Ladataan...
Hymyillen.

 

Ihania asioita:

- Se että mies joka aamu töihin lähtiessään muistaa pussata poskelle

​- Se, että puoliso sai pitkästä aikaa perheensä tänne. Hän ei ole nähnyt perhettään pariin vuoteen, joten lentokentällä tapahtunut kohtaaminen oli aika liikuttava. Nyt edessä on sitten kolmen kuukauden albanialainen kulttuurishokki ja kielikylpy. :D Mutta on hirveän opettavaista nyt  muutama kuukausi nähdä konkreettisesti miehen kulttuuria ja toivottavasti oppia kieltä. Albanialainen kulttuuri on tosi perhekeskeistä, siellä perhe on kaikki. Siihen on ollut kyllä totuttelemista!

- Anoppi tykkää siivota, joten mun tehtäväksi on jäänyt sitten pelkkä laiskottelu. Meidän lattiat on pesty varmaankin kuus kertaa parin päivän aikana. :D Taitaa anoppi olla kauhuissaan siitä, millaisen vaimon poika on löytänyt. Minä en ole todellakaan sellainen pullalta tuoksuva kotiäiti ;)

​- Meillä on suhteellisen pieni asunto ja kun tänne tulee kolmeksi kuukaudeksi kolme henkilöä lisää, on aika ahdasta. Minä taas kaipaan kamalasti omaa rauhaa ja tilaa, mutta tämä ratkaistiin sillä, että siirrettiin kirjoituspöytä meidän makkariin. Mulla on nyt siis "oma huone" ja oma pieni nurkkaus, jossa saa olla rauhassa. Toimii!

- Aurinko on paistanut viikon putkeen ja on ollut niin hyvä fiilis! Parasta on lähteä lenkille, laittaa kuulokkeet korville ja kuunnella maailman parasta musiikkia.

- Töissä on tällä viikolla vähän lyhyempi viikko ja sain palautettua yhden esseen. Pari vapaapäivää saa siis hyvällä omalla tunnolla kuluttaa sarjojen kattomiseen ja lukemiseen. Aika luksusta...

- Bullet Journal on mahtava keksintö! Oon aika laiska kirjoittamaan päiväkirjaa, mutta bullet journaaliin tulee kirjoitettua ylös lyhyitä merkintöjä elämästä. Kirjoittelen lukemiani asioita ylös, ideoita, suunnitelmia, treenejä jne... Loistava tapa saada elämänsä järjestykseen!

- Juhannus on kohta! Suunniteltiin siskon kanssa telttaretkeä. Ei osata pystyttää telttaa mutta pystytetään se vaikka väkisin. Leivotaan juhannuskakku, pakataan mukaan paljon eväitä ja nukutaan yö ulkona. Juhannukseksi on luvattu kylmiä ilmoja, mutta ei kai sitä paleltua voi kun on kesä!

- Olen innostunut lukemisesta taas. Pienempänä luin oikeastaan koko ajan, kesässä saattoi mennä 50 kirjaa. Tällä hetkellä kaikki hyvään elämään ja hyvinvointiin liittyvät kirjat kiinnostaa, samoiten tietokirjat! Kai se on tarvetta ymmärtää tästä maailmasta jotain, kehittää omaa maailmankuvaa ja maailmankatsomusta.

- Kesän suunnitelmiin kuuluu festarireissu Qstockiin! Toivottavasti vapaat sille viikolle järjestyy. En ole ikinä käynyt festareilla, paitsi suviseuroissa, jonne en tänä vuonna ajatellut mennä. Festarit olisivat siis aivan uusi kokemus. Eniten odotan Antti Tuiskua!

- Meidän kodin lähellä on paikka, jonka ohi kävellessä pysähtyy aina kuuntelemaan lintujen laulua.

 

- Coldplayn Something Just Like This (tähän tulis monta sydänsilmäemojia.) IHANA IHANA BIISI!

 

Elämä kulkee siis hyvin uomissaan, onnellista ja innostavaa. Aina ei nappaa, mutta kenellä olis aina kivaa?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Keltainen toukokuu ei ole vielä tullut, sen sijaan lunta on satanut vaakatasossa jo vielä äitienpäivänä. Oli pakko kirjoittaa päiväkirjaan säähavainnot, ihan sen vuoksi että toukokuista lumisadetta voi sitten kauhistella vuosien päästä.

