Ladataan...

Aloitetaan ilmeisimmästä eli alkuviikosta elokuvateattereihin rantautuneesta Avengers Age of Ultronista; Elokuva oli viihdyttävä, eikä väkisin liian pitkäksi ja toiminnalla tukkoiseksi venytetty. Se oli myös ennalta tuttuja hahmojen tarinoita entisestään laajentava sekä katsojan hahmoihin aikaisemmin perehtymisen oletuksella vitsien ja herjojen osalta ratsastava.

Heikkoutena ehkä se, ettei yhdenkään hahmon tarina edennyt valtavia harppauksia eikä kenenkään psykologiselle maaperälle pysähdytty turhan pitkäksi aikaa. Toisaalta muutamat sivurooliin aikaisemmin jääneet hahmot saivat lisää kontaktipintaa ja ruutuaikaa.

Mutta jos suinkin siedät supersankarielokuvia ylipäätään, tämä kannattaa katsoa. Ja tietysti rakastaa Purppuranoi... okei, ei se vain toimi suomeksi, Scarlet Witchiä. 

Haluaisin jakaa näin Partioviikon kunniaksi yhden hauskimmista viime aikoina löytämistäni blogeista eli Pahempi Lippukunta-blogin, jossa kuvataan (lähes) aikuisen partioharrastajan arkea gif-tekstipäivitysten kautta.

Jaettavat tehtävät eli "nakit", lippukunnan pyörittämiseen liittyvä paperisota, kohtaamiset nuorempien partiolaisten kanssa ja metsäerotiikka tulevat blogin kautta tutuiksi myös ei-partiolaiselle. Jos siis haluat kurkistaa aikuisen aktiivin sielunelämään, klikkaa itsesi tänne.

Ja sitten on tietysti Dorian Pavus; Sarkastinen, loistavalla tyylitajulla varustettu, sulava, viiksekäs, lojaali ja auttamattoman hyvällä huumorintajullaan ilahduttava hahmo. Jota muuten sopii syyttää siitä, että tein häviävän lyhyen pelihistoriani ensimmäisen miespuolisen hahmon. Tirsk.

(Kannattaa hypätä videossa kohtaan 0:45)

Mitkä asiat pääsisivät teidän Viikon parhaat-listallenne, mitä viihteeseen tulee? 
Tv-sarjat, elokuvat, kappaleet, levyt, pelit, yhtyeet tai sarjakuvat... Saa ja pitää vinkata!

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Välillä tekee mieli kirjoittaa pitkästi ja toisinaan taas herää halu tallentaa sekä jakaa arkeaan ja ajatuksiaan kuvin. En ole hääppöinen kuvaaja ja kadehdin jatkuvasti itseäni taitavampien kuvaajien otoksia. Mutta ei niitä itselle tärkeitä hetkiä tulee kukaan muukaan ikuistamaan - tai ainakan kovin usein.

Kevätkoivujen liloja latvoja, lapsen ihmetystä, viistoa valoa ja kukkia keittiön pöydällä, koiran onnea kesäisessä varvikossa, rasvatyyntä meren pintaa tai miehen aamutukkaa. Isovanhempien kasvoissa syveneviä uurteita, lapsuudesta tuttua kukkaketoa, jonne minulla ei kenties ole enää kauan mitään asiaa, vohvelien päälle sulavaa kermavaahtoa tai ymmärtävää katsetta sydänystävän kasvoilla.

Kuvissa on kuitenkin pohjimmiltaan ja parhaimmillaan enemmän kuin valkotasapaino, aukkokoko, pikselien määrä, tarkennuspisteet tai asettelu. Kuvat ja kuvasarjat kertovat kameran takaa katsojasta: tämän kiinnostuksenkohteista, kauneudentajusta, tavasta nähdä ympäristöä tietoisesti...

Ala-asteikäisenä filmikamerani rullalta löytyi leirikoulun jäljiltä niin monta kuvaa eräästä pojasta hyppäämässä volttimonttuun, lyömässä pesäpalloa, rakentamassa hiekkalinnaa ja jopa syömässä pinaattikeittoa, että hävetti kehityttää kuvia vanhempieni laskuun ja siten myös heidän valvovien silmiensä alla. He eivät kuitenkaan maininneet asiasta mitään ja hyvä niin. 

