. Nyt mulla on oman itseni lisäksi ajatuksissa, kelpaavatko he. Tulevatko he saamaan sen hyväksynnän, kuinka mä pystyn tukemaan, miten mä opetan? Mitä jos lapseni kiusaa. Miten kasvattaa vahvaksi säilyttäen samalla se sama herkkyys joka heissä asuu? Kun itsekin olen eheytynyt vuosikausia. Onko sitä pakko kokea?

"anna mun olla se mikskä mä halusin tulla

mä annan anteeksi jos pyydätte multa

mä tarviin tahtoo vaikeisiin hetkiin

mun täytyy lääkettä näihin paineisiin etsii"

 

Tänäpäivänä mä olen pisteessä, jossa mun on hyvä olla. Mä olen ollut samoissa porukoissa sittemminkin, ja mulla ei ole enää anteeksipyydettävää. Oon oppinut rakastamaan itseäni ja olemaan ylpeä itsestäni, saavutuksistani. Vaikka epävarmasti, niin silti. Joskus epävarmuuden hetkenä mä joudun olemaan vähän irrallaan, yläpuolellakin jopa, mutta suurimmaksi osaksi ajasta osaan jo ajatella, että mun ei tarvi edes saada sitä hyväksyntää. Kelpaan itselleni näin.

"tää ei tuu poistuu täältä koskaan

timantit on ikuisia

ja mä lupaan pysyy aitona ja aina rokkaa koska

timantit on ikuisia

timantit on ikuisia

timantit on ikuisia"

 

 

Kuinka helvetin kovasti mä toivon, että maailma olisi paikka, jossa me vanhemmat jo osattais ohjata lapsiamme ymmärtämään erilaisuutta, osaisimme kasvattaa heidät hellästi rakastaen empatiakykyiseksi, ja saada heidät ymmärtämään pitkäaikaiset vaikutukset, joita kiusaaminen jättää ihmiseen. Kuinka mä toivon jokaiselle lapsesta asti mahdollisuutta tulla hyväksytyksi muiden silmissä ja mahdollisuutta olla itsevarma oman personaallisuutensa suhteen.

Ps. Kuvat kuvituskuvia. Sanoin neidille, että mieti sitä tunnetta, jos oot joutunut joskus jonkun kiusaamaksi. Näkyyköhän tunne kuvista?

 

 

 

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Pages