Elämä kulkee tasaisesti eteenpäin. Arki koostuu tavallisista asioista, aikaisista aamuherätyksistä tai sitten pitkistä aamukahveista, töissä ahertamisesta, opiskeluista, tv:n edessä pään nollaamisesta, kirjoista, kävelylenkeistä... Tällä hetkellä kaikki vain tuntuu olevan liian hektistä. Noin 25-35 tunnin työviikot ja maisterivaiheen opinnot eivät ole helposti yhdistettävissä. Työ vie energiat opiskelulta, niin siinä käy vaikka ei haluaisi. Kun työ on vielä fyysisesti rankkaa ja työpäivän jälkeen tuntuu siltä, että olisi juossut maratoonin, ovat omat energiatasot aika matalat. En haluaisi jälleen kerran väsyä siihen, että teen liikaa kaikkea koska en osaa sanoa ei.

Kun arki on täynnä tekemistä, yritän ujuttaa päiviin omaa aikaa, jolloin saa rauhoittua ja tehdä jotain kivaa. Jos minulla on vapaapäivä tai myöhäinen työvuoro, olen ottanut tavaksi rauhallisen aamun. Aamun ensimmäiset tunnit käytän vain siihen, että juon kahvia, lueskelen blogeja ja katson sarjoja. Tehokkuutta ajatellen tällainen ei ole kovinkaan järkevää, mutta elämässä pitää juuri tehdä sitä, mikä ei ole järkevää.

Mutta kiire. Se on suomenkielen rumin sana. Ajatus kiireestä saa ahdistumaan ja silloin tuntuu, ettei kaikki langat pysyttele omissa hyppysissä. Luin muistaakseni Sanna Wikströmin kirjasta erittäin hienon elämänohjeen, joka kuului jokseenkin näin: " Kun sinusta tuntuu ettei ole aikaa meditoida, meditoi tunti". Eli kun kiire köllöttelee olkapäillä, täytyy yksinkertaisesti käyttää aikansa johonkin, mikä vie ajatukset hetkeksi pois kiireestä.

Mutta 24 vuoden aikana olen oppinut jotain: kiristävään päähän ja sydämessä tykyttävään stressiin auttaa hyvä kainalopaikka ja kävelylenkki raittiissa ulkoilmassa... Ja yksinkertaisesti se, että muistaa, ettei elämän tarkoitus ole jatkuva suorittaminen.

XXX Reetta

Share
Ladataan...

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Olin viittä vaille valmis sinkoamaan tämän blogin bittiavaruuteen, mutta päädyin sitten piilottamaan vanhat postaukset. Tuntuu vähän oudolta kirjoittaa samaa blogia, kun ihminen täällä ruudun takana on muuttunut ihan hurjasti vuosien aikana. En ole enää se yliopistoa aloitteleva arka tyttö, joka kirjoitteli ensimmäisiä postauksia lähes neljä vuotta sitten.

Neljässä vuodessa elämä on muuttunut. Olen saanut ihanan puolison, muuttanut ja lähtenyt pois vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä. Naimisiin meno ja yhteisöstä eroaminen ovat kumpikin asioita, joita en olisi neljä vuotta sitten edes kuvitella tulevaisuudessa tapahtuviksi.

Neljä vuotta sitten, yliopisto-opintojen aloittamisen kynnyksellä pelkäsin, etten löytäisi omaa paikkaa maailmasta. Maailma on katsos niin suuri, että oman paikan löytäminen on ollut vaikeaa. On pitänyt pohtia hirveästi omaa olemista ja elämistä ja ajatuksia, niitä on pitänyt asettaa muiden kirjoittamiin raameihin ja todeta, etteivät ne mahdu siihen vaikka kuinka yrittää runnoa ja sulloa.

Minä elin yli 20 vuotta tavallista lestadiolaisen elämää. Elämää rytmittivät seurat ja iltakylät, rauhanyhdistyksen keittiövuorot ja säestysvastuut. Ensin oli yksinäisyys, sitten pikkuhiljaa alkoi löytyä ihmisiä, joiden kanssa viihtyi. Yläasteikäisenä menin perjantaisin Raamattuluokkaan, ysiluokan jälkeen menin opistoon. Oli kausia, jolloin poistin kaiken "huonon" musiikin mp3-soittimelta, meni muutama päivä ja latasin musiikin soittimeen uudelleen. Musiikki kiehtoi, enkä aina edes ymmärtänyt, mikä siinä oli niin pahaa. Kuuntelin Tauskia ja Discoa ja Westlifeä, sillä listahittien lataaminen olisi tuntunut liian "syntiseltä". 