Kun päiväkotilapsille annettiin kullekin kamera päiväksi käyttöön, vahvasti sosiaalisten suhteiden kautta iloa saava ja niihin satsaava lapsi kuvasi lukemattomia otoksia kavereistaan. Tarkka, maailmaa hiljaisemmin havainnoiva ja yksityiskohtiin huomiota kiinnittävä lapsi puolestaan oli kuvannut elinympäristöään uusista kuvakulmista: patterin termostaatin mitta-asteikkoa, ystävän kimallelangoista punottuja kengännauhoja, pöydän alapintaan piirrettyä pientä hahmoa ja lastentarhanopettajan naurunryppyjä.

Aika usein kuulee sanottavan, etteivät järkkäriräpsyt bloggaajaa tee ja että teksti voittaa aina kuvat. Ettei kuvien kautta pääse samalla tavoin ihmisen iholle kuin sanojen vältityksellä. Luen myös sellaisia blogeja, joissa kuvat ovat pääosassa ja teksti sivuroolissa. Siitä huolimatta olen näiden blogien pitäjiä tavatessani ajatellut heidän olevan jollain tavalla tuttuja. Koska tiedän, millaisia onnen pilkahduksia, elinympäristön kauneutta, kohtaamisen hetkiä ja haalenevan syvyn sävyjä he ovat tahtoneet tallentaa ja antaa itsestään.

Joten silloin kun tahdon kuvata: pöhköä, kipeällä tavalla rakasta, ohikiitävää, kuplivaa tai yllättävää rauhaa tuovaa, mitä vain, jaan sen kanssanne pyytelemättä anteeksi.

Norppaemon ikuisti M. Rantala

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kun oma naama on mallia perjantaijumitus ja päivän asuna toimivat löysä t-paita sekä shortsit...

Kun tietokoneella on auki kolme lähdemateriaalina toimivaa PDF-tiedostoa, sängyllä retkottaa levällään pari alan lehteä ja Wordissä komeilee melkein valmis, vihoviimeinen koulutyö, alkaa kodin kuvaaminen vaikuttaa lounastauolla hyvältä idealta. 

Näiden kotikuvien myötä toivotan itse kullekin rentouttavaa, tasoittavaa tai vaihtoehtoisesti energisoivaa ja railakasta viikonloppua, jokaiselle oman makunsa mukaan. Itse pääsen viettämään viikonloppua ei-niin-rentouttavissa merkeissä eli partiotaitokisoissa taitojaan mittelevän seikkailijajoukkueen saattajana. Onneksi tänään on luvassa sitäkin lötkömpi ilta ystävän ja lettukasan seurassa sekä saunavuoron merkeissä. Tasapaino ennen kaikkea!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Share
Ladataan...

Ladataan...

Oi niitä lapsen saamista edeltäviä aikoja, jolloin ehdin punnita, suunnitella ja ylianalysoida jokaista asiaa. Jaksoin olla neuroottisempi tai en ainakaan pitänyt sitä yhtä pöhkönä kuin nykyään. Jollain tasolla kaipaan itsekriittisempää ja perfetionistisempaa minääni, vaikka muistankin itkeneeni säännöllisin väliaijoin iskeneiden alemmuuden ja riittämättömyyden tunteiden kourissa sängyn pohjalla.

Missä tämä vanhenemisen tai vanhemmuuden myötä tapahtunut rentoutuminen ja jokaisen elämän osa-alueen lähes pakonomaisen hallinnantarpeen väheneminen sitten ilmeni? Kävin oppilaitoksellani valmistumiskeskustelussa ja tyhjensin kaappini. Ihailin vajaat neljä vuotta sitten koulunsa aloittaneen naisen ennakointikykyä, sillä kaapista paljastui melkoinen aikakapseli erinäistä tavaraa, millä selviäisi lähes joka sortin arkikatastrofista.

