Otsikon mukainen biisi on ainoa Sunrise Avenuen biisi, josta pidän. En ole ikinä voinut sietää Samu Haberia. Tulee mieleen sellainen koulun suosittu poika, joka mairean hymynsä avulla saa naispuolisilta opettajiltakin kaiken anteeksi. Blah.

Onko muuten outoa, että nyt kun tuli aloitettua koulusta ja suositusta pojasta, niin edelleenkin 39-vuotiaana tykkään katsella amerikkalaisia teinisarjoja? Tykkään varsinkin sellaisista, joissa epäsuosittu nörtti tai muuten vaan sorsittu vähemmistöläinen nouseekin suosituksi, koska on fiksu ja oikeasti upea. Nämä sarjat ovat vähän kuin balsamia omalle koulukiusatulle nuorelle minulle. Niistä syntyy myös ikään kuin vakiintunut kasvutarina siitä, kuinka niin monista parjatuista ja kiusatuista nuorista kasvaa lopulta upeita ja vahvoja aikuisia. Toisaalta, millä hinnalla? Koulukiusaus on yksi yhteiskuntamme suurin ja väärin synti.

Nuortensarjafanitus on  alkanut tuntua vaan hitusen kyseenalaiselta, kun kohta 7-vuotias lapsosenikin katselee näitä joitain samoja sarjoja siskopuoltensa kanssa, ikärajoitusten sallimissa määrissä luonnollisesti. Toisaalta, nuorten sarjoista voi oppia paljon ja saada perspektiiviä myös kasvattamiseen ja kuinka olla cool vanhempi. Tietysti esimerkiksi toivon, että oma lapseni ei ala pitää minulta hirveästi salaisuuksia tai elää kaksoiselämää.

Sain viime blogikirjoituksessa kommentin kuinka teksti tempaisi mukaansa, ihana kuulla! 🙂 Jatketaanko siis sillä teemalla, miten romanssin lopulta kävi? Siihenkin valitettavasti juontaa tuo Fairytale Gone Bad. Olen säännöllisen epäsäännöllisesti tapaillut tätä ihmistä, olkoon hän A jatkossa. Hän ei suostunut jättämään minua rauhaan, vaikka hänet joka puolelta yritin estää. Tiesittekö, että Gmailissa estäminen ei onnistu? Erikoinen porsaanreikä, mutta näin se vaan on. Vanhanaikaisesti sitten vaihdoimme satoja emaileja. Englanninkielentaitoni on kyllä kohentunut. Voisinkohan lisätä CV:heni, ”osaan sujuvasti riidellä ja haistattaa englanniksi”? Tapailumme ei ole ollut nimittäin enää mitään satua. Se muuttui jossain  välissä kyyniseksi ja moderniksi, jonkinlaiseksi suhteeksi, vaikka emme ole olleet parisuhteessa päivääkään.

Olenkin miettinyt, että olenko ainoa vanhanaikainen henkilö, tässä modernissa ja kertakäyttöisen tuntuisessa nykyajan deittailukulttuurissa? Kun tapailet jotakuta, ei voi enää olla varma, kuinka monta hän tapailee samaan aikaan. Uskollisuus ja rehellisyys tuntuvat olevan myös katoavia piirteitä ihmisissä. Ihmisillä tuntuu olevan myös kova kiire syöksyä suhteista jo seuraaviin. En ymmärrä miten tai missä ajassa he pystyvät käsittelemään asioitaan ja tunteitaan, eron tuomia hyviä ja huonoja ajatuksia, kun yhtäkkiä ollaankin jo seuraavassa suhteessa. Eikö asioita enää tarvitse käsitellä? Muistan kuinka eräs opiskelijaystäväni kerran sanoi, kun teki eroa 6 vuoden suhteestaan, että 3 vuoden päästä hän on siis valmis seuraavaan. Hän oli jostain kuullut, että entisestä suhteesta ohi pääseminen vie puolet sen edellisen suhteen kestosta. Tämä on mielestäni ihan fiksu ajatus. Toki ainakaan selibaatti ei ole nykypäivänä kovin trendikästä, vai onko?