Elin taivasta varten ja uskoin sydämestäni siihen sanomaan, jota seuroissa miesten suusta kuulin. En kokenut tarpeelliseksi avata itse Raamattua, sillä luotin siihen, että seuroissa kuultu saarna oli oikeanlaista ja se osattiin selittää oikein. Olin varma siitä, että kuuluin siihen pieneen joukkoon, joka kuoleman jälkeen pääsisi taivaaseen. Mietin, miten suuri lahja oli se, että juuri minä olin uskovainen. Minun oli hyvä olla lestadiolaisessa yhteisössä ja se tarjosi minulle selityksen kaikkeen. Olin surullinen, kun pikkusisko ei enää halunnut olla lestadiolainen ja uskoin siihen, ettemme näkisi taivaassa. Että siskoani kohtaisi kuoleman jälkeen kadotus.

Kuitenkin minä aloin epäillä, vaikka epäilykset sai seurapuhujan mukaan uskoa "Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi". Tiesin, etten ikinä jaksaisi suurperhettä, mikä saattoi olla hyvin todennäköinen elämänkulku, jos löytäisin puolison lestadiolaisten piiristä. Mietin, kumpi olisi helpompaa kestää; puolison vai oman ajan puute. Vaikka olisi ihanaa, että jonain päivänä joku rakastaisi minua hirveästi, olisiko se sen arvoista, että uupuisin? Samalla pelkäsin, että Jumala rankaisisi minua eikä antaisi minulle yhtään lasta. 

Tuntui siltä, että ihminen ei muuta osannut tehdä kuin syntiä. Syntiä oli tanssiminen, meikkaaminen, television omistaminen, ehkäisy, alkoholi, musiikin kuuntelu, lätkämatseissa käynti, oikeastaan kaikki se, mikä tuo jollain tavalla ihmiselle nautintoa. Esiaviollinen seksi oli syntiä ja seurustella piti niin, ettei se johtanut kiusauksiin. Tuntui siltä, että seksuaalisuudesta, joka on maailman normaalein asia, oli tehty ällöttävää ja likaista. Seksuaalisuus oli jotain, mikä "kuului vain avioliittoon" vaikka minun mielestäni se on ihmisen ominaisuus, joka on ihmisessä jo syntymästä asti. Sitten vanhoillislestadiolaisuus otettiin esiin hyväksikäyttökohun myötä. Minua kuvotti, että yhteisössä saattoi tapahtua jotain niin hirveää, sillä olin aina uskonut siihen, että yhteisö on kuin maanpäällinen paratiisi, turvapaikka, Jumalan valtakunta. Minua kuvotti ajatus, että hyväksikäyttäjien joukossa oli myös puhujia, niitä, jotka saarnasivat seuroissa muuttumatonta Jumalan sanaa.

Sitten jonain iltana juttelimme kaveriporukassa uskosta. Sanoin, ettei ole mitään järkeä siinä, että kaikki synnit ovat samanarvoisia, kuten minulle oli opetettu. Että esimerkiksi meikkaaminen olisi samanlainen synti kuin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Minusta alkoi tuntua, että lestadiolaisten Jumala oli hyvin pikkumainen ja julma. En uskonut siihen, että Jumala lokeroisi ihmisiä uskoviin ja ei-uskoviin sen perusteella, oliko ihmisen huulilla punaa vai ei tai sen perusteella, katsoiko ihminen telkkaria tai kuunteliko Porilaisten marssia vai Popedaa.

Sitten tapasin hänet. Ihmisen, joka järisytti maaperää, tuli elämääni yllättäen. Sanoin, ettemme voi seurustella koska minä olin lestadiolainen. Hän hyväksyi minut sellaisena kuin olin ja sanoi, ettei minun uskonnollani ollut hänelle mitään väliä. Hän kunnioitti uskontoani, vaikka ei siitä paljon ymmärtänytkään. Hän ei ikinä sanonut minulle, että minun pitäisi lähteä lestadiolaisuudesta. Koskaan hän ei edes esittänyt sellaista vaihtoehtoa.

