Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Muut aamurutiinit;

1) Some. Herätessä selaan facebookin, instagrammin ja twitterin läpi. Jostain self-help-oppaasta luin, että someen tarttuminen heti aamulla on kamalan huono juttu, koska se katkaisee yhteyden johonkin, mihin en muista. Yritin joskus aloittaa aamut meditoimalla tai joogalla, mutta tämä someselailu on paljon kivempi aamunaloitus ;)

2) Aamupala ja kahvia. Hesari ja blogit auki, joskus innostun kirjoittelemaan blogipostauksia kun jokin kirjoittamisen arvoinen asia tulee mieleen. Usein herään mielummin aikaisemmin niin, että ehdin rauhassa hörppiä aamukahvit. Aikaisemmin nukuin pitempään ja heräsin puoli tuntia ennen työpäivän alkua. Nyt haluan rauhoittaa aamut, sillä kiireinen aamu saa jotenkin päivän tuntumaan heti nihkeältä ja tahmealta. Aamu pitää aloittaa kahvikupillisella, Hesarilla ja blogien lukemisella. Se on hyvä startti hyvään päivään ja tämän rutiinin luistaminen kyllä tuntuu nahoissa. 

​Alkuraskaudessa mulla ei tehnyt yhtään mieli kahvia, vaan ajatus kahvista kuvotti. Nyt kun olo on parempi, oon saanut takaisin mun aamukahvittelut, ihanaa! :) 

3) Suihku ja kivat vaatteet. Oon huomannut, että päivä saa paljon energisemmän alun, kun ei koko päivää tepastele yöpuku päällä, vaan pukeutuu mukaviin ja mieluisiin vaatteisiin. Nopea meikkikin tekee ihmeitä, sillä sen jälkeen olo on pikkuisen fressimpi. Ja päivästä ei voi tulla huono, jos jaksaa laittaa huulipunaa. 

4) Kalenterin ja sähköpostin tsekkaus. Tsekkaan päivän tehtävät ja jos en ole suunnitellut niitä etukäteen, käytän muutaman minuutin to do-listan tekemiseen. Mietin, mitä pitää saada tänään aikaan ja mitä asioita pitää hoitaa. 

Näitä rutiineja haluaisin kokeilla: 

1) No se perhanan meditaatio. Oon lukenut sivukaupalla meditaation myönteisistä vaikutuksista, mutta ikinä en vain saa aikaiseksi. 

2) Aamusivut. Tim Ferris puhuu kirjoittamassaan oppaassaan Titaanien työkalut aamusivujen ja päiväkirjan kirjoittamisen merkittävyydestä:

"Aamusivut ovat Julia Cameronin omien sanojen mukaan " henkiset tuulilasinpyyhkimet". Ne ovat hintansa nähden tehokkainta terapiaa, josta olen koskaan kuullutkaan. Lainatakseni häntä tarkemmin: " Kun saamme mutaiset, raivostuttavat, hämmentävät ajatukset [epämääräiset huolet, murheet ja mietteet] paperille, voimme kohdata päivän kirkkaammin silmin."

​Aamusivujen tarkoitus on siirtää ongelmat paperille, ja vapauttaa niiden valtaama tila aivoista. Aamusivujen ei tarvitse ratkaista ongelmia, mutta joka-aamuinen viiden minuutin kirjallinen valitus voi Ferrisin mukaan muuttaa koko elämän. 

3) Aamulenkki. ​Mä taidan olla liian mukavuudenhaluinen aamulenkkejä varten. Mutta on hirveän virkistävää kävellä aamulla töihin ja kuunnella samalla musiikkia. Odotan, että tuo siitepölykausi helpottaa niin, että ulkona pystyis hengittämään normaalisti eikä tukehtuisi omaan räkään. Sitten ei ole enää mitään tekosyitä aamulenkkien skippaamiseen. 

 

Mitä rutiineja ja taikatemppuja teillä on erinomaisen päivän aloitukseen? =) 

 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Tämän aamuisessa Helsingin Sanomissa oli juttu Päivi Koskelan tekemästä osuudesta presidentin muotokuvaan, jossa hän halusi ottaa kantaa pakolaisten kohteluun. Koskela piilotti presidentin muotokuvaan palan turvapaikanhakijan Saidq Bahroozin poskea. Koskela ottaa kantaa siihen, että presidentin tulisi toimia monikulttuurisen ja suvaitsevaisen Suomen puolesta. Bahroozin tarinan voit lukea täältä.

