Ladataan...

 

2006. Näin Billy Elliotin Lontoossa 16-vuotissyntymäpäivänäni. Se luisti minut totaalisesti raiteiltani. Se oli mahtavinta, mitä olin ikinä näyttämöllä nähnyt. Samalla se teki kipeää. Olin vähän aikaisemmin itse joutunut olosuhteiden pakosta lopettamaan tanssimisen. Ostin silloin teatterista Billy Elliot -aiheisen paidan, jossa luki "If you wanna be a dancer, dance." Hammasta purren ja sisulla pidin sitä päälläni. Ostin myös musikaalin soundtrackin.

2015. Olen vähän vanhempi. Billy sytytti silloin vuosia aiemmin kipinän liekkeihin. Olen nähnyt paljon erinomaista teatteria näinä vuosina. Billy on kuitenkin killunut aina taustalla. Sen silloin ostamani soundtrackin olen kuunnellut varmaan noin 9000 kertaa. Viime vuonna Finnkino toi Event Cinema -sarjassaan Billy Elliotin 10-vuotisjuhlaesityksen elokuvateattereihin. Silloin näin Billyn toista kertaa. Sitten samasta esityksestä ilmestyi myös DVD. Nyt olen nähnyt Billyn aika monta kertaa.

Sitten Helsingin Kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä Billy Elliotin Peacock-teatteriin. Ostin lipun heti lipunmyynnin alettua tammikuussa. Nyt lauantaina oli suomalaisen Billyn aika.

Täytyy sanoa, että Helsingin Kaupunginteatteri on tehnyt Billy Elliotinsa kanssa erinomaista työtä. Se naurattaa ja itkettää. Musikaalia on vahvasti markkinoitu lapsinäyttelijöidensä kautta. Lauantain iltanäytöksessä Billyn roolissa oli Henrik Björklund. Hän oli valloittava, samoin kuin Luca Elshout Michaelina.

Suomen Billy Elliot on koreografialtaan helpompi kuin esikuvansa, esimerkiksi steppiä on HKT:n esityksessä vain vähän. Siinä missä Billy Elliotit Lontoossa taitavat olla taaperosta asti koulittuja musikaalikoneita, ovat suomalaiset lapset mukavan inhimillisiä. Käsiohjelman mukaan Billyn näyttelijöistä ainakin Henrik Björklund ja Lassi Hirvonen ovat aiemmin harrastaneet street-tanssia ja siis oppineet balettia vasta musikaalia harjoitettaessa. Senkin huomioon ottaen Björklund suoriutuu hyvin, tanssimisen lisäksi myös laulamisesta ja näyttelemisestä.

Laulut ovat tämänkin musikaalin ydin. Kaikkien niiden 9000:n kuuntelukerran jälkeen myös osaan ne melko hyvin. Kappaleiden suomennokset jännittivät minua etukäteen ehkä eniten. Pääosin laulut toimivat hyvin myös suomeksi. Etenkin paatokselliset Vielä tähdet loistaa (The Stars Look Down) ja Solidaarisuus (Solidarity) ovat erinomaisia. 

Billy Elliot ei ole lasten musikaali. Onkohan pääosapoikien voimakas esilletuonti jättänyt väärän käsityksen suurelle yleisölle? Vaikka Billy Elliot on tarina tanssivasta pojasta, se on etenkin tarina kaivosyhteisöstä vallitsevan politiikan puristuksessa. Se ei ole lasten maailma. Näyttämöllä kiroillaan (kuten Hesari on jaksanut korostaa) ja nähdään rajujakin kohtauksia, ja niin kuuluukin olla. Esityksessä edessäni istui lapsi, jolle osa kohtauksista oli liikaa ja hän vei lähellä istuvilta huomiota itse musikaalista. Älä siis ota liian pieniä lapsia mukaan Billy Elliotiin. 

Kaiken kaikkiaan esitys kyllä teki tehtävänsä ja sinkautti minut taas sille musikaalien ja tanssin siivittämälle lentoradalle, jolla jalat eivät hetkeen osu lattiaan. Onnittelut HKT:lle onnistuneesta musikaalivalinnasta!

Share

Ladataan...

Olen herännyt tänään kello 4.30. Suurimmat arvokilpailut ovat viime vuosina olleet toisella puolella maailmaa, joten suomalainen urheilufani joutuu tinkimään yöunistaan. Tällä viikolla siis kamppaillaan mestaruuksista yleisurheilun MM-kilpailuissa, jotka käydään Pekingissä.