Minä päädyin siis vähän kuin Friends With Benefits suhteeseen, haluamatta ikinä olla moisessa suhteessa. Se tuntui muutenkin enemmän kuin Enemies With Benefits. Päädyimme yhteen, sillä meillä oli vahva fyysinen kemia. Toki myös henkinen, mutta rakkauttakin on niin monenlaista. Itse rehellisesti sanottuna rakastin häntä, en harrasta seksiä kavereideni kanssa. Suhteemme ei kuitenkaan ollut parisuhde. Suurta intohimoa ja tunteiden paloa ja joka ikinen kerta hänen kanssaan sai minut kuitenkin tajuamaan, minä haluan enemmän. Monet kerrat tässä yli 6 kuukauden aikana olen luullut pystyväni suhtautumaan häneen vain seksikumppanina, mutta aina kun olemme tavanneet, olen ymmärtänyt myös sen, että minulle ei ole seksiä ilman tunteita.

Tämä suhde voisi varmaan jatkua pidempään, jos minulle riittäisi seksi ja läheisyys silloin kun olen lapsivapaalla. Lapseni isä haluaa (nykyään) olla todella aktiivisesti lapsensa elämässä, joten minulle jää mukavasti omaakin aikaa. Minä haluan kuitenkin tässäkin suhteessa enemmän. Haluaisin pääosan viettää aikaa aikuisen kanssa kaksin, tehdä yhdessä asioita. Haluan kuitenkin miehen, joka on valmis rakastamaan myös lastani, joka on äärettömän tärkeä ja tärkein osa elämääni. Olen todella monta kertaa yrittänyt selittää, kuinka lapseni ei tarvitse isää eikä isäpuolta, sen sijaan yksi luotettava aikuinen lisää hänen elämäänsä on vain + 1 aikuinen lisää. Ei enempää, ei vähempää.

Olen myös alkanut ymmärtää, että kaipaan kumppanuutta. Kaipaan inside-vitsejä, kaipaan asioiden jakamista aamu- ja iltakahvin äärellä. En välttämättä halua asua enää kenenkään toisen aikuisen kanssa, ellei se sitten sujuisi paremmin kuin edellisessä suhteessa. En halua välttämättä naimisiin, mitä yksi paperi ja juhlat muuttavat asioita kahden aikuisen välillä? Toki lain nimissä se helpottaa omaisuuden jakamista. Viimeksi kun erosin, minulla ei ollut kuin omat tavarani rippeet, mutta eipä ollut lainaakaan.

Olen vieläkin siis tapaillut tuota A henkilöä. Hänen kosketuksensa tuntuu oikealta. Hän on älykäs, kaunis, kiltti sekä paha samaan aikaan, niin paljon erilaisia puolia kuin minussakin. Olen nähnyt hyvien lisäksi myös pahoja, ei ole enää kiiltokuvamaisia mielikuvia. Meillä on hauskaa, meillä on jo insidevitsejä, meillä on riitoja ja ennen kaikkea meillä on intohimoa, mitä esimerkiksi edellisessä suhteessa kaipasin. Meillä ei kuitenkaan ole yhteistä tulevaisuutta. En koe tästä asiasta enää surua. Olen niin paljon miettinyt tätä asiaa ja käsitellyt sitä. Olen myös aktiivisena etsimässä jo kumppanuutta tuolta netin deittisovelluksista, mutta kai te tiedätte millainen viidakko se nykyään on?

Nyt pitäisi vaan osata päästää vanhasta irti. Siinäkin mielessä koen olevani vanhanaikainen, että on vaikea siirtyä eteenpäin, kun kaikesta huolimatta hänen tuoksunsa, läheisyytensä ja läsnäolonsa tuntuu vieläkin niin tutulta. Siitä on nyt vain kerta kaikkiaan päästävä yli, sillä hän tekee minut joka kerta myös hyvin surulliseksi. Hetki onnea auvoa ja perään roppakaupalla surua ja murhetta. Hölmö sydämeni ei vain kestä sellaista. Kirjaimellisesti ei ole enää kaneja hatussa, jotta tästä saisi taikatempullakaan enää mitään parempaa aikaiseksi. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Eteenpäin, sanoi vanhanaikainen rakkaudennälkäinen 39-vuotias nainen kyynisessä deittimaailmassa, jossa tuntuu pätevän viidakon hullut lait.