Mielestäni aika hieno ele ja tärkeä puheenvuoro. Nykyisessä globaalissa maailmassa, jossa välimatkat ovat pienentyneet ja lähes jokaiseen maailmankolkkaan voi matkustaa internetin kautta hetkessä, monikulttuurisuus on joka puolella. Ihmiset liikkuvat rajojen yli, mutta suurimmat rajat taitavat kulkea ihmisten välillä. Se, että ylittää valtion rajan, ei vielä takaa sitä, että saisi ylitettyä muut raja-aidat. On ennakkoluuloja, rasismia, turhautumista. Marsseja kansallisvaltion puolesta, marsseja ihmisoikeuksien ja välittämisen puolesta. On väärinkäsityksiä, kulttuurisia eroja, mutta myös ymmärrystä siitä, että loppujen lopuksi meillä ihmisillä on paljon enemmän yhteistä kuin usein huomaammekaan. 

Koko monikulttuurisuuskeskustelu tuntuu olevan keskustelua kahden ääripään välillä; sinun täytyy valita puolesi ja olla joko suvakki tai rasisti. Vaarallisinta keskustelussa on se, että vain kaksi eri ääripäätä pääsee ääneen, eivätkä ääneen pääse ne, joista puhutaan. Vaarallista on myös se, että ajatellaan kulttuurin ja tapojen olevan sellaisia, joita ei saa mistään hinnasta muuttaa. Yhteiskunnassamme on muutamia tärkeitä arvoja, joita ei saa ohittaa kulttuuriin tai uskontoon vedoten. 

Ilman kielitaitoa on ihmisten välisiä rajoja vaikea ylittää ja olla tasavertainen osa yhteiskuntaa. Olen muutaman kuukauden aikana ollut mukana EU:n avustaman kotouttamishankkeen järjestämällä kielikurssilla. On aika hullua, että osa ei puhu Suomea kuin muutaman sanan, vaikka olisivat olleet täällä yli 10 vuotta, toiset taas osaavat laulaa iskelmiä suomeksi kahden vuoden täällä asumisen jälkeen.  Ihmisten resurssit uuden kielen oppimiseen ovat erilaiset, mutta itse ainakin olen saanut hurjasti motivaatiota näiltä maahanmuuttajilta, jotka kirjoittavat joka ikisen uuden sanan ruutuvihkoon ja osaavat nimetä kuuluuko sana ensimmäisen luokan verbeihin. Ja tulee hyvä mieli, että minun apuni kurssilla koetaan suureksi, sillä minun kanssani muut pääsevät harjoittelemaan puhumista. Kontakteja suomalaisiin ei juurikaan ole. 

Ehkä parasta monikulttuurisuuskasvatusta on tutustua eri taustoista tuleviin ihmisiin. Siinä huomaa, että miten samanlaisia me ihmisinä olemme, miten samanlaisia huolia ja iloja meidän elämäämme kuuluu. Ei pitäisi olla mitään väliä, viettääkö ihminen ramadania vai uskooko pahoihin henkiin. Vain sillä on väliä, että erilaisista maailmankuvista huolimatta kohtelemme toisiamme kunnioittavasti ja arvostavasti. 

Mä en hirveästi ymmärrä taidetta, mutta on hienoa, että sen avulla voidaan ottaa kantaa myös poliittisesti latautuneisiin teemoihin. Taide on usein myös se keino, joka puhuttelee enemmän kuin vaikkapa pitkä reportaasi. Pariisin Louvressa tuijottelin pitkään Mona Lisaa (etäisyyttä oli varmaan kaksikymmentä metriä ja välissä noin sata Japanilaista) ja vaeltelin museon pitkiä käytäviä ja ajattelin, miten hieno juttu taide oikeastaan onkaan. Teoksista on kivaa etsiä symboleita, piilotettuja merkityksiä,  ja Da Vinci-koodin jälkeen mitään ei enää katso samalla tavalla kuin ennen. 

Taide on onnistunutta silloin, kun se laittaa katsojansa ajattelemaan ja ravistelee käsityksiä. 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

 

Mä alan päivä päivältä ymmärtämään paremmin niitä, joiden maisterinpaperit jää pölyttymään yliopiston arkistoihin, koska gradua ei saa palautettua. Gradu projektina kuulostaa sellaiselta, että siinä pitäisi suurinpiirtein keksiä joku maailmaa mullistava teoria ja lyödä huipputiede ällikällä, vaikka todellisuus on aivan toinen. Muutaman vuoden kuluttua tuskin kukaan edes tulee kysymään, mitenkäs se gradu meni ja minkä arvosanan sait. Minun graduni tulee todennäköisesti lukemaan minun lisäkseni gradun ohjaaja ja muutama muu onneton graduntekijä, jotka metsästävät kirjallisuuslähteitä. Eli pitäisi siis jo luopua tavoitteesta tehdä sairaan hyvä gradu, lopettaa venkoilu, kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. 