Sateenvarjo koulupäivän aikana alkaneen kaatosateen varalta, matalat kengät korkkarikuoleman selättäjiksi tai hajonneiden kenkien tilalle ja kangaskassi yllättäville lisäkantamuksille, kuten koulun kirjastosta lainatulle tenttikirjapinolle. Joskus pakolliseksi määrittelemäni varustus piti sisällään ilmeisesti myös deodorantin loppukevään hellepäiviä tai liikunnallisempia luentoaktiviteetteja ajatellen (kyllä, osa opettajistamme piti satunnaisesti taukojumppaa), hiusharjan (silloin pitkähiuksiselle), vaihtosukkahousut mahdollisesti hajoavien tilalle sekä kolme kiloa kopiopaperia (kuvassa vain murto-osa).

Lisäksi kaapista löytyi kissataloudessa elävän pelastus eli tarraharja, hiuspinnejä, teräviä lyijykyniä, kumi, muutama kolikko hätätilanteita silmälläpitäen sekä purkkapaketti kauhunhajuisen hengityksen varalta - se tosin päätyi roskiin neljän vuoden seisotuksen päätteeksi. Voidaanko todeta, että arjen odotettavissa olevien ja odottamattomampien tilanteiden riskinhallintani on ollut tuolloin kohtuullisen hyvissä kantimissa?

Saatan olla edelleen satunnaista keskivertosählääjää järjestelmällisempi, mutta mietin toisinaan kaiholla niitä lapsettomia päiviä, joita en suinkaan käyttänyt himourheilemiseen, baareissa notkumiseen tai muihin huolettoman opiskelijan aktiviteetteihin - oli vaikea esittää huoletonta, kun ei sitä ole koskaan osannut olla. 

Sen sijaan järjestin kotiin ruokajuhlia, opiskelin, paiskoin duunia ja siivosin. Ihan luvattoman usein ja luvattoman paljon. Joka viikko pestiin lattiat, tomutettiin petivaatteet parvekkeella ja jynssättiin kaikenmaailman lampunpäälliset. Ikään kuin kotoa hiljattain muuttaneen nuoren itselleen rakentama huusholli olisi kaatunut niskaan kuin korttitalo, jos yksikin roska olisi leijaillut sen ylle.

Olen tänään, piirun vajaan valmiina opiskelijana, työelämän suuntaan kuikuilevana, vanhempana, ystävänä ja ihmisenä onnellisempi ja tasapainoisempi. Mutta silti osa minusta on sitä mieltä, että vaikka sitten hieman onnettomampana, olisin parempi ihminen, saisin nykyistäkin enemmän aikaan, kotini kimmeltäisi ja hoitaisin kolmen tyypin hommat - jos vain saisin napsautettua hermoja tasoittavia itkukohtauksia saavan neurootikkominäni takaisin päälle.

Vettä on kuitenkin virrannut Keravanjoessa sen verran paljon, että taidan kuitenkin tyytyä hoitamaan kaikki pakolliset ja asialliset hommat sekä kasan vapaaehtoista lisäpuuhaa niiden päälle ja olla välillä tyytyväisesti läsnä, elää hetkessä, luottaa siihen, ettei ennalta suunnittelematon maailma romahda, jos lakkaa hetkeksi häsläämästä.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kaverini totesi Facebookin vaalivalvojaisisissa, että tänään saattaisi olla hyvä päivä ottaa Ei näin-merkki uusintakierrokselle. (Muistattehan Ei näin-merkin?) Naureskelin ajatukselle ensin, mutta vakavoiduin sitten yön pimeinä tunteina miettimään montaakin asiaa.

Ensinnäkin sitä, onko demokratian puolestapuhujalla oikeasti varaa valittaa vaalituloksesta? Voiko todeta kansan päättäneen, mutta tihkuen samalla ylenkatseista ironiaa? Onko kellään oikeutta sanoa, että väärin äänestivät? Eivät osanneet ajatella oikein, prioriteetit vinksallaan ja niin edelleen. Omasta kuplastaan käsin on aina hyvä huudella, mutta toisaalta kulloinenkin vaalitulos herättää aina pohtimaan sitä, miten yksi- tai moniarvoisessa yhteiskunnassa elämme.

