Ladataan...

Olen ihan hurahtanut syntymäpäiviin. Muistan olleeni jo lapsena. Voisin kuvitella vanhempieni toivoneen vaateen kaverisynttäreistä päättyvän kymmeneen ikävuoteen tai edes yläasteelle siirtymiseen, kaikkien kotona pidettyjen perinteisten onginta-kakkujuhlien sekä erikoisempien tapausten kuten Heurekan tiedesynttäreiden jälkeen. 

Väärässäpä raukat olivat. Kuva-albumit tietävät kertoa synttäreitä vietetyn sittemmin kotibileiden merkeissä. Välillä kutsuvieraslistalla on ollut lähes koko luokka, välillä kourallinen hyviä kavereita. Ruokaa, ilmapalloja ja yhdessäoloa joka tapauksessa. Joinain vuosina myös sukulaiskahvitteluja.

Kun täytin 18 ja asuin vielä kotona, järjestin mieheltä salaa meille, viikon ikäerolla varustetulle, melko tuoreelle pariskunnalle yhteissyntymäpäivät. Kaverini sanoi, että jos siihen mennessä kaikki eivät vielä ajatelleet meitä parivaljakkona niin kesätyörahoilla vuokrattu, kummankin kavereilla täytetty kartano syntymäpäiväpaikkana piti huolen siitä, ettei asiaa voinut unohtaa.

Sittemmin olemme pitäneet yhteiset kemut joka vuosi, ensin kavereille ja "pyöreinä vuosina" eli 40-vuotisjuhlina erikseen myös suuremmalle sukulaisjoukolle. Lähisukulaiset ja perheenjäsenet ovat toki juhlistaneet kanssamme vuosittain, nuoremmat sisaruksemme viime vuosina toisinaan pariinkin otteeseen; Ensin kaverijuhlissa illalla ja sitten sukulaiskahveilla seuraavana päivänä.

Jonain vuonna, omilla asuessani, muistan "synttärikahvitelleeni" kavereiden kanssa varmaan kymmenkunta kertaa, eri kaverin tai porukan kanssa tosin, useamman viikon varsinaisen päivän molemmin puolin.

Puolisolle pedataan kovat paineet noteerata päivä. Onnitteluita kärkytään heti aamusta alkaen; Auta jos unenpöpperöinen mies laahustaa epähuomiossa aamutoimiin ennen onnitteluja, niin vaimo murisee jo hyvää huomenta vaan sullekin. Been there done that. Lahjan lisäksi ravintolaruoka tai kotikokkaus, ehkä jopa kukat ovat varovaisella toivelistalla; Yhtenä vuonna mies kipaisi kauppaan ja kokosi leipäjuusto-lakkahillotornin hätävarakakuksi tajuttuaan vaimosa surkeasta ilmeestä tämän odottaneen koko päivän jotain syntymäpäiväherkkua.

Tiedän ettei lähipiirin huomionosoitusten, edes sen tekstiviestin, odottaminen syntymäpäivän kunniaksi ole ehkä kovin aikuista. Puolustaudun sillä, etten oleta mitään suureellista, josko en synttäriristeilystä pahastuisikaan. Kaverin kanssa jaettu teekupponen tai sankoin joukoin kutsuille saapuvat ystävät ja sukulaiset - erityisesti ne harvemmin nähdyt, mutta ihanat, ovat monella tasolla paras lahja.

Koska syntymäpäivät ovat aina yksi vuoden kohokohdista, en ole oikein koskaan potenut niiden yhteydessä ikäkriisiä. Voisin ahdistua lisääntyneistä rypyistä, raskausarvista tai selluliitista, mutta paria parisuhdekriisien pätkää ja vauvavuoden väsymystä lukuunottamatta kaikki eletyt vuodet ovat olleet niin huikeita, että muutama muhkura on pieni hinta niistä.

Neljännesvuosisata - eihän se ole edes paljoa?

P.S. Voisivatko nämä satunnaiset jättifinnit jäädä historiaan, vaikka tämän kunnioitettavan iän saavuttamisen myötä, jookos? Varsinkin kun syntymäpäivän kunniaksi joudun esiintymishommiin opinnäytetyöseminaarissa. Jaiks.

Share
Ladataan...

Ladataan...

H-hetki lähestyy, pöydillä ajelehtii paperilautaspaketteja, ostoslistoja ja työvaiheessa olevia koristeita. Miehen koneella on auki ruokalistan suunnitteluvaihe. Koetan tallentaa pieniä kotitunnelmia kameralle, mukaan lukien lapsen askartelut, tummuneet sukat ja olohuoneen lattialle, koiran suorittaman esipesun jäljiltä unohtuneen raejuustorasian, jotka useimmiten rajaisin sisustuskuvista pois.

Käytän samaa, kotoisaa otsikkoa ties kuinka monennetta kertaa. Naureskelen sille, että suurin osa teistä lukijoistakin tietää ehkä tässä vaiheessa, että se meillä asuva mies ei arvosta tuon työlistan otsikointia sitten yhtään, äijä-sanalla kun ei ole erityisen älyllinen kaiku. Mietin myös kameran kanssa pyllistellessäni, millaisia asioita tai kuvakulmia joku muu haluaisi nostaa asunnostamme esille. Totean, että jonkun kuvausintoisen kaverin voisi joskus pyytää napsimaan meillä käydessään pari(sataa) kuvaa.

Kissamme odottavat kellontarkkoina otuksina ruoka-annostaan ja ovat siksi epäterveen tai -tavallisen kiinnostuneita seurastani sekä kamerasta. Alati valppaina siltä varalta, että suuntaisin kohti keittiötä ja kissanruokasammiota. Arvatkaa vaan, miksei keittiöstä ole yhtään kuvaa: Sitä huutamista ei olisi kestänyt kukaan...

P.S. Ihan hurjasti lisää ja laajempia sisustuskuvia löytyy muuten, arkistojen siirtoa odotellessa, täältä.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Miehen pitkäaikainen ystävä meni naimisiin ja saimme nauttia harvinaisen aurinkoisesta ja lämpimästä syyskuisesta päivästä tunnelmallisessa pikkukirkossa ja vielä tunnelmallisemmassa vanhassa pihapiirissä ja talossa.

Herkullista ruokaa ja muutamien lukioaikaisten kavereiden kanssa juttelua. Lapsikin viihtyi aika hyvin, saadessaan juosta välillä nurmikolla ja touhutessaan pöytäseurueemme kanssa. Kyllä aikuiset, jotka ottavat lapseen kontaktia vaan parantavat tämän viihtyvyyttä merkittävästi.

Juhla-asuja heräsin miettimään samana aamuna ja lähtö oli puoliltapäivin. Äkkiä vain vaatekaapista esille vähänkin juhlavammat mekot, jotka eivät olleet mustia, valkoisia tai punaisia: Saldona kolme mekkoa, joista valitsin tuon kukallisen. Yläosaksi ystävän häiden kaasoilua varten hankittu bolero, joka ilmeisesti hissautui juuri ennen kuvien ottoa kainaloihin. Pantakin oli sattumalta samoihin pippaloihin hankittu asuste. 

Lapselle sammarit jalkaan, hieman ruttuinen juhlapusero päälle, mirri kaulaan ja lakerikengät jalkaan. Oli muuten harvinaisen edullinen juhla-asu lapsella; Paita on peräisin entisen naapurin kierrätyskassista, housut ostettu alesta parilla eurolla ja kengät eurolla lastentarvikekirppikseltä. Vain rusetti ja siihen mätsäävät sukat on ostettu uusina, rusettikin tosin kolikolla alekorista.

Viikon 39 yhteiskuvatkin 52 viikkoa-projektiin saatiin napattua samalla... 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen pyykännyt kymmeniä kiloja kuluneella viikolla. Sanoisin satoja, mutta se voisi olla liioittelua. Narttukoiramme, kissamme ja lapsemme ovat tehneet parhaansa asunnon sotkemisen eteen ensimmäisen arkiyksinhuoltajaviikon kunniaksi. Lakanat, pöytäliinat, sohvanpäälliset, koristetyynyt ja täkit, sisätyynyt ja tavanomainen vaatepyykki höystettynä mökkiviikonlopun reissuvaatteilla. Pesukone-kuivuri on käynyt kuumana ja ovenpäälliset täyttyneet puolikuivasta pyykistä. Tuo kaverini pyykkimuijahuiviksi ristimä rusettiviritys sopii siis pyykkiviikon perjantain asuun kuin kuuma vesi tuoreisiin mustikkatahroihin.

Päivät olen istunut luennoillla ja pakertanut koneella. Se näkyy myös ryhdissä. Joudun toistuvasti muistuttamaan itseäni hartioiden vetämisestä taakse ja pään palauttamisesta hartioiden väliin. Kuten ensimmäisen ja toisen kokovartalokuvan välisestä erosta huomaa, en silti aina muista sitä. Kuvat on kaiken lisäksi napattu niin sanotusti lennossa, sillä suuntasimme heti miehen palattua kotiin täydentämään puuttuvia pikkutavaroita IKEAan. Perhearkiasukuvausta parhaimmillaan tai pahimmillaan siis.

Mutta miten tämä asu sitten on markettiasu, kenties aika arkisen ja väsähtäneen näköisen "mallinsa" lisäksi? 

Mekko löytyi niinkin glamrööristä paikasta kuin lähi-Prismasta. Uskaltauduin ostamaan sen koossa M, sillä seuraava jäljellä oleva koko oli XXL. Joustavat, puuvillaiset vaatteet kun ovat yleensä mitoituksen suhteen vähän armeliaampia. Käytössä totesin mekon olevan niin rento, että valitsisin jatkossa sen kaveriksi siistit tennarit korkokenkien sijaan. Nyt mekon kanssa olivat käytössä Hennesin sukkahousut ja kirpputorilta löytyneet Gaborit. Korut ovat paljon käyttämäni Kalevala Korun Poreet ja huivi löytyi