Oon nyt pyöritellyt gradua reilun vuoden enkä ole oikeastaan saanut mitään aikaan. Aihe kiinnostaa minua edelleen, mutta aiheuttaa aika lailla turhautumista ja ärsyyntymistä. Ehkä suurimman virheen tein gradun kohdalla siinä, että aloitin sen tekemisen jo neljäntenä vuotena sillä ajatuksella, että teen sitä pikkuhiljaa valmiiksi. Minulle selkeästi parempi vaihtoehto on antaa gradulle tiukka aikataulu ja tehdä se valmiiksi pakon edestä. Eli tiedän, että saan gradun valmiiksi itkemällä ja hampaita purren. 

Siinä mielessä valmistumisen kanssa ei ole nyt ollut oikeasti mikään kiire, sillä olen pysynyt hyvin opintojen suhteen aikataulussa. Haluaisin vain valmistua ennen vauvan syntymää, niin että saisin sitten kokonaan keskittyä vauva-arkeen, eikä tarvitsisi tarkistaa lähdeviitteitä vauvan päiväunien aikaan. Että saisin kerrankin keskittyä vain yhteen asiaan, eikä tarvitsisi venyä moneen suuntaan. 

Gradun kirjoittamista on hidastanut tänä vuonna raskauspahoinvointi ja se järkyttävä väsymys joka seurasi positiivista raskaustestiä. Ajattelin joskus ennen raskautta, että eihän se väsymys niin pahaa voi olla, ettei jaksa tehdä mitään. Mä jaksoin juuri ja juuri käydä töissä ja sitten vietin loppuajan sohvalla. Ei puhettakaan, että olisi jaksanut lukea tai käydä lenkillä, sitä oli niiin hurjan väsynyt! Ja pahoinvointipäivinä ei jaksanut keskittyä muuhun kuin oksentamiseen ja nukkumiseen. Mutta nyt kun raskaus on tullut toiselle kolmannekselle, olo on melkein energinen ja pärjään ilman päiväunia. Ja pystyn jopa juomaan kupin kahvia ;) 

Eli tuleva kesä näyttää mun kohdalla erittäin työntäyteiseltä. Harjoittelu migrissä alkaa kesäkuun ensimmäinen päivä, joten asustelen arkiviikot lapsuudenkodissani, josta kulkeminen työpaikalle onnistuu helpommin. Viikonloppuisin teen työvuoroja nykyisessä työpaikassani. Työpäivien jälkeen pitäisi vielä jaksaa tehdä gradua, joten vapaa-aikaa on tuskin ollenkaan. Ensimmäistä kertaa ikinä minulla on täysi kesäloma, jonka pidän syyskuussa, ja jään siitä suoraan mammalomalle. Tekemistä riittää, mutta sitten kun maisterinpaperit on kourassa, saa hengähtää ja nauttia vapaa-ajasta ja vauva-arjesta! :) 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

 

&start_radio=1&list=RDMM7jUGWWUIAiI

 

Pari asiaa, jota rakastan: Vain elämää ja sen herättämiä tunteita, ja musiikkia, joka puhuu koko maailman kieltä. Musiikilla on taipumus kuvata maailman eri puolia, harmaita ja valoisia. Oikeastaan musiikki on aika lailla elämän kaikkien sävyjen ylistystä, sen eri kontrastien esiintuomista. 

Tuo linkittämäni Arttu Wiskarin biisi kertoo lapsettomuudesta ja voi kuinka kauniit sanat siinä ovat. 

Mutta itselle tuo biisi kertoo ennen kaikkea siitä, miten ihmeellistä ylipäätään on se, että uusia ihmisiä tähän maailmaan syntyy. Sanotaan, ettei lapsia tehdä, vaan niitä saadaan. Ehkä aikaisemmin, kun on kasvanut yhteisössä, jossa perheissä lasten lukumäärät ovat suuria, on lapsien saaminen tuntunut itsestäänselvyydeltä. Että niitä vain syntyy ja perhe kasvaa. Mutta nyt, kun omassa vatsassa kasvaa pieni ihmisentaimi, olen ymmärtänyt, miten suuresta asiasta sitä onkaan kysymys. On jotenkin vain niin käsittämätöntä, että oma keho kasvattaa uutta ihmistä, ja sitten kun se pieni syntyy, on se jo ihan valmis. 