Universumi, lähetä luokseni yksi hyvä mies. Mielellään villapaidassa, pilkettä silmäkulmassa, partaa, hyvää tuoksua ja samoilla hieman vanhanaikaisilla arvoilla varustettuna.

 
This is the end, you know
Lady, the plans we had went all wrong
We ain’t nothing but fight and shout and tears
We got to a point I can’t stand
I’ve had it to the limit; I can’t be your man
I ain’t more than a minute away from walking

We can’t cry the pain away
We can’t find a need to stay
I slowly realize there’s nothing on our side
Out of my life, out of my mind
Out of the tears, we can’t deny
We need to swallow all our pride
And leave this mess behind
Out of my head, out of my bed
Out of the dreams we had, they’re bad
Tell them it’s me who made you sad
Tell them the fairytale gone bad

Another night and I bleed
They all make mistakes and so did we
But we did something we can never turn back right
Find a new one to fool
Leave and don’t look back, I won’t follow
We have nothing left, it’s the end of our time
We can’t cry the pain away
We can’t find a need to stay
There’s no more rabbits in my hat to make things right

Out of my life, out of my mind
Out of the tears, we can’t deny
We need to swallow all our pride
And leave this mess behind
Out of my head, out of my bed
Out of the dreams we had, they’re bad

Tell them it’s me who made you sad
Tell them the fairytale gone bad
Out of my life, out of my mind
Out of the tears, we can’t deny
We need to swallow all our pride
And leave this mess behind
Out of my head, out of my bed
Out of the dreams we had, they’re bad
Tell them it’s me who made you sad
Tell them the fairytale gone bad
Tell them the fairytale gone bad
Tell them the fairytale gone bad

Mikä ihana keveys ja rentous viimeisimmässä julkaisussa! Tämä elokuu on ollut yhtä henkistä kamppailua milloin minkäkin ongelman kanssa. En päässyt kouluun – tuo häiritsi minua yllättävän vähän – työn loppuminen sitäkin enemmän. Aloin jossain kohtaa kesää miettimään, että miksi tämän työn pitäisi loppua. Piti säästää palkasta ihan arkisiin asioihin, kuten esimerkiksi imuriin, mutta eipä jäänyt paljon *askaakaan säästöön. Järkyttävä stressi, miten tulemme ensi kuussa toimeen, kun ei ole enää tätä surkeaa kesän ajan palkkaakaan enää.

Pasmojani pääsi sekoittamaan myös yksi mies! Niin, mies! Voi kuinka turhanpäiväistä antaa yhden miehen sekoittaa pasmojani! Lapseni oli viettämässä kesälomaa isällään, minulla oli muutamia To Do -listauksia. Siivoa asunto katosta lattiaan (jäi tekemättä), viedä käyttämättömät vaatteet kirpputorille (tein, mutta nyt ne myymättömät roikkuvat vielä autoni takakontissa) ja hankkia poikaystävä – yritys oli kova, tai ainakin jotain sinne päin.

Lapseni kesäloman aikana olin päässyt oikein mukavaan rytmiin. Mene töihin, tule töistä. Tee ruokaa. Syö suklaata. Nukahda ennen 21 kirja naamasi päällä. Minulla oli muutamia nettikeskusteluja, etenemässä ei mihinkään suuntaan. Kunnes yksi nörttinä pitämäni mies kysyi minulta, eikö nyt voitaisi vaan nähdä. Olin vastaamassa jo perinteisen EI:n, tai jonkun muun selityksen, kuten tapanani on ollut, mutta yhtäkkiä minulta vain loppui selitykset kesken. Päätin sanoa no kyllä. Pääni sai kääntymään, kun mies ehdotti, että näkisimme vain kavereina ilman paineita. Tehtäisiin jotain hauskaa kuten lapsina, kun mielen täyttää vain kiva tekeminen.