Kukaan ei hyväksynyt seurusteluamme. Poikaystäväni ei ollut suomalainen eikä hän ollut vanhoillislestadiolainen. Siinäpä kaksi isoa palaa purtavaksi. Onneksi minulla oli hänet, sillä jäin hirvittävän yksin. Minulle sanottiin, että menetän elämäni tärkeimmän asian, uskon, ja minä tiesin, etten ikinä voisi luopua ihmisestä, jota rakastin. En edes uskoni vuoksi.

Hiljalleen huomasin, etten enää usko juuri mihinkään lestadiolaisten oppeihin. En uskonut, että vain vanhoillislestadiolaiset pääsisivät taivaaseen, enkä uskonut lestadiolaisten elämäntapanormeihin. En oikein osannut elää kaksoiselämää vain sanoin, etten halua enää kuulua liikkeeseen. Minusta on tärkeää olla rehellinen, vaikka totuus joitakin satuttaisi.

Minun piti rakentaa maailma uudelleen, perustuksia myöten. Kaikki se, johon olin uskonut yli 20 vuotta, oli poissa. Maailmankuvan rakentaminen on pitkä ja hidas prosessi, vaikea sellainen. Ei ole helppoa ymmärtää, mitkä asiat ovat oikeasti omia mielipiteitä ja ajatuksia, ja mitkä sitten vanhoillislestadiolaisen yhteisön sosiaalistamia.

Uskonnolliseen yhteisöön sosiaalistaminen ja kasvattaminen on aivopesua, joka voi estää yksilöä ajattelemasta itse. Kärjistetysti voisi sanoa, että entiset vanhoillislestadiolaiset (tai oikeastaan kaikki tiiviistä uskonyhteisöstä lähteneet) ovat kuin Pohjois-Koreasta loikanneita. Tämä on siis erittäin kärjistetty esimerkki, mutta ehkä avaa hiukkasen sitä, millainen prosessi liikkeestä lähteminen on ja miltä tuntuu, kun kaikki se, mihin on aikaisemmin uskonut ja luottanut, romahtaa. En tarkoita tällä, että lestadiolaisessa yhteisössä kaikki olisi pahaa tai huonoa tai sitä realistisesti voisi verrata Pohjois-Koreaan. Liikkeessä on paljon hyvää ja kaunista. Siellä on paljon onnellisia ihmisiä, jotka haluavat olla yhteisössä mukana. Ei ketään pakoteta uskomaan eikä ketään hylätä, vaikka liikkeestä lähtisikin. Vanhoillislestadiolaisella yhteisöllä on kuitenkin hirvittävästi valtaa yksilöön. Vaikka uskominen on vapaaehtoista, muut voivat kuitenkin kyseenalaistaa uskosi, joskus hyvinkin pienien ulkokohtaisten asioiden vuoksi. Kun lähdin yhteisöstä pois, nauroin lestadiolaiselle kaverilleni ja sanoin, että kuinka helppoa on ilmoittaa päätöksestä kaikille: sen kun lakkaat kynnet punaiseksi, niin kukaan ei pidä sinua enää lestadiolaisena.

Olen huomannut, että kaikki ystävät tai kaverit eivät ole hyväksyneet minun muuttumistani. Elämästäni on viime aikoina lähtenyt muutama tärkeä ihminen. Mitään ei ole sanottu, mutta etäisyys minun ja näiden ihmisten välillä on kasvanut. Yksi kaveri sanoi, että syynä voi olla erilainen arvomaailma. En kuitenkaan ymmärrä tätä, sillä mielestäni kaveri voi olla, vaikka asioista ei samalla tavalla ajattelisi! Jos ystävyys ja kaveruus ovat rakentuneet vain samalle arvomaailmalle, ei kyseessä ole aito ihmissuhde. Minulla ei ole käynyt mielessäkään "hylätä" toista sen vuoksi, että hän olisi vielä lestadiolainen. Jos kaikki tutut ja ystävät ovat samanlaisia, ajattelevat asioista samalla tavalla, käy se pidemmän päälle hiukkasen tylsäksi. Minun arvomaailmaani kuuluu olennaisesti se, että jokainen ihminen saa olla sellainen kuin on. Ihmisen uskonnolla tai seksuaalisella suuntautumisella ei ole mitään väliä. Siksi en oikein ymmärrä, miksi joidenkin ihmissuhteiden kohdalla ratkaisevaksi asiaksi on noussut se, etten minä ole enää vanhoillislestadiolainen.