Yhtenä elokuisena yönä sain pidellä pikkuveljeä sylissä ja nuuhkia pienen vauvantuoksua. Pikkuveli ei jaksanut itkeä, mutta välillä raoitti silmiään. Pikkuveljestä tuli enkeli ja silloin ymmärsi, ettei sekään, että lapsi kasvaa valmiiksi, ole itsestäänselvyys. Että kaikki eivät tule synnytyssairaalasta lapsen kanssa kotiin. Mutta se, että oli lapsen elämä sitten kuinka pitkä tai lyhyt tahansa, on aina arvokas ja ihmeellinen, merkityksellinen. 

Ensimmäisessä ultrassa katselin silmät sumeina vauvan liikkeitä, pienenpieniä käsivarsia ja jalkoja, jotka heiluivat sukkelasti. Vaikka en vielä tunne vauvan liikkeitä, tiedän, että siellä se kasvaa päivä päivältä valmiimmaksi. Olen yrittänyt ottaa sellaisen huolettoman ja luottavaisen asenteen, enkä stressata jatkuvasti siitä, että onko vauvalla kaikki hyvin. Ajattelen niin, että minun tehtäväni on vain luottaa siihen, että kaikki menee hyvin ja valmistua vähitellen vanhemmuuteen. Puoliso sanoo usein, että on niin onnellinen ja tyytyväinen siitä, että hänellä on kaikki mitä voi toivoa. Että meillä on toisemme, meille tulee vauva ja kaikki on hyvin. Joskus kun pelottaa, että meneekö kaikki sittenkään hyvin, sanoo hän, ettei me voida siihen vaikuttaa, vaan kaikki on jonkun suuremman kädessä. 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Katsottiin eilen puolison kanssa Arman Pohjantähden alla, jonka aiheena oli Veikko Hurstin tekemä laupeudentyö ja leipäjonot. Siinä jaksoa katsoessa itsellä oli aika vaikea olo. Hävetti ja tuli surullinen fiilis. Sanoin puolisolle, että sellaisen, joka ei oikeasti ole ikinä kokenut huono-osaisuutta ja sitä, että on nälkä, on hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että myös sellaista on Suomessa. Itse olen ajatellut, että eihän Suomessa nyt kenelläkään voi olla nälkä, sillä täällähän pidetään huolta heikommasta. Se, että itse ei ikinä ole kokenut köyhyyttä, osittain sumentaa kyvyn nähdä lähelle. Olen aina ajatellut, että kuka vain voi Suomessa tehdä mitä vain. Että osittain on kyse vain ihmisen laiskuudesta tai asenneongelmasta, jos asiat eivät suju. Ja että jos elämässä joku menee pieleen, siitä voi usein syyttää vain itseään. 

Mutta kuten Armanin ohjelmassa mielestäni tuli loistavasti ilmi, eivät kaikki leipäjonossa jonottavat ole alkoholisteja tai narkkareita, vaan on miljoona syytä sille, miksi ruoka täytyy hakea leipäjonosta ja miksi oma toimeentulo on kiinni osittain vapaaehtoisten avusta. Ihminen voi sairastua, menettää läheisen, kodin. Voi tulla avioero, työttömyys. Yhteiskunnan ulkopuolelle voi tipahtaa äkillisestikin, surkeiden sattumusten kautta. Jotkut taas ovat aina olleet ulkopuolella. 

