Vapautin itseni.

Olen 35-vuotias nainen, vajaan parin kuukauden päästä jo 36-vuotias, ja ikäni jouduin laskemaan laskimella. Taitaa pitää siis paikkansa, että kun tietyn iän ylittää, niin vuodet alkavat vaan vieriä, eikä syntymäpäivät tunnu enää niin merkityksellisiltä. Päinvastoin ne tuntuvat ehkä hieman jo pelonsekaisilta.

Ikäni esille tuominen liittyy siihen, että olen tämän ikäinen, enkä vieläkään tiedä mihin päin elämässäni olen oikein menossa. Positiivisesti jos osaisin ajatella, näkisin olevani jälleen kerran uusien asioiden edessä. Luonteelleni ominaisesti pieni negatiivisuus kuitenkin valtaa minut. Olisi kiva päästä eteenpäin, eikä yhtään junnata näiden niin sanottujen uusien alkujen edessä.

Irtisanouduin työstäni kesän alussa. En halunnut pitkää kesälomaa, vaan mittani vain täyttyi. Myönnettäköön, aika nopeasti täyttyikin. Ehdin hakea pitkän aikaa töitä, ennen kuin viime keväänä onnisti tuon paikan kanssa. Haastattelussa olin todella vakuuttunut kyseisestä työstä ja työntekijöistä, mutta pian sain huomata, että minut palkattiin työvoimaksi, ei niinkään työntekijäksi. En tiedä itsekään onko noissa käsitteissä eroa, mutta toisin sanoen minut valittiin suorittamaan tiettyä työtehtävää, minua ei yritettykään sitouttaa itse työyhteisöön. Olen pohtinut paljon, että onko liian paljon pyydetty, tai onko liian vanhanaikaista kuvitella, että työelämä voisi olla myös yhteisö, johon kuulutaan ja joka hyväksyy sinut mukaan, tai vaihtoehtoisesti sulkee sinut ulos.

Perehdyttäminen oli myös yksi vitsi tuossa paikassa. Ensimmäisenä päivänä esimieheni kaatoi päälleni kasan informaatiota, salasanoja ja ohjeita ja varoituksia, mitä ei tulisi tehdä. Tämän jälkeen minun katsottiin olevan perehdytetty – olihan minulle annettu oma tietokone ja tunnukset käyttööni. Lounastaukoa tuohon päivään ei kuulunut ollenkaan. Neljän tunnin jälkeen sain kupin kahvia, joka juotiin melkein seisaaltaan. Muistan kuinka työhaastattelun nauravainen ja iloinen nainen oli yhtäkkiä muuttunut stressikimpuksi, joka ei juurikaan ottanut minuun edes katsekontaktia. Niin paljon kuin tuossa työpaikassa yhteishenkeä kehuttiinkin, niin minä en sitä kyllä valitettavasti tuntenut.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, olin ollut niin pitkään työelämästä pois, ensin vuodet oman yrityksen parissa, jonka jälkeen vietin melkein kaksi ja puoli vuotta lapseni kanssa kotona, että olisin tarvinnut työpaikan, jonne olisi kunnolla kiinnittynyt. Olin todella innoissani alkuun työtehtävästäni, valmistauduin ensimmäiseen työviikkoon kuin koululainen ensimmäiseen kouluviikkoonsa. Ostin kynät, vihkot sun muut fiilistä nostattavat tilpehöörit laukkuun ja sain pukeutua kivasti toimistolle. Tästä vaiheesta en ottanut kuitenkaan kymmeniä selfieitä Instagramiin, kuten eräs serkkuni tekee. Toimistoasuselfiet valokuvattuna firman naistenvessasta, hey please! Olin kuitenkin todella motivoitunut ja valmis antamaan kaikkeni ja vähän extraa. Minulle verkostoituminen ja iloinen sekä  kohtelias vuorovaikutus on todella tärkeää työminässäni, joten alkuun olin todella tehokas ja oma-aloitteinen verkostoituja tulevaan asiakaskuntaani, joka oli yksi tehtävistäni.