Olen joutunut rakentamaan oman suhteeni Jumalaan. Jumala, johon uskon, on viisas ja lempeä, haluaa ihmiselle parasta. Olen onnellinen siitä, että uskalsin tehdä valinnan ja lähteä. En olisi onnellinen, jos olisin jäänyt vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön. Minulle on tärkeää, että voin olla aidosti se mikä olen ja sanoa mitä ajattelen. Maailma ei olekaan niin paha, kuin sen vanhoillislestadiolaisena kuvittelin. Tässä maailmassa on hirvittävästi hyvää ja kaunista.

Tämä on VAIN JA AINOASTAAN MINUN KOKEMUKSENI. Joka ikinen yksilö kokee asiat eri tavalla. Tämä kirjoitus ei ole hyökkäys lestadiolaisia vastaan, ei todellakaan. Se on kertomus yhden ihmisen kokemuksesta ja ajatuksista. Jokaisella ihmisellä on vapaus uskoa tai olla uskomatta, vapaus kuulua yhteisöön tai olla kuulumatta. Yhteisöön kuuluminen tai sen ulkopuolella oleminen ei kerro siitä, millainen ihminen on tai tee ihmisistä eriarvoisia.

Me ollaan kaikki ihmisiä ja ihmisinä samanarvoisia. Henkilökohtaisten vakaumusten perusteella rakennetaan vaan turhaan korkeita muureja. Minä arvostan ja kunnioitan lestadiolaisia, en minä ole heitä vastaan. Yhteisössä on paljon asioita, joita en ymmärrä tai jotka minun mielestäni pitäisi muuttua.  Se on minun mielipiteeni, jollakulla toisella on toisenlainen mielipide. Jokainen saa elää sellaista elämää, jonka itselleen kokee parhaaksi ja valita oman polkunsa.

Peace and love!! XX

P.S Tämä kirjoitus sai inspiraatiosta tästä blogipostauksesta.
​P.P.S Kommenttia saa laittaa, keskustellaan asiallisesti! :)

Share

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Maanantait tuntuvat aina jokseenkin tahmeilta ja harmailta, tiistaina yleensä jo helpottaa. Tänään on ollut kamalan väsyttävä päivä ja töistä tullessa nukuin ruhtinaalliset kolmen tunnin päikkärit.

Tämän päivän hesarissa oli kiva juttu harmauden selätyksestä. Tammikuusta tulee mieleen harmaus. Tiedättekö, sellainen läpitunkematon harmaus joka ei tunnu loppuvan ikinä. Alkutalven päivät ovat täynnä harmautta ja syvää vitutusta siitä että pimeys vie vähimmätkin energiat.Tänään ei ole harmaata, sillä aurinko paistaa. On valoa, aurinko. Miten iloiseksi sitä ihminen tulee kun näkee auringon pitkästä aikaa!

Usein haaveilen siitä, että voisimme miehen kanssa asua puolet vuodesta miehen kotimaassa, Albaniassa. Se on hurjan kaunis maa, pieni pläntti kartalla ja maa, josta useimmat eivät tiedä juurikaan mitään. Mies ei ole käynyt siellä sen jälkeen kun on tullut Suomeen, joten sinne pitäisi mennä ja pian! Albania on ollut pitkään suljettu valtio, jota kommunistit ovat hallinneet. Mies on sanonut, että kommunsmin aikaan ihmisillä sentään oli töitä ja rahaa ruokaan, nyt ihmisillä ei ole enää mitään muuta kuin toive siitä, että perheestä joku pääsee Eurooppaan ja pystyisi lähettämään hiukan rahaa. Hurjan kauniit maisemat, korkeat vuoret, vuorien rinteillä kiemurtelevat tiet, linnoitukset ja turkoosi meri eivät paljon lohduta silloin, kun ei tiedä, saako huomenna mitään syötävää.

Usein Suomessa ihmiset valittavat säästä ja kylmyydestä. Että meillä on niin harmaata ja kylmää ja olisi kivaa muuttaa ulkomaille että näkisi edes joskus auringon. Ehkä niissä maanantaiaamujen harmaudessa ei muisteta sitä, miten onnellisessa asemassa olemme paskasta säästä huolimatta. Vaikka on harmaata, on kuitenkin ruokaa pöydässä ja mahdollisuus mennä lääkäriin, kun flunssa on pitkittynyt moniksi viikoiksi.