Olen kiitollinen siitä, että puolisoni on opettanut näkemään sen, miten kaikki, jotka itselle ovat itsestäänselvyyksiä, eivät ole niitä. Puoliso tietää mitä on nälkä ja ainainen huoli koko perheen toimeentulosta. Elämässä on tullut vastaan usein näitä tilanteita, kun itse huomaa, miten hemmetin hyvin omat asiat ovat ja ovat olleet. Olen toiminut tukihenkilönä oikeudenkäynnissä ja kuullut sellaisesta elämästä, minkä itse koen vain uutisten tai draamaelokuvien kautta. Sellaisesta elämästä, joka on turvatonta ja hankalaa, ei pääse eteenpäin. Oma elämä sen sijaan on aina ollut turvallista ja tasaista. Vaikka en lapsena saanutkaan uuden muodin mukaisia vaatteita, sain turvallisen kodin. Olen aina löytänyt töitä ja pääsin opiskelemaan. Kaupassa voimme miettiä, mitä halutaan tänään syödä, eikä senttejä tarvitse laskea. Jos tekee mieli lähteä jonnekin reissuun, on siihen varaa. Asumme vuokra-asunnossa, jossa on edullinen vuokra ja meillä on aivan liian kallis auto, joka kuluttaa kamalasti bensaa. Kun muutimme yhteen, pystyimme ostamaan uudet huonekalut ja sisustaa koti mieluiseksi. Voimme käydä ulkona syömässä, maksaa laskut ajallaan eikä tarvitse juurikaan miettiä, miten rahat riittävät. Toisaalta olen oppinut siihen, ettei koko ajan tarvitse hankkia jotain uutta. Ostan vaatteet suurimmaksi osaksi kirpputorilta, enkä tuhlaa rahaa merkkivaatteisiin. Pystymme lähettämään joka kuukausi rahaa Albaniaan, niin että puolison perhe saa syödä. Järjettömän etuoikeutettua elämää. 

Leipäjonoja on usein kutsuttu hyvinvointivaltion häpeäksi. Miten meidän yhteiskunnassamme, jossa kaikki pitäisi olla hyvin, voi olla ihmisiä, joilla on nälkä? Se, miten yhteiskunta kohtelee heikompiaan, kertoo hyvin paljon yhteiskunnasta. Toki Suomessa asiat ovat edelleen suhteellisen hyvin. Puoliso sanoi, ettei Albaniassa onnistuisi järjestää leipäjonoja, sillä korruptoitunut systeemi varmaan varastaisi nälkää näkeville tarkoitetut ruoat. 

Armanin jaksossa oli myös toiveikkuutta. Oli mielettömän hienoa nähdä, miten ihmiset puhaltavat yhteen hiileen ja tekevät vapaaehtoistyötä. Samaan aikaan kun leipäjonot ovat pidentyneet, on paljon sellaisia ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja mahdollistaa sen, että apua tarvitsevat saavat avun. On paljon niitä, jotka eivät sulje silmiään vaan katsovat kohti. Veikko Hursti tekee mielettömän tärkeää työtä ja toivottavasti työ saa jatkua vielä pitkään. Että poliittiset päätökset mahdollistaisivat ruoka-avun jatkumisen, mutta ennen kaikkea saisivat aikaan yhteiskunnan, jossa sille ei olisi tarvetta. 

 

P.S Me Naisissa oli hyvä juttu leipäjonoista. Lue ihmeessä! 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Kun lokakuu on miltei vaihtumassa marraskuuksi, tulee meidän perheestä suurempi, kokonaisempi. Meille tulee vauva! Jännittää ja on sellainen kupliva odotuksentunne, ettei millään jaksaisi odottaa vielä kuutta kuukautta! Toisaalta se, että raskausaika kestää sen yhdeksän kuukautta, on todella viisas systeemi. Siinä ajassa ehtii laittaa ajatuksensa järjestykseen ja valmistua uuteen elämänvaiheeseen. 

Eli minun mahassani kasvaa pieni uusi elämä ja en edes tiedä, olenko tottunut ajatukseen näiden reilun kolmen kuukauden aikana. Ajatus siitä, että oon raskaana, tuntuu samaan aikaan hurjan ihanalta ja hullulta. En oo ikinä ollut sellaista perinteistä äitityyppiä, vaikka lapsista pidänkin. Oon ajatellut, ettei minusta varmaan ole koskaan äidiksi. Ettei minusta ikinä tule sellainen nainen jonka elämä pyörii vain lasten ympärillä ja joka keskustelee asiantuntevasti vauvan kakan väristä ja siitä, mikä turvakaukalo on ollut viime vuoden testivoittaja. 

 

Ihanat raskausoireet

Aluksi tuntui siltä, etten ole edes raskaana, koska mitään oireita ei ollut. Toivoin hirveästi silloin kun raskaustesti näytti plussaa, että pääsisin raskauden suhteen helpolla. Ettei minun tarvitsisi viettää puolta vuotta vessanpönttöä halaillen tai etten paisuisi heti valtameren kokoiseksi. Olin lukenut aikaisemmin raskaudesta ja tuntui, että se oli pelkkää kärsimystä pahoinvoinnin, kipujen ja pissanpidätysongelmien kanssa. Sellaista aikaa, ettei itse oikein hallitse omaa kehoaan ja elää vain sen armoilla. 