Lähdimme ensi tapaamisella ajelulle maaseudulle. Valitsin kohteeksemme yhden kivan kasvisruokaan keskittyvän kahvilan Pirkanmaalla, minne oli jonkun verran matkaa. Minua jännitti aivan liikaa! Oli vaikeaa keskittyä töihin. Mietin, miksi tämä on niin vaikeaa, oikeasti? Jos ja kun olen päättänyt kaverina tavata tämän tyypin, niin miksi minun pitää jännittää? Etupäässä jännitin taas sitä, miten hän näkee minut ja millaisena? Olin jo toista kertaa jutellut tämän saman tyypin kanssa netissä. Ensimmäisellä kerralla hän vaikutti liian tervehenkiseltä, hän kysyi minua kanssaan vaeltamaan. Olisiko kyse ollut kielimuurista, sillä ilmeisesti hän oli tarkoittanut vain kävelyä metsässä.

Hän kertoi ensimmäisellä kerralla olevansa aika herkkä ja kärsivänsä masennuskausista. Mietin jo tuolloin, että emme olisi hyvää seuraa toisillemme. Hän vaikutti todella aidolta ja herkältä, mutta ehkä liikaakin. Mietin, että ehkä saisimme toisemme hyvässä ja pahassa vietyä liian tunteellisille tai ainakin melankolisille vesille. Kun itse olen taipuvainen yliajatteluun ja ajoittaiseen melankolisuuteen, tarvitsen rinnalleni mieluummin henkilön, joka vetää minua pois sieltä, ei sysää syvemmälle tunteiden alhoon. Ajattelin, että keskustelu on parempi jättää siihen. Taisin jossain kohtaa poistaa kokonaan koko kontaktin.

SILLÄ, nyt on pakko myöntää pinnallisuuteni… Olin poistamassa turhia nimiä ja kontakteja puhelimestani, osa oli epämääräisesti nimetty ensimmäisellä alkukirjaimella. Osan tsekkasin Whatsappin kautta. Olin laittavinani viestiä ja näin, että kuka henkilö oli kyseessä, jos näillä kontakteilla sattui olemaan kuva siellä. Tämän kontaktin kohdalla kuvaksi aukeni erittäin söpö ja miehekäs kuva! Pitkä kihartuva tukka – hyvää päivää sentään! Samalla kun tajuntaani ehti tulla pisto tästä henkilön identiteetistä, olin ehtinyt painaa ”poista keskustelu”. Näin tämän jälkeen äärettömän vaivan, että löysin tämän kontaktin musiikkikontaktien kautta netistä. Menin hänen henkilökohtaiseen Instagram-tiliinsä ja tykkäsin parista kuvasta, tähän kohtaan se viaton emoji, jolla on pään päällä se sädekehä.

Jonkun ajan päästä tämä henkilö laittoi minulle viestiä Instagramissa! Olinko vähän innoissani. Aloimme juttelemaan ja pakko myöntää, että aika pian muistin kyllä senkin, miten tylsä tämä tyyppi oli. Jotenkin keskustelussa ei välittynyt ilo tai mikään tunne, vaan jotenkin sellainen liika asiallisuus. Keskustelimme englanniksi. Hän ei muun muassa tykännyt minun huumoristani, joka on sarkastinen ja mustaan huumoriin taipuvainen. Muistan esimerkkinä, kun meillä oli kummallakin kesän aikana muun muassa flunssa. Kysyin häneltä sarkastisesti, vieläkö henki kulkee, ja hän vastasi, että en pidä huumoristasi, millainen kysymys tuo on? Lieneekö minun, tai suomalainen, huumorintaju vähän tuollainen ronskih(ko), sillä en vieläkään ymmärrä, mitä pahaa tuossa kysymyksessä oli? Ainakin minä olin häneen yhteydessä ja osoitin välittämiseni kysymällä hänen kuulumisiaan.