Reseptini harmauden selättämiseen ovat seuraavat: mene tanssitunnille, sheikkaa takapuoltasi ja osta kotiin värikkäitä kukkia. Laita Spotifysta soimaan soittolista, jossa on hyvä suhde latinalaista tanssimusaa ja suomalaista räppiä. Kuuntele musiikkia, joka saa keinumaan ja jalan vipattamaan. Lainaa kirjastosta pino kirjoja, pukeudu punaiseen ja keltaiseen. Osta monta kiloa appelsiineja.

Kevät on ihan kohta täällä....

Share

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Googlettelin tänään ajanhallintavinkkejä ja klikkasin itseni lukemaan Hesarin artikkelia:

Haluatko elää kuin superjohtaja: Luovu tv:stä, mene nukkumaan kymmeneltä, treenaa aamulla, älä vastaa puhelimeen

Kiitos en halua. Minä haluan elää omalla tavallani, en tuntea syyllisyyttä siitä, että katson jokaisen salkkarijakson tai mielummin nukun aamulla pitkään kun herään jumppaamaan.

Toki Hesarin otsikko on hieman hämäävä. Tavallinenkin pulliainen saa artikkelia lukiessaan elämäänsä paljon huomionarvoisia vinkkejä.

Tai oikeastaan, olisihan huippujohtajien ajanhallintataidot ihan tervetulleita tähänkin arkeen, jossa tuntuu, että mitään ei ehdi tehdä. Iltaisin sitä huomaa, että to do-lista on yhtä pitkä kuin aamulla, eikä taaskaan ole muistanut postittaa niitä loppuja kiitoskuvia... Ja kyllä, olisin mielelläni aikaansaava.

 

"Kun työ on tiukkaa ja tavoitteellista, ja vapaa-aikaa rajallisesti, kaikenlainen turha tuntuu karsiutuvan pois. Rajallista vapaa-aikaa ei haluta käyttää esimerkiksi tv:n katseluun. Sen sijaan johtajat lukevat kirjoja, mahdollisesti työhön liittyviä julkaisuja tai kuuntelevat vaikkapa podcasteja."

Tällä hetkellä teen töitä vaihtelevasti 20-30 tuntia viikossa ja sen lisäksi opiskelen eli välttelen gradua. Vapaapäiviä minulla on pari viikossa, aamuvuoropäivinä herään ennen viittä ja iltavuoropäivinä nukun vähintään kymmeneen. Työ on fyysisesti raskasta, joten työpäivinä olen aikalailla poikki. Ei puhettakaan, että jaksaisin iltavuoron jälkeen tehdä gradun aineistohakua tai olisin niin tehokas, että kirjoittaisin esseitä aamulla.

Olen tiedostanut sen, että ajankäyttöni on kaikkea muuta kuin tehokas. Töissä tätä ongelmaa ei ole, sillä pidän itseäni tehokkaana ja ahkerana työntekijänä. Työn ulkopuolella vaan tuntuu, etten saa oikein mitään aikaiseksi. Yritän tehdä kaikkea kerralla ja kaikkihan tietävät, ettei multitaskaus ole kovinkaan tehokasta. Olen juuri se tyyppi, joka palauttaa esseen viimeisenä deadlinepäivänä ja lukee tenttiin silmät ristissä muutama päivä ennen tenttipäivää.

Hesarin artikkelin mukaan seuraavat asiat yhdistävät huippujohtajia:

  • Riittävän pitkät yöunet, noin kahdeksan tuntia myös viikolla
  • Nukkumaan kello 22–23 välillä, herätys 6–7 aikaan
  • Asioiden tekeminen tärkeysjärjestyksessä ja asia kerrallaan
  • Oma systeemi, jolla purkaa tekemättömien töiden kuormitus: kalenteri, tehtävälistat, don’t do -listat, meditaatio
  • Turhien puheluiden ja sähköpostin seuraamisen karsiminen
  • Säännöllinen treeni, usein aamuisien ennen työpäivää
  • Aikaa perheelle ja muille itselle tärkeille asioille
  • Tyhjäkäynnin karsiminen: myös vapaa-aika on usein jotenkin hyödyllistä tai tavoitteellista
 

Kieltämättä hyviä pointteja. Hyvät yöunet ovat minulle supertärkeitä, mutta eivät aina mahdollista. Jos aamuvuoro alkaa kuudelta, pitäisi edeltävänä iltana mennä nukkumaan siinä yhdeksän aikaan, että ehtisi nukkua tarpeeksi. Yhdestä asiasta olen eri mieltä kuin huippujohtajat: vapaa-ajan ei todellakaan tarvitse aina olla hyödyllistä tai tavoitteellista! Minä tuhlaan mielelläni arvokasta aikaa siihen, että lojun sohvalla, nauran salkkareiden käsikirjoitukselle ja syön suklaata. Se on aivojen nollausta parhaimmillaan. Arvokasta vapaa-aikaa ei tuhlata siihen, että lukisi jotain gradun aiheeseen liittyvää kirjaa, vaikka ne mielenkiintoisia ovatkin.

Mutta muita vinkkejä aion kokeilla tai olen ottanut jo arkeen:

Olen ottanut käyttöön maailmalla hehkutetun Bullet Journalin eli tuttavallisesti bujon. Bujo on kalenterin ja päiväkirjan yhdistelmä, jonne voi tallettaa oikeastaan kaiken. Kirjaan bujoon kaikki tekemättä olevat asiat, suunnittelen päivän aikataulut, kirjoitan muistiin työvuorot ja merkkaan ylös kaikki tekemäni treenit (joita on erittäin vähän, haha). Lisäksi kirjoitan ylös ajatuksia, ideoita, viisaita sanoja, tsemppaavia lauseita, kirja-ja elokuvavinkkejä.

Minun pitäisi aloittaa myös säännöllinen treenaus. Leikkauksesta on kuntouduttu sen verran hyvin, että olisi kivaa päästä kunnolla liikkumaan. Ajattelin huomenna käydä lataamassa treeniaikaa kuntosalikortille. Tykkään tanssillisista tunneista (etenkin LAVIS on ihana!!!) ja odotan innolla että pääsen liikkumaan. Säännöllinen liikunta on lääke oikeastaan ihan kaikkeen: se antaa energiaa, pelastaa vitutukselta ja rentouttaa.

Jenna Kämäräinen kirjoittaa Uuden Muusan artikkelissa osuvasti siitä, miten aikaisin herääminen vaikutti elämään:

"Tänä vuonna tein tasan yhden uuden vuoden lupauksen: herään joka työaamu kello 7:30. Monen mielestä se on myöhään. Minulle se oli puolitoista tuntia aiempaa aikaisempi.
Ensimmäisenä aamuna ärsytti. Laahustin silti kylppäriin, peseydyin ja olin nopeasti valmis. Tuntui uskomattomalta sulkea ulko-ovi mieheni makoillessa vielä sängyssä. Työhuoneella oli täydellisen hiljaista ja pimeää. Muut luovan työn tekijät olivat vielä nukkumassa tai aamujoogassa. Sytytin kynttilän. Aloin naputtaa läppäriä. Lounaaseen mennessä kaikki päivän työni oli tehty.
Sanomattakin oli selvää, että heräsin aikaisin myös seuraavana aamuna. Ja sitä seuraavana. Kuukaudessa kokeilusta on tullut rutiini. Tapa, jonka ansiosta olen nainen, joka olen aina halunnut olla. Tunnen olevani paitsi aiempaa tehokkaampi myös tasapainoisempi. Syön säännöllisemmin. Juon vähemmän kahvia. Koen olevani maailmaa mukavasti pari askelta edellä."

 

AAAMEN!!! Olen varma siitä, että jos heräisin joka aamu suurinpiirtein samaan aikaan (on turhaa kidutusta herätä joka aamu viideltä), olisin paljon energisempi ja tehokkaampi. Samalla mieli kiittäisi ja aikaa olisi vaikka mihin. Kun vuorokauteen saisi noin nelisen tuntia lisää aikaa, ehtisi tehdä vaikka mitä: lukea kirjoja, joogata, syödä kunnon aamupala..

Energisempi elämä, täältä tullaan. Ei ole liian myöhäistä tehdä uudenvuodenlupauksia tammikuun viimeisenä päivänä, mutta minä lupaan, että herään joka aamu viimeistään klo 8.00. Paitsi sunnuntaita ei lasketa.