Oksentaminen on tullut tutuksi ja se kaiken energian vievä pahoinvointi. Mutta olen siinä mielessä onnekas, etten oksentele läheskään joka päivä. Viikkoon mahtuu muutama huono päivä jolloin elämä on kamalan surkeaa ja koville ottaa, mutta muina päivinä voin hyvin. Pahoinvointipäivinä oksennan useamman kerran enkä jaksa tehdä muuta kuin maata sohvalla ja tuijottaa tyhmiä telkkarisarjoja. (Miten onnetonta telkkarin ohjelmatarjonta on arkipäiväisin! :D) 

Väsymys on tietysti aika huippuluokkaa ja välillä oon niin poikki, että tuntuu ettei mikään määrä unta riitä. Töissä jaksaminen on päivistä riippuen välillä tosi haastavaa, mutta onneksi mulla on maailman parhaat työkaverit. Mulla oli myös tarkoituksena saada gradu kirjoitettua nyt keväällä, mutta se on edelleen yhtä kesken kuin aina ennenkin. Ei vain ole ollut energiaa opiskella! 

​Hormoonit eli mikä itkettää

​Mä olin jotenkin ajatellut, että sitten jos joskus oon raskaana, oon kävelevä vesiputous ja itken kaikelle ja muutun jonkinlaiseksi hormoonihirviöksi. Oon ollut yllättynyt siitä, että oon oikeasti ollut tosi tasapainoinen!:D Tällä hetkellä itkettää kaikki vauvoihin liittyvät jutut, Armanin kätilöjakso, pienet söpöt eläimet ja Lohtu-biisi. Ja jostain syystä eilen alkoi melkein itkettää kun katoin telkkarista sitä Pilanpäiten ohjelmaa, jossa ne tekee niitä piloja ohikulkijoille. Kerran itketti, kun yhdessä eläinlääkäriohjelmassa kuoli pieni marakatti. Kaikenkaikkiaan olen ollut yllättävän normaali ja tasainen. 

​Ne himot 

Mulla ei ole ollut pahoja ruokahimoja, ainakaan vielä. Jossain vaiheessa teki mieli koko ajan Jaffaa (varmaan siksi ettei sitä ollut niin kamalaa oksentaa ulos) ja mangojäätelöä. Mutta miehen ei ole tarvinnut lähteä ostamaan keskellä yötä Jaffaa, vaan oon ollut niin tasapainoinen, etten ole keskellä yötä himoinnut yhtään mitään muuta kuin unta. Viinirypäleet ja ruisleipä on parasta.

​Kahvia en juurikaan enää juo ja valkosipuli on kamalinta mitä voi kuvitella. Ja maalaisleipäviipaleet, ei kiitos.. :D ​

​Miten puoliso on kestänyt mua?

Mieshän on ihan intopyöreänä vauvasta ja pussailee mun mahaa monta kertaa päivässä ja puhuu (huutaa) vauvalle albaniaksi. Vaikka oon tiennyt että mulla on ehkä maailman paras mies, nii tunne siitä on kyllä näiden kolmen kuukauden aikana vain vahvistunut. Mies on joutunut tekemään miltei kaikki kotityöt kun mä oon ollut niin poikki. Mä kylläkin uhkailin sitä jo silloin kun vauvahaaveista oli puhetta, että sitten kun oon raskaana, otan siitä ajasta kaiken irti enkä tee yhtään mitään ja syön kilokaupalla suklaata. Musta on pikkaisen epäreilua, että mies pääsee helpolla ja nainen sitten kantaa lasta ensin yhdeksän kuukautta ja sitten pusertaa sen maailmaan. Niin siksi naiset saa olla vähän vaikeita silloin kun ne on raskaana ;) 

Mutta on ihanaa, kun näkee, miten tärkeä juttu vauva on puolisolle ja miten kiintynyt hän on jo vauvaan. On kivaa pohtia sitä, minkä näköinen vauva on ja onkohan sillä sitten albanialaisittain iso nenä. Ja miten me osataan vaihtaa vauvalta vaippa ja kuinkahan pihalla ollaan sitten kun se oikeasti syntyy. 

 

Mä yritän olla vajoamatta raskauskuplaan. Haluan muutakin ajateltavaa! Tietysti raskaus on nyt aika merkittävä asia elämässä, mutta haluan silti, että pystyn puhumaan muustakin kuin vauvoista ja raskausvaivoista. Eli toivottavasti tästä blogista ei tule pelkkää raskausvaivoista valittamista ja hormoonihöyryjä. 

Pages