En voi olettaa, että kaikkia äänestäjiä kiinnostaisivat äärimmäisen uhanalaisten saimaannorppien suojelu, transalain uudistus, kestävämpien energiamuotojen kehittäminen ja tuottaminen, hoito- ja koulutuspalveluiden laadun turvaaminen, julkisen liikenteen verkoston vahvistaminen tai sosiaali- ja terveyspalveluiden "yhden luukun periaatteen" soveltaminen enenevissä määrin kuntien ja muiden palvelualueiden käyttöön.

Kaikki eivät avaudu miehelleen shampookasa päälaellaan keikkuen siitä, miten valtio saisi pitää veronpalautukset, jos ne laitettaisiin veronmaksajan valitsemaan käyttökohteeseen, vaikkapa mielenterveyspalveluihin. Osa saattaa hyvinkin olla sitä mieltä, että enempi omaan taskuun jäävä raha parempi raha. Eikä minulla ole oikeutta sanoa että EI noin tai näin.

Mutta mitä sitten voin sanoa? Voin sanoa, että uskon peruspalveluihin kaadettujen veroeurojen olevan varmempi ja parempi sijoitus lapseni tulevaisuuteen kuin yksikään etelänmatka, jääkiekkomaila tai merkkitennari tulisi olemaan.

Jos ympäröivä yhteiskunta epätasa-arvoistuu entisestään, se lisää turvattomuutta, vastakkainasettelua, väliinputoajuutta ja moninaisia sosiaalisia ongelmia. Vuosien tai vuosikymmenien ajan häthätää pahimmista rei'istään tilkitty paatti uppoaa varmemmin kuin kerralla huolella kunnostettu vene. Sama pätee muuten yhteiskunnan lisäksi esimerkiksi koulurakennuksiin ja varuskuntiin.

Toivotankin tehtäviinsä valituille kansanedustajille yhteistyökykyä yli rajojen, avoimuutta, ennakkoluulottomuutta, ammattitaitoa, pitkää pinnaa, asiantuntevia virkamiesneuvonantajia ja taitavia avustajia, epäitsekkyyttä, kauaskatseisuutta, tasa-arvoista perustaa päätöksille ja inhimillisyyden lähi- ja kaukonäköä parantavia silmälaseja. 

Koska Raamatulla päähän lyömistä on esiintynyt kotimaisessa politiikassa aina ja iänkaikkisesti sekä koti-uskonto-isänmaa-henkiset puolueet keränneet opetuslapsia näissä vaaleissa, siirryn lukemaan kyseistä opusta kuin piru itse ja siteeraan 2. Korinttilaiskirjettä:

"Minä annan vain neuvon tässä asiassa; sillä se on hyödyksi teille, jotka jo viime vuonna olitte ensimmäiset, ette ainoastaan tekemässä, vaan myös tahtomassa. Täyttäkää nyt siis tekonne, niin että, yhtä alttiisti kuin olitte sen päättäneet, sen myös täyttäisitte, varojenne mukaan. Sillä jos on alttiutta, niin se on otollinen sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole.

Sillä ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus, vaan tasauksen vuoksi tulkoon tätä nykyä teidän yltäkylläisyytenne heidän puutteensa hyväksi, että heidänkin yltäkylläisyytensä tulisi teidän puutteenne hyväksi, niin että syntyisi tasaus, niinkuin kirjoitettu on:  

´Joka oli paljon koonnut, sille ei jäänyt liikaa, ja joka oli koonnut vähän, siltä ei mitään puuttunut.´"
     

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Koetin käydä yhteiskuntakasvatuskeskustelua kolmevuotiaan kanssa kävelymatkalla äänestyspaikalle. 

"Täällä Suomessa asuu kauhean paljon ihmisiä ja jonkun pitää päättää niiden asioista..."
"Mutta mä en halua nähdä niitä."
"Mitä?"
"Kun mua ujostuttaa ne ihmiset."
"Ööh, no siis ne ihmiset on ihan omissa kodeissaan täällä lähellä taloissa ja siellä Helsingissä sekä isoukin ja -mummin kaupungissa ja kaikkialla muuallakin. Mutta ne ei voi kaikki päättää aina yhdessä asioista, kun niitä on niin paljon..."
"Joo mutta en mä silti halua että ne tulee tuonne koululle ja mun pitää nähdä niitä."
"Ei ne tule sinne, käydään vaan äänestämässä ja mennään kotiin."
"Okei, hyvä."