Yritin kuulua myös itse työporukkaani ja tehdä kaikkeni, että olisin itse sitoutunut kyseiseen työtehtävään ja -yhteisöön, mutta jo parin viikon päästä alkoi vaikuttaa siltä, että minun olisi parempi hakeutua toisiin työtehtäviin. Minä ja työni olin tuossa työpaikassa täysin huomaamattomia. Aloitinkin töistä päästyäni uusien työpaikkojen haun. Kirjoitin tänne blogiinkin siitä, kuinka tunsin itseni kyseisessä työssä ulkopuoliseksi sisäpuoliseksi. En oikein osannut selittää sitä, että miksi minut aina kotiinpaluumatkalla valtasi sellainen tosi surumielinen tunne. Halusin kovasti olla töissä ja halusin kovasti viihtyä työtehtävässäni, mutta tuntui että kaikki ei ollut vain kohdallaan, eivätkä tulisi olemaankaan. Jokainen haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi ja jokainen haluaa, että omaa työtä arvostetaan. Vai olenko vain liian vaativa? Oliko minulla liian suuret odotukset työelämää kohtaan?

Yritin tsempata itseäni sillä, että nyt pyöri ”ihan okei” kuukausipalkka, ei hyvä, mutta ei huonokaan, olin siistissä sisätyössä ja kai se siitä helpottaisi päivä päivältä. Aloin kuitenkin koko ajan olla vaan vakuuttuneempi siitä, että kyseisessä työpaikassa ei ollut kaikki muutenkaan kunnossa. Esimieheni oli sosiaaliselta vuorovaikutukseltaan jotenkin estynyt, hän ei katsonut kaikkia edes silmiin ja hän ei juurikaan kysellyt kuulumisia. Kerran hän kyllä kahvitauolla kertoi unestaan, johon liittyi muun muassa anaalitappi, mutta tosiaan katsekontakti ei niinkään ollut hänen juttunsa. Kävi ilmi, että hänen huomionsa olisi saanut parhaimmiten ulkona tupakkipaikalla, jossa hän viihtyi aina yhden työkaverin kanssa, jonka kanssa hän oli hyvä ystävä ”siviilielämässäkin”.

Loppukeskustelussa esimieheni sanoi, että hänen mielestään työntekijällä on kaikki hyvin, jos työntekijästä ei kuulu mitään. Hän siis siirsi vastuunsa työntekijöille, eikä ollut ilmeisesti hänen vastuullaan kysyä työntekijöiltä välillä, että miten työt sujuivat. En ole itse tehnyt esimiestehtäviä, mutta mielestäni tuo ei ollut kovin toimiva tapa. Pitkään aikaan en ollut ollut niin helpottunut, kun astelin ulos tuolta työpaikasta irtisanoutuneena ja TOKI kerroin kaikki mietteeni kyseiseen työpaikkaan liittyen. En ole juurikaan sitä tyyppiä, joka sanojaan säästelee, varsinkin jos mielipidettäni kysytään.

Myönnettäköön, että uusi elämänvaiheemme lapseni kanssa kaksin, teki myös arjestamme kuluttavaa. Tuntui, että arkemme pyöri paremmin kuin olin osannut kuvitella, olin miettinyt kaikenlaisia kauhuskenaarioita läpi, mutta silti se oli raskasta. Aamulla hektisellä rumballa lapsi päiväkotiin ja nilkka suorana 30 minuutin matkan päähän töihin. Autonikin oli koko ajan rikki, ennen ja jälkeen töiden aloittamisen ja sen jälkeen. Töistä piti päästä lähteä aina mahdollisimman nopeasti, nilkka suorana taas kohti kotikaupunkiamme, ettei lapseni ollut viimeinen haettava päiväkodin pihalta. Olin hyvin tietoinen siitä, että tällaista se elämä olisi. Varsinkin kun olimme lapseni isän kanssa päättäneet erota ja minusta tuli lähihuoltaja. Tietoisuus siitä ei kuitenkaan poista tosiasiaa, kuinka paljon helpompaa olisi työn ja perhe-elämän yhdistäminen kahden aikuisen perheessä, jossa arjen askareita jaettaisiin tasapuolisesti.

Yritin totutella arkeemme ja tyttäreni tottui siihen myös. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin surumielisyyden lisäksi yövalvominen, minulla. Mietin työasioita ja pärjäämistämme ja yritin taistella sen ajatuksen kanssa, että mieleni teki nostaa kytkintä tuolta työpaikalta jo ensimmäisen kuukauden jälkeen. Uuden työn etsiminen alkoi tuntua jo epätoivoiselta, olisi ollut kuitenkin hienompaa ja turvallisempaa vaihtaa työ lennossa uuteen. Olisi ollut hienoa myös työskennellä omassa kotikaupungissa lähiseudun sijaan. Kun työpäivien jälkeen alkoi surumielisyys vaihtua itkuksi kurkussa ja kyyneleet puskivat jo silmistä, aloin miettiä usein liikenneruuhkassa, että tällaistako se aikuisten elämä on? Tällaisen mallinko minä aion antaa tyttärelleni? Minä, joka olin tuijotellut virastoihin ja toivonut päivätyötä jo pitkään, minä joka olin haaveillut säästötilistä, uudesta toimivasta autosta ja mahdollisesta omasta asunnostamme sitten joskus, minäkö nyt luovuttaisin, sillä sisäinen minäni huusi jo aika kovaa sisälläni, että ”juokse”. Vapauta itsesi.

Olen aina luottanut intuitiooni ja olen aina kuunnellut itseäni. Aloin ymmärtää, että en pystyisi jatkamaan näin enää pitkään. Kyse ei ollut siitä, että työ olisi ollut esimerkiksi liian ylikuormittavaa, sitä se ei ollut. Olisin halunnut vain kuulua jonnekin ja olisin halunnut, että minut olisi kunnolla otettu mukaan tiimiin ja annettu tekemälleni työlleni arvoa. Olisin halunnut tulla nähdyksi. Aloin tuntemaan itseni sen sijaan haamuksi ja minun persoonallani se on aika harvinaista. Sen sijaan hautauduin yhä syvemmälle työhuoneeseeni ja tyytymättömyyteeni. Löysin kyseisestä työyhteisöstä muutamia tosi hauskoja tyyppejä, mutta heidän omat kokemuksensa kyseisestä työpaikasta vain vahvistivat niitä tuntemuksia, joita minulla oli jo entuudestaan. Eräs työntekijä kertoi, että hän oli kokenut myös vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta, mutta hänelle se toi turvaa, sillä hän oli aina kokenut olevansa elämässään ulkopuolinen. Toinen työntekijä suoritti niin sanottua lyhyempää harjoittelua työssään, hän oli pian jo lopettamassa, mutta hän kertoi jopa laiminlyönteihin verrattavista kokemuksistaan kyseisessä työpaikassa. Esimies oli välillä täysin ignoroinut hänet ja hänen yhteydenottonsa. Jälleen nousi esille arvokeskustelu. Kuinka paljon tässä työpaikassa annettiin arvoa työntekijöille ja heidän tekemälleen työlle?

Olen miettinyt, miten jatkossa selitän tämän lyhyeksi jääneen, koulutustani vastaavan, työkokemuksen lyhyyden. Minulla on nimittäin ensi viikolla työhaastattelu, ja olen varma, että tämä aihe nousee esille. Ei ole asiallista alkaa arvostelemaan edellisen paikan esimiestyötä, joka oli kyllä mielestäni huonoa. En halua itse vaikuttaa siltä, että en pysty sitoutumaan pitkiin työtehtäviin. Pitäisikö minun olla rehellinen ja sanoa, että osa-aikainen työtehtävä sopisi tähän hetkiseen elämääni kaikista parhaiten? Voinko sanoa, että työtehtävä ja minä emme vaan kohdanneet? Miten ihmeessä tämän selittäisin? Osa-aikaisen työn kanssa, joka nyt on siis kyseessä, saan sanoa hyvästit säästötilille ja uusille hankinnoille. Se on kuitenkin parempi kuin pelkkä tyhjä kuukausien aukko cv:ssäni. Tämä työ olisi myös todella lähellä mielenkiinnon kohteitani, joten uskon, että tässä työtehtävässä olisin paljon motivoituneempi.

Uskon myös kohtaloon. Jokainen kokemus on lähempänä sitä suuntaa, mihin meidän pitääkin pyrkiä. Olen miettinyt jo opintojeni aikana paljon työelämää ja mielestäni työ vie niin ison siivun elämästämme ja ajastamme, että sen pitää olla sen arvoista. Työn pitää olla muutakin kuin toimeentulo. Toivon, että tämä työ, mikäli edes saan sitä ylipäätänsä, veisi minut lähemmäksi myös minua itseäni. Kuka minä 35-vuotias nainen oikein olen, ja mihin hittoon olen tässä elämässäni oikein menossa?

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *