Ladataan...
Heikun Keikun

Päässäni on soinut tällä viikolla Zen Cafen ränkytys;

"sinä olet ihminen muistatko

sinä olet aava ja rannikko

sinä olet jälkiä hangessa

nariseva haipakka pellolla

sinä olet tihkua ilmassa

ratiseva hiekka saappaissa..."

Saatan olla väärässä, mutta omalla kohdallani olen ainakin oikeassa. Kun lapset ovat kovin pieniä, sitä elää todella paljon enemmän vain lapsia varten. Elämä pyörii hurjasti lasten ja perheen ympärillä, ja ehdottomasti niin kuuluu ollakin. Lapseni ovat pieniä tietenkin vielä, mutta puhun nyt pitkälti ihan taaperoikäisistä lapsista. Sitten alkaa irtaantumisvaihe; pitäisi jättää pieni yksin ensin isän kanssa, sitten ehkä mummin ja ukin, ystävän, alkaa päiväkodit, koulut ja lapsilla lisääntyy kavereilla kyläilyt. Fiilikset menee jotenkin niin, että samaan aikaan kun tuntee riemua lapsen kasvusta niin on kamalan haikea ja vähän syyllinenkin olo. Olenko minä osannut valmentaa lastani tähän kaikkeen? Tunteeko hän olonsa turvalliseksi? Olenko saanut annettua tarpeeksi rakkautta tähän jo pieneen itsenäistymiseen ja kotoa irtaantumiseen, jokaiselle heistä ja tasa-arvoisesti. Olenko itsekäs? Enkö olekin?

Kysymykset riitaantuvat, olenko kuitenkaan vielä valmis, ovatko he, kuinka pitkä aika on hyvä olla pois, varasinko tarpeeksi vaatetta, tarkistussoittoja, en viivy kauan, tulehan muistakaa allergiat, astmat, vaipparasvat, peliajat, unikaverit, silitykset silmien välistä. Loputtomiin huolta ja vaikeutta nauttia omasta ajasta, syyllisyyttä, jopa. Vielä yksi vilkaisu kesken tyttöjen illan, onko lapsilta tai kotoa tullut viestiä.

Mitä se vaatii lapsilta? Luottoa siihen, että aikuinen palaa. Tietoa siitä, että ollaan turvallisessa paikassa ja saan täällä olla oma itseni. Rutiineja ja rajoja ja rakkautta, kuten kotona. Tiedättehän, koko rimpsun.

Mitä se vaatii sitten äideiltä ja iseiltä? Kuntosalitermein; toistoja.

Ja kohta siihen oppii; nauttimaan siitä,  kun lapset pääsevät rakkaiden tuttujen ihmisten luo tekemään itselleen mieluisia asioita. Oma aika tuntuu pian luksukselta, ja siitä oppii nauttimaan. Aluksi on vähän hönttö olla, mitäs hittoa minä nyt. Oppii kaipaamaan lapsia oikein tavoin, ilman syyllisyyttä. Oppii ymmärtämään, että myös muut osaavat hoitaa minun lastani. Oppii antamaan itsellensä aikaa. Pikkuhiljaa, kaiken tämän kautta herää yksi kysymys.

Mitä minulle kuuluu?

Ei äitinä, ei puolisona, ei työkaverina, siskona, tyttärenä. Vaan ihan omasta puhtaasta itsestä lähtien. Saattaa tulla jopa liuta lisäkysymyksiä? Kukas minä olinkaan? Mistäs minut olikaan rakennettu, mistä rooleista? Mistäs minä pidinkään? Mihin minä omaa aika tarvitsenkaan? Mistä en pidä, olenko kadottanut jotain matkan varrelle? Voinko hyvin, huonosti vai tiedänkö sitä itsekään? Milloin itseasiassa mietin koko asiaa?

Ja kun tätä prosessia käy läpi tässä vuosien mittaan eri rooleista ja minuudesta käsin, tajuaa.

Minä olen ihminen muistatko.

 

Nykyisin koen velvollisuudekseni olla kaikkien roolejen ohella myös vain minä. Osaan ottaa itsekkäästi aikaa asioille, joista muiden roolieni ohessa nautin, tietenkin muutkin roolit huomioiden. Ymmärrän, kuinka onnekkaassa asemassa olen, kun se on mahdollista. Oma aika, täysin puhtaasti itselle, ei ole itsekästä vaan ihmisoikeus. Näin minä ajattelen, kaiken tämän keskellä. Mitäs ootte mieltä?

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Heikun Keikun

Mulla on lähiaikoina ollut mielessä monta aihetta, ihan sellaisia sekä arkisia, että vähemmän arkisia, joista kirjoitan blogiin. Päätin päivittää tänne nuoren herran synttärihumua, tapettivalintoja, lomaviikon kuulumisia. Meinasin kirjoittaa siitä, kuinka paljon positiivista päiviimme on mahtunut. Kiitollisuutta, yhdessäolosta ja hetkistä. Mutta, luettuani someani taaksepäin, päätin tulla kertomaan teille mitä en sano. 

Huomasin, että elämänihän näyttää melko kivalle somessa. Luultavasti siksi,että elämäni on myös aika hyvää. Se on täynnä niitä hetkiä, joita someen ja muualle kirjoitan ja kuvaan. Minun arkeni on myös lasteni lapsuus, joten soisinkin sen olevan yhtä kaunista kuin kuvissa. Mutta, kun kuulet tämän äänen, on sinun aika kääntää sivua, ja nyt kuunnellaan tarkasti.

Somemaailma. Miksi kaunistella totuutta? Olen lähiaikoina ollut väsyneempi kuin pitkään aikaan. Vaikka en saisi omasta mielestäni, olen ollut. Meillä on tapeltu peliajoista, herkuista, kaveriajoista. Arjessa on ollut narinaa, kananmunat loppuvat väärään aikaan, vain yksi huone on kerrallaan edes välttävässä somekuvauskunnossa, hedarini on jatkunut viikon. Lupailen asioita, ja kun en pysty pitämään lupauksia, tunnen syyllisyyttä. Unohtelen, stressaan, ihosairauteni kukistaa ja silmäni karsastaa. Rakkaitani on siinä kunnossa, sellaisissa paikoissa, joissa en toivoisi heidän olevan. Minulla on huolia rakkaimpiin liittyen, heidän jaksamiseensa liittyen. Joku jossakin on loukkaantunut minulle, enkä osaa tehdä asialle mitään, olen täysin kädetön yhtäkkiä tunneasioissa. Vietän aikaani täydellisessä somessa, vaikka pitäisi olla aivan jossain muualla; hoitamassa parisuhdetta, jaksamassa hoitaa kuntoa, istuttamassa vaikka niitä taimia, joita voisi kuvata.

Minä elän myös sen puolen elämästäni, mitä kuvissa ei näy. Minä tunnen sen tunteen, jonka vastapainon kuvani toivottavasti välittävät. Kiitollisuus  ja rakkaus syntyvät menetyksen pelon tunteesta. Ilo jaksamisesta syntyy, kun on käynyt läpi jaksamattomuutta. Minä myös ajattelen, ajattelen sen mitä en sano. Niinpä minä myöskin tunnen, mitä en sano välttämättä ääneen. 

Nyt viimeistään joku saattaa ajatella, ja saakin. Miksi nähdä vaivaa. Miksi ei vaikka kuvaa tai kirjoita siitä, mistä se yllä narisi ja mistä on huolissaan. Se olisi totuutta.

Tässä teille syy; minä uskon että maailmamme näyttäytyy meille sellaisena kuin haluamme sen nähdä. Sen voi nähdä liutana arjen velvollisuuksia ja kauheuksia (minäkin näen usein) ja solisevana narinana, huolina ja murheina. Mutta kun sitä katsoo kameran linssin läpi, tajuaa jotain. Ja se jokin on se, miksi tykkään kuvaamisesta; jokaisessa hetkessä on kaunista. Harva ahdinko on niin syvä, että ei löytäisi jotain kuvakulmaa, mistä tarkasteltuna se näyttäisi sielukkaalle, arkisen kauniille. On hetkiä, jolloin niitä kuvakulmia pitää etsiä aika monesta asennosta. Jolloin saa hinkata linssiä puhtaaksi useamman kerran, tai jättää kuvaushommat toiseen päivään. Mutta oikeasta kulmasta katseltuna kaunista löytää. 

Kyseessä on myös state of mind; olen kyllästynyt negatiivisuuden aiheuttamaan kierteeseen. Niinpä minä tyydyn osaani, jos se tarkoittaa ulkopuoliselta ajatusta siitä, että meillähän on aika täydellistä. Aika karsea osa, suorastaan pitelemätön. Kuulemma toiset ihan hakemalla hakevat sellaista...

Kurkatkaahan muutkin asioita sen uuden kuvakulman kautta, täällä on hetkittäin aika pirun nättiä! 
Iloista tulevaa viikkoa kaikille!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Heikun Keikun

Se on täällä talvi parhaimmillaan. Ja kuulkaas, loma on ihmisen parasta aikaa. Meidän lapsilla se alkoi tänään.

Vanhemmat sen sijaan eivät ihan viikkoa pysty olemaan töistä pois, kun lomapäiviä pitäisi riittää koululaisen lomalla lorvailuun muulloinkin. Asia on ratkaistu vuorottelemalla, alkuviikosta eli eka lomapätkä menee puolison lomaillessa, mutta keskiviikosta lähtien minuakin kutsuu lorvikatarri.

Suunnitelmia lomaviikolle luonnollisesti on, mutta tärkeimpinä asioina mielessä on ehdottomasti;

Yhdessäolo

Rentoutuminen

Kirjan lukeminen

Liikunta

Talviset koko perheen liikuntamuodot

 

Viihdepuolta tulee varmaan edustamaan ilta jossain läheisessä kylpylässä nautiskellen koko poppoon kera. Ehkä syödään sen illan päätteeksi ravintolassa. Siinä on meidän "reissu". Ekaluokkalainen on ollut väsyneen oloinen, ja koska meillä ei ole yhteistä lomaa koko perheenä, tuntuu tärkeältä pyhittää (iso) osa lomasta vain sille, että saadaan elpyä ja olla yhdessä.

Täytyy kyllä sanoa, että sen verran lomafiilis on, että eräs pieni kaupunkipyrähdys on mielessä. Mikäli se saadaan toteutettua, on varmasti kamera messissä, ja blogin puolellekin tulee kuvia. Mutta ihan mennään sen hetken fiilisten mukaan, mihinkään ei ole pakko ehtiä.

Kaiken kaikkiaan toivon ihanaa lomaviikkoa talvilomiaan aloitteleville ja lopettaville rentoa paluuta arkeen sitten viikonlopun jälkeen! Nautitaan lumesta, kun sitä vielä on! 

 

Share
Ladataan...

Pages