Luovutin ja totesin, että ehkä tätä demokratiaesittelyä voi jatkaa hieman vanhemman lapsen kanssa?

Kävelimme koululle, selitin lapselle, miten äänestys toimii noin niinkuin jumppasalitasolla: Todista henkilöllisyytesi, ota lappu, kirjoita ehdokasnumero, ota leima vastaan, pudota lipuke laatikkoon. Lapsi sai muuten yllätyksekseni hoitaa pudotusvaiheen.

Koska olin ainoa äänestäjä koko salissa, uskaltauduin kuluttamaan aikaa lapselle juttelemiseen ja parin kuvan räpsäisemiseen. Jos porukkaa olisi ollut jonossa, olisin painellut puolijuoksua prosessin läpi ja pois alta. Nyt on äänestetty ja illalla jännitetään tuloksia!

Ja sitten vielä se tärkein: Muistakaa äänestää, vielä ehtii hyvin!

 

P.S. Muistakaa tykätä blogin Facebook-sivusta sillä ensi viikon aikana siellä puolella on jaossa kaapin pohjalle kasaantunutta "korruptiotavaraa" oikein urakalla. Pus.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

En ole koskaan pitänyt itseäni musikaalisena. Kun jossain sosiaalisessa tilanteessa päädytään laulamaan, oli kyse sitten hilpeästä Sing Star-tyyppisestä laulutilanteesta tai virsien veisaamisesta, ärsyynnyn siitä, jos täysin laulutaitoiset ihmiset kikattelevat mukamas noloina ja selittävät, etteivät ole kummoisiakaan laulajia. Ja kun he kuulevat oman lauluyritykseni, koko seurueelle käy täysin selväksi, kuka on oikeasti ronskin rehellisen laulutaidoton ja keistä on vain tyttömäisen söpöä vähätellä kaikkea tekemistään.

Koska vähäiset yritykseni laulun ja soiton saralla ovat tuottaneet yksinomaan turhautumista ja harmia, en ole koskaan mainostanut musiikkia harrastuksenani. Sillä on ollut roolinsa erityisesti teini-iän angstivaiheissa, mutta silloinkin olen poiminut vaikutelmia ja uusia bändejä kuunneltavaksi sukulaisiltani, ihastuksiltani, kavereiltani - kaikilta niiltä, joilla on ollut aikaa, halua ja paloa etsiä uutta kuunneltavaa ja uppoutua musiikin pariin.

Minulle musiikissa tärkeintä ovat lyriikat, tarinat ja tunne. Kaikki ne kolme yhdessä, nivoutuneina elämäni tapahtumiin, kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen ja pelien tarinoihin, joihin tietyt kappaleet sanoituksineen sopivat kuin paljon käytetty puukko tuppeensa - vaivatta ja tarkoituksenmukaisesti. Ehkä siksi kuuntelen todella moninaista musiikkia, poislukien ne kappaleet, joissa ei ole sanoja, sillä ne ovat minulle kovin tyhjiä, puolinaisia ja vajaita.

Jos oikeasti ymmärtäisin jotain musiikin päälle, viihtyisin sanattoman, kone- tai instrumentaalimusiikin parissa kenties paremmin. Mutta nykyiselläänkin musiikki on ottanut omat, tärkeät kolonsa elämästäni: koulu- ja kotitöiden siivittäjänä, lapsen kanssa tanssimisen taustana ja erityisesti juoksulenkkien kirittäjänä sekä kannustajana. 

Enemmän kuin pitkään aikaan olen antanut musiikin koskettaa, kannatella, innostaa ja irtauttaa arjesta uusille urille. Päästänyt irti siitä ajatuksesta, että musiikin teoriaa, sen palasia pitäisi ymmärtää tai musiikkia pitäisi itse kyetä tuottamaan laulun tai soiton muodossa voidakseen antaa sille aikaa ja ajatusta. 