Yritin irroittautua tuosta henkilöstä. Pistin hänelle pitkän viestin, missä kerroin, että viestittelymme kannattaa varmaan lopettaa, sillä aika tärkeä asia, et esimerkiksi ymmärrä laisinkaan huumorintajuani! Hän sai minut vakuuttumaan siitä, että keskustelullamme oli hänelle arvoa. Hän oli ollu muun muassa yksin juhannusfestareilla, joista hän viestitteli minulle paljon ja kuinka noiden viestien puolesta hänestä oli tuntunut kuin olisin ollut hänen mukanaan siellä. Minä vietin tuolloin tylsää juhannusta vanhempieni luona ja mietin kyllä, kuinka kivaa oli viestitellä hänen kanssaan. Hän alkoi tuolloin vähän enemmän kiinnostamaan minua. Mietin kyllä, olisiko hän minulle sopiva, kun festareillakin ollessaan hän kertoi kaipaavansa kuntosalia ja tenniksen peluutaan… Okei… Jatkoimme kuitenkin keskustelua. Alkaa itsellekin valjeta, kuinka monen mutkan kautta päädyimme tapaamaan toisemme.

Lähdimme siis heinäkuussa ajelulle. Odotin häntä autoni ulkopuolella. Hän näytti luonnossa miehekkäämmältä mitä oli kuvissaan, muuten aivan samalta. Huusin hänen nimeään, mutta hän ei kuullut. Hetken mietin jo jännittyneenä, että nojaa, ainakin yritin. Eihän olisi minun vikani hypätä takaisin autoon ja ajaa kotiini lukemaan kirjaa, kunnes nukahdan, sillä hän ei reagoi huutooni! Kunnes ajattelin, että en voisi tehdä hänelle niin. Päätin soittaa hänelle ja hän havahtui musiikkihorroksestaan, hänellä oli napit korvillaan. Hän kääntyi kannoillaan ja aika nopeasti siirryimme autoon. Ensivaikutelmani hänestä oli se, että hän oli todella innoissaan. Yksin kävellessään hän oli näyttänyt jopa vähän vihaiselta. Minun hän kertoi olevan luonnossa iloisempi ja hymyilevämpi, mitä hän oli odottanut. Ehkä juuri huumorintajuni vuoksi moni pitää minua enemmän ryttyotsaisempana, mitä olenkaan.

Uusia ihmisiä tavatessa annan heille tilaa, itselleni myös. Tilaa esimerkiksi olla vain toisen seurassa. Muistan kun tällä ajoreissullamme poikkesimme esimerkiksi kirpparille, sillä hän oli sanonut myös rakastavansa kirpputoreja. Tuossa liikkeessä hän kuitenkin vain seurasi minua askel askeleelta. Vietimme aika pitkän aikaa yhdessä. Pyysin häntä myös asunnolleni teelle, enkä ajatellut tuon olevan lainkaan sellainen kutsu tulla harrastamaan seksiä kanssani. Ehkä hän koki sen niin. En tiennyt vieläkään, mitä ajatella hänestä. Seuraavan kerran taisimme tavata jo seuraavana päivänä. Kyllä, nyt muistankin. Sain ”loistoidean” raahata hänet mukaan vanhempieni omakotitaloon, sillä vanhmpani olivat itse lähteneet siskoni luokse. Tunsin tilaisuuteni tulleen, kun tämä miekkonen vielä kertoi, että hänellä on ajokorttikin! Oli ollut raskas viikko töissä. Punaviiniä ja kohti uusia seikkailuja rämällä autolla tämän uuden ”ystävän” kanssa, sehän kuulosti jo suunnitelmalta.

Muistan miten lauantaiaamuna tuo mies kulki levottomana vanhempieni eteisessä. Kerroin hänelle, että en osaa nukkua kenenkään vieressä ja mielestäni olisi ollut outoa nukkua hänen kanssaan vanhempieni sängyssä. Minä valtasin sängyn, vieras sai olla sohvalla. Jälkeen päin hän kehtasi tuosta jotain purnatakin, voi kuinka ajattelematonta nukkua eri paikassa kahden päivän tuttavuuden kanssa. Kerrottakoot vielä, että hän oli hyvinkoulutettu, hieman nörtihkö, ei mikään gigolo, joihin olin tutustunut keväällä netin kautta. Hän yritti heti aamulla ottaa myös kontaktia halailuun. Mietin, että hän ei selvästikään ole vielä sisällä suomalaisessa kulttuurissa. Ei mitään halimisia tai silmiin tuijottelua, ei ainakaan ennen pannullista aamukahvia :D.