Nainen intohimoisena penkkiurheilijana tuntuu olevan hieman kummallinen yhdistelmä. Itsekin tätä kirjoittaessani runoilin ensin pitkät pätkät siitä, miten olen aikoinani innostunut urheilun seuraamisesta. Miehillä penkkiurheilun ajatellaan usein olevan jotenkin sisäsyntyistä, naisilla poikkeuksellista. Välillä tuntuu, että ollaakseen (yhtä) uskottava keskustelija urheilusta puhuttaessa, naisen täytyy osata briljeerata tiedoillaan ja taktisella osaamisellaan. 

Minä välitän harvassa urheilulajissa teknisistä tai taktisista kuvioista. Urheilua voi aivan hyvin seurata, vaikka ei tietäisi, mikä on paitsio tai miltä kaarelta salchow lähtee. Minä katsoin eilen elämäni ensimmäisen kerran vikellystä, vaikka en tiedä lajin säännöistä yhtään mitään. (Se on muuten todellisten hurjapäiden laji!)

Urheilussa minua koskettaa eniten tunteet ja tarinat. Mikä tunteiden kirjo näkyy nytkin jokaisena kisapäivänä, karvaita pettymyksiä ja suurinta mahdollista iloa. Itkupillin itku on herkässä kisoja seuratessa. Esimerkki hyvästä tarinasta on Jessica Ennis-Hillin eilen voittama seitsenottelun maailmanmestaruus. Ennis-Hill synnytti esikoisensa vain 13 kuukautta sitten ja teki käytännössä samantien paluun maailman kärkeen. Mikä teräsnainen!

Otsikon citius, altius, fortius on tietenkin olympialaisten tunnuslause, mutta sopii erinomaisesti myös yleisurheilukilpailuihin. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut ovat mahtava yhdeksän päivän näytelmä. Komedia, tragedia ja farssi samassa paketissa.

Tänään heitetään miesten keihään karsinta kello 14 alkaen. Maailman nopein nainen ratkaistaan satasen finaalissa kello 16.35.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tänä kesänä olen viettänyt aikaani Jussi Adler-Olsenin seurassa. Tai siis, Carl Morckin seurassa. Olen lukenut putkeen kaikki suomeksi ilmestyneet Osasto Q -dekkarit ja vielä katsonut kaksi kirjoihin perustuvaa elokuvaakin. 

Adler-Olsenilla on homma hallussa. On sopivan mörkki päähenkilö, viihdyttäviä sivuhenkilöitä (Assad!), dekkareiksi hyvinkin pätevät juonet. Mutta se jaappauksen määrä! Vangissa on 437, Metsästäjissä 451, Pullopostia'ssa 551 ja Tapaus 64:ssä 517 sivua. Lähes kaksituhatta sanaa Carl Morckin sielunmaisemaa on aika paljon.  Ja Jussi Adler-Olsen on kertonut, että osia tulee yhteensä kymmenen! 

Adler-Olsen pamauttaa syyllisen tietoon yleensä heti alussa. Siihen dekkarin jännitys ei siis perustu. Oikeastaan, jännitystä Adler-Olsen käyttää moniin kollegoihinsa (esim. Kristina Ohlsson tai Lars Kepler) verrattuna aika säästeliäästi. Siinä ehkä piileekin Adler-Olsenin huono puoli. Siinä missä edellämainittuja Ohlssonia tai Kepleriä lukee silmät ristissä aamuneljältä (koskapakkolukeakerralla!), Adler-Olsen nököttää yöpöydällä viikonkin. Se ei siis juuri koukuta. Yöunet kiittävät.

Juonia Adler-Olsen osaa punoa. Kokemukseni mukaan 9/10:stä dekkarista omaa kömpelön loppuratkaisun. Eikä sillä ole edes väliä, kuhanvaansaaäkkiätietääkukaonssyyllinen. Jussi Adler-Olsen tapaa rakentaa kirjoihinsa aikamoiset motiivit ja monipolviset koston kiemurat, jotka jäävät mieleen pyörimään. Ja niin yhteiskuntakrittinen Adler-Olsen on, että ihan huimaa. Ehkä vähän vähempikin riittäisi.

Ja Jussi Adler-Olsen on vielä hauskakin! Niin hauska, että kirjoittaa samat läpät joka kirjaan. Ja nauran joka kerta.

Gummeruksen sivuilta voi lukea Jussi Adler-Olsenin kirjoista enemmän. 

P.S. Luulin pitkään, että Adler-Olsen on suomalainen. En tiennyt, että Jusseja kasvaa muuallakin kuin Suomessa.

Share