Kysyin mieheltäni tovi sitten jotain musiikista ja tämä vastasi, ettei harrasta musiikkia, mikä oli mielestäni täysin älytöntä - soittaahan tämä useampaa soitinta kelvollisesti ja yhtä erinomaisesti. Tämä vastasi minun viettävän silti keskivertoviikosta enemmän tunteja musiikkia kuunnellen, sitä etsien, kahlaten lyriikoita läpi ja täyttäen arkeani musiikilla. 

En edelleenkään osaa laskea tätä harhailuani musiikin harrastamiseksi, mutta jokin on muuttunut. Itse tekemisen ja syvällisemmän ymmärryksen vaade on väistynyt ja tilalla on ilo.

_____

Tällä viikolla erityisen puhuttava kappale on ollut Nerina Pallotin Rousseau. Miksi?

Koska kaikki muuttuu, työ, lapsen kanssa eläminen ja omat kiinnostuksenkohteet. Herään haluun haastaa itseäni, kehittyä sekä luoda jotain uutta. Juoksen ylämäkeen ja Spotifysta soiva kappale tuo mieleen jotain hyvin todelta tuntuvaa:

"We are born twice - once to exist and again to live" 
Jean-Jacques Rousseau

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

En ole pahemmin juossut yli kymmenen kilometrin lenkkejä sen jälkeen kun likipitäen kaikki niveleni: polvet, kyynerpäät, lonkat, ranteet, nilkat - jokainen nivelpoloinen mitä käytin arjessa tai urheillessa vähänkin enemmän, alkoivat raskauden jälkimainingeissa kiukutella.

Nytkin on tosin lonkka ja nilkka kipeänä, mutta oikea ja vertaiskuvallinen aurinko kurkistelevat kilpaa pilvien raoista. Tästä se lähtee; Ensi kuussa viisitoista ja juoksukesän jälkeen kaksikymmentä kilometriä.

Ja nyt kaikki multimaratoonarit hiljaa siellä! Kropan totaalilakon jälkimainingeissä jokainen lisäkilometri lenkkiin ansaitsee pienet virtuaaliset ja eteisessä hikisenä kiskaistut tuuletukset, saati sitten pari, kolme ekstra-kilometritolpan väliä.

P.S. Nykyisen juoksusovelluksen osalta meni myös 200 juostun kilometrin raja rikki!

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Lapsen käsitys hienoista vaatteista (eli esimerkiksi keltaisiin sydänleggingseihin, My Little Pony-collegepuseroon ja turkooseihin aurinkolaseihin sonnustautuminen).

Kevät

Juhlat, parhaat bloggaajakollegat ja jämäruoat. Näillä naurunrypyillä, tanssimisesta kipeytyneillä varpailla ja juustokakkuvararenkailla jaksaa taas viikkoja pirteämpänä. Pienenä miinuksena se, että painan kohta sata kiloa. 

Nämä tyypit, kaikki kolme. Tätä tuskin tarvitsee avata sen enemmän?

Keravakierros ja se, että joku hullu ylipäätään suostui lähtemään kanssani tekemään pikaisen tutustumiskierroksen kotikaupunkiini. Kahvilassa istuskelu, lastentarvikeliikkeessä aletuotteiden hypistely ja kirppiksen koluaminen olivat tietysti plussaa.

Ja sanoinko jo kevät?

Share
Ladataan...

Ladataan...

Rokoteasiat ovat olleet pohdinnan alla tässä blogissa ennenkin ja voisin vauhkota kymmenien kappaleiden verran siitä, miten lyhytnäköistä, typerää ja edesvastuutonta on päättää, ettei anna rokottaa lastaan rokotusohjelmaan kuuluvilla rokotteilla.

Kiitos kansallisen rokotusohjelman, monet tarttuvat taudit sekä niihin liittyneet jälkitaudit, eriasteiset vammautumiset ja kuolemantapaukset ovat hävinneet Suomesta kokonaan tai lähes kokonaan. Se on kuitenkin edellyttänyt ja edellyttää jatkossakin sitä, että riittävän suuri osa väestöstä on saanut rokotukset näitä tartuntatauteja vastaan.

Rokotuksista puhuttaessa nousee usein esille termi rokotuskattavuus, joka kertoo, kuinka suuri osuus väestöstä, tietystä ikä- tai riskiryhmästä on saanut rokotteen. Mitä herkemmin tarttuvasta taudista on kyse, sitä korkeampi rokotuskattavuuden tulisi olla, jotta rokotuksilla torjuttava tauti voitaisiin pitää poissa maasta - jos rokotuskattavuus laskee, taudit voivat palata takaisin.

Paheksun aniharvoja vanhemmuuteen tai lasten hoitoon ja kasvatukseen liittyviä ratkaisuja. Koetan kuunnella erilaisia argumentteja, keskustella, avata ajatteluani ja kohdata. Mutta tässä asiassa voin myöntää päreideni palavan epäsäännöllisen säännöllisesti. Rokottamattomuudella ei vaaranneta vain omaa lasta vaan päätös koskettaa kaikkia niitä, joita ei voida vaikkapa terveydellisistä syistä rokottaa, niitä lapsia, joita ei ole vielä ehditty rokottaa ja jossain kohtaa myös tulevia sukupolvia:

"Rokotus suojaa rokotettua itseään ja hänen läheisiään. Kun ei sairastu, ei myöskään tartuta tautia eteenpäin. Näin esimerkiksi perustautinsa takia tartunnoille alttiimmat ja ikänsä puolesta tai muusta syystä rokottamattomat voivat saada epäsuoraa suojaa muiden rokotuksista. Tätä kutsutaan laumasuojaksi."

Haluaisin tietää, josko en ymmärtää että millä ihmeen perusteilla ihmiset oikeuttavat itsensä tai lastensa rokotusten laiminlyönnin?

Toivoisin taustalla olevan ennemmin tietämättömyyden ja  sekä virheellisen tiedon* uhriksi joutuminen. Niihin kun voi tiedotuksella ja opastuksella puuttua, toisin kuin puhtaaseen itsekkyyteen ja väliinpitämättömyyteen.

P.S. Liian monta yllä olevan kuvan kaltaista uutista on osunut viime kuukausina silmiin. Viimeksi tänään. Keittää, sihisee ja porisee.

 

* Linkatussa postaukseen on kasattu useita asiallisia aiheeseen liittyviä linkkejä.

 

// Lainaus THL

 
Share
Ladataan...

Ladataan...

Muistatteko kun kirjoitin romantiikkavajauksesta ja totesin että älykkyydestään, kokkaustaidostaan ja muista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mieheni ei ole kovin taipuvainen romanttisiin eleisiin tai urotekoihin... sanoin, lahjoin tai tunnustuksin.

Voitte siis ehkä kuvitella, että olin varovaisen innoissani saadessani pääsiäisleirille viestin, jossa kerrottiin, että minua odottaisi kotona jokin pienenpieni yllätys. Olin vilpittömän ilahtunut ajatuksesta, että mies oli poissaoloni aikana tuhrannut vapaa-aikaansa hankkimalla allekirjoittaneelle jotain kivaa. Kuten kävi ilmi, minilahjaan oli myös uhrattu ajatusta sekä kuunneltu vaimon hartaita toiveita ja surkeita kitinöitä - sain nimittäin zombiehevos-yksisarvisen! 

Jokunen teistä varmasti miettii, että mitä ihmettä. Juttu juontaa juurensa siihen, että märehdin miehelle katkerana, etten saanut työn alla olleeseen yhteispeliimme hahmolleni halumaani, pahuksen siistiä ratsua. Sillä kukapa ei haluaisi ratsastaa epäkuolleella otuksella, jonka päästä sojottaa ruosteinen miekka. Imago ennen kaikkea, eikös?

Kyseessä lienee vähän sama tilanne kuin jos olisin huomannut kaupassa erityisen ihanat korvakorut ja mies olisi sitten käynyt ostamassa ne. Paitsi että omistan kymmeniä korvakoruja enkä omistanut tätä ennen yhtään zombiehevosta. Korvakorut olisin voinut ostaa itse, mutta en olisi missään nimessä kehdannut käyttää oikeaa rahaa kuvitteellisen kulkupelin hankintaan. 

On se hieno, en kestä. 

 

 

Share
Ladataan...

Pages