Pyysin häneltä tilaa ja sitä hän myös antoi. Ensimmäinen suudelma vaihdettiin kuitenkin jossain kohtaa vanhempieni keittiössä ja se oli kieltämättä aika ihana. Jotkut miehet eivät osaa yhtään suudella. Toiset eivät tykkää siitä. Sitten on taas näitä miehiä, joita voisi suudella tuntikausia. Hänen huulensa nykivät hermostuneena, se oli suloista. Sitten suutelimme siellä sun täällä. Auringossa pihalla kukkien keskellä, metsässä, autossa, vietimme tuntikausia aikaa suudellen, ei ollut kiire minnekään. En ollut pitkään aikaan kokenut sellaista läheisyyttä, jossa myös tuntui sielujen välinen yhteys. Tuntui että pitkästä aikaa olin muutakin kuin äiti. Olin nainen, joka sai valtavasti lämpöä ja läheisyyttä. Emme harrastaneet suutelua enempää, minun toiveestani. Vanhempieni sänky suuremmalle läheisyyden tekemiselle ei tuntunut luonnolliselta ajatukselta. Toki siinä muitakin tunnelukkoja ym. ruumiillisia estoja heräili, kun pitkästä aikaa joku oli edes näin lähellä.

Aika kiva kesäromanssi kaiken kaikkiaan, kun näin yli puolen kuun elokuuta tätä yhteistä tutustumista miettii. Aika monta asiaa meni *ituiksi myös, sillä romanssia enempää siitä ei tullut. Tämä miekkonen oli netissä useat kerrat vakuuttanut, kuinka hän haluaisi tutustua minun elämääni kokonaan, myös tulla lapseni elämään, jos asiat sujuisivat. Yhtäkkiä hän vaihtoi mieltänsä ja esitti muina miehinä, että ei hän haluakaan tavata minua kuin silloin kun olen yksin. Lapsen elämään tuleminen oli hänelle liikaa. Muistan vielä tuon hetken. Hän makasi vieressäni sängyllä. Hänen ihanat tummat kiharansa laskeutuivat niin kauniisti tyynyliinalleni. Hän hymyili ja piteli minua kädestä. Mietin, että mitähän *ittua tässä tapahtuu. Minäkö olen nyt tuon Bambisilmän edessä unohtamassa kaikki periaatteeni. Kutsuin häntä tosiaan bambisilmäksi, hänellä oli yhdet kauneimmat ja sielukkaimmat silmät, mitä on koskaan tullut vastaan.

Irroittauduin hänestä ja tiesin silloin, että tästä ei enää mitään tulisi. Oli todella harhaan johdettu olo. Tämä lapsiasia oli yksi syy, miksi olin hänet halunnut tavata. Hän oli ainoa mies, jota oli kiinnostanut myös lapseni kuulumiset. En ollut etsimässä mitään salarakasta, vaan ihmistä, joka voisi tulla elämäämme, siinä määrin mikä meille kaikille olisi sopivaa ja luontevaa. Meillä oli vielä muutamat tapaamiset, mutta hänen seuransa teki minut surulliseksi. Viimeisen kerran vein hänet metsään laavulle, yhteen lempparipaikoistani. Meillä oli tosi mukavaa ja rentouttavaa, juuri sitä mitä ajattelin tuon ympäristön meille aiheuttavankin. Toisaalta minulle hiipi ajatus, että minä olen kuin ohjelmatoimisto. Järjestän hänelle kokemuksia ja tekemistä ja hän ottaa kuin turisti ne vastaan. Tottakai menin möläyttämään tämän ilman sensuuria ulos, miten tapanani onkin. Hän oli 20 minuuttia autossa hiljaa. Juttelimme vielä sateisena kesäyönä autossa, kumpikin kertoi ajatuksiaan ja itki vähän, sitten lähdimme eri teille. Tiesin tuolloin, että en halua enää hänen takiaan kokea sellaisia sydänsuruja.