 

Share

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Elämässä kannattaa panostaa mukaviin aamuihin. Kiireettömiin sellaisiin, jotka sisältävät muutaman kupin kahvia ja jotain kivaa tekemistä. Jos aamu alkaa huonosti, on koko päivä varmasti pilalla.

Olen aina ollut enemmän aamuntorkku kuin aamuvirkku. Herätyskellon pirinä aikaisin aamulla on aina ollut supertuskallista, mielummin juon aamukahvin puolelta päivin kuin ennen seitsemää.

Nyt kun olen töissä, olen joutunut heräämään aamuvuoron vuoksi jo ennen viittä. Pelkäsin aluksi, että se olisi tällaiselle unikeolle karu pudotus arkeen, aivan kuin jääkylmää vettä pudotettaisiin niskaan ja ravisteltaisiin kovakouraisesti. Mutta kun herätyskello soi ennen viittä, ei herääminen ollutkaan niin kamalaa. Tein rauhassa aamupalaa, keitin kahvia ja lueskelin blogeja. Töihin oli kiva lähteä, kun oli herännyt sopivasti. Enää en siis palaisi siihen arkeen, jossa kesäisin heräsin puoli tuntia ennen töiden alkua, puin vaatteet ja hyppäsin pyörän selkään.

Aamuisin minulla on siis tapana nauttia aamukahvi pitkän kaavan kautta. En enää kulauta kahvia kurkusta alas, vaan juon sen hitaasti ja luen samalla lehteä, blogeja tai kirjaa. Joskus saatan kirjoitella ajatuksia ylös, joskus katson kesken jäänyttä sarjaa. Ajattelin myös ottaa tavoitteeksi, että joogaisin aamuisin edes muutaman minuutin.

Tärkeää on tehdä heräämisestä mukava rutiini, sillä jos herääminen on aina yhtä tuskaa ja täynnä epämiellyttäviä tunteita, on päivä varmasti samanlainen. Hyvä aamu antaa hyvän startin hyvälle päivälle. Fiilis on ihan erilainen silloin kun on nukkunut pitkään ja joutuu lähtemään kiireessä töihin tai kouluun, kuin silloin, kun aamulla on ollut aikaa tehdä kivoja juttuja.

Olen muutenkin pyrkinyt tekemään pienillä jutuilla asioista miellyttävimpiä. Esimerkiksi töihin pyöräilemisestä tuleekin kivaa kun laittaa soimaan lempparibiisit. Töissä jaksaa, kun tekee itselle hyvät eväät ja kun työpäivän jälkeen palkitsee itsensä vaikka katsomalla lempparisarjaa tai lukemalla kirjoja. Arjelle tekee ihmeitä, kun muuttaa omaa ajattelutapaa. Aikaisemmin harasin arkea vastaan kynsin ja hampain, koko elämän olisi pitänyt olla pelkkää pitkää viikonloppua. Arjesta tulee paljon parempaa, kun ei koko ajan valita. Aikaisemmin ajattelin melkein kaikesta "mun on pakko, täytyy tehä tää, pitää, ei jaksa". ​Kadehdin suurinpiirtein kaikkia tapaamiani ihmisiä, sillä heidän arkensa ja elämänsä näytti paljon hauskemmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin oma elämäni. ​Nyt yritän ajatella, kuinka etuoikeutettu olen, että minulla on töitä ja opiskelupaikka. Ja ymmärrän, että ainoastaan minä voin tehdä elämästäni mukavampaa. Ei siihen tarvita aina kolmen kuukauden irtiottoja Balille tai edes rutkasti kahisevaa.  Arkea ei kuitenkaan tarvitse aina rakastaa, riittää kun siitä useimmiten pitää :)

Sanna Wikström kirjoittaa ihanasta, tavallisesta arjesta seuraavasti:

​"Minulle arki on luksusta, jossa maistuu elämän vivahteet, nousut ja laskut,
​mielenkiinto, uteliaisuus, toiminta ja oleminen.
Sanoisinkin, että arki ei sittenkään ole aika tai paikka, se on asenne.
​Ja omaa asennettaan voi muuttaa. "

Mitä teidän aamurutiineihin kuuluu ja miten teette arjesta hauskempaa? Vinkkejä otetaan vastaan!

 

 

Share

Pages