Minulla oli ollut jo aikaisemmin harhaluuloja, että voisin viettää hänen kanssaan vain aikaa, ilman että minulle muodostuu tunteita häntä kohtaan. Olen kuitenkin vanhanaikainen. En osaa tätä nykyajan deittikultturia, että käytetään kukin toisiamme ja otetaan irti mitä silloin satutaankin toisesta tarvitsemaan. Minä halusin hänet itselleni kokonaan. Tottakai tiedän, että toista ei voi omistaa. Tässä minulla onkin vielä tekemistä. Tuntui vain aina siltä, kun hän lähti pois luotani, oli kuin Wifi-yhteys olisi heikentynyt heikentymistään. Minulle iski hirveä kaipaus. Tiesin jo alussa, että vaikka hän vaikutti kiinnostuneemmalta, teki enemmän aloituksia, hän ei ehkä voisi täyttää kaipaustani. En tiedä onko kyseessä kaipaus, jota kukaan ei pysty koskaan täyttämään. Ehkä se kaipaus kumpuaa minun omasta elämästäni ja vain minä pystyn sen lopulta itse täyttämään.

Olen yrittänyt nähdä hirveästi vaivaa, etten kaipaisi häntä. Kaipaan häntä silti. Kaipaan hänen tuomaansa rauhaa. Kun hän oli lähelläni, tunsin olevani turvassa, ainakin hetken aikaa. Kaipaan hänen hiuksiaan, miten ne kihartuivat niin kauniisti ja miten hänellä oli pieniä pyörteitä hiuksissaan sivuilla. Hänellä oli myös yksittäisiä harmaita hiuksia. Olisin voinut kuvitella harmaantuvani juuri hänen kanssaan. Ensimmäisenä viikonloppuna haaveilimme, kuinka asuisimme maalla ja meillä olisi rescue-koiria. Onhan se järkevää alkaa heti haaveilemaan tuollaisista asioista yhdessä, tiedän, mutta minäkään en jaksa aina olla järkevä. Ajoittain näin hänessä piirteitä, kun nauroimme yhdessä ja meillä oli tosi hauskaa, kuinka meillä tulisi olemaan sitä pidemmänkin aikaa. Hän on yksi niitä harvoista miehistä, joiden kanssa olisin saattanut kuvitella itseni juuri meidän näköisessä hääjuhlassamme. Nauramassa omille jutuillemme ja kaiken järjettömyydelle.

Minulla on pieni toive siitä, että meistä voisi tulla vielä jotain. Se on kuitenkin hyvin heikko. Yritimme kasuaalistakin tapailua, kun lapseni oli isänsä kanssa viikonloppuna. Kävi kuitenkin taas hyvin vahvasti tuo WiFI-yhteysilmiö. En ymmärrä, että miksi hän ei ollut valmis jakamaan myös arkea minun ja rakkaan lapseni kanssa, joka on upea tyyppi. Se sattuu ehkä vielä vähän enemmän, kuin sydänsärky tätä miekkosta kohtaan. Hänen kanssaan oli niin kiva suunnitella ja tehdä asioita. Hän herätti minussa itseasiassa helvetinmoisen kaipuun kumppanuuteen ja asioiden jakamiseen. Sellaisen kaipuun, jota ei saa sammutettua tuosta noin vain. Päätin, että en jää suremaan vaan jatkan ihmisten tapailua. Mitä luulette, onko vastaavia yhteyksiä tullut vastaan? Ei todellakaan ole. Kysyin häneltäkin, luuletko löytäväsi jotain mitä meillä oli, heti uudestaan? Toisaalta olen vihainen, kun mietin miten hän ei halunnut meitä elämäänsä. Minä olin valmis päästämään hänet meidän elämäämme. Toisaalta olen surullinen, että näin kävi. Iloinen en osaa vielä olla siitä, että sain ainakin kokea tämän romanssin ja huomata, että pystyn ylipäätänsä vielä rakastamaan ja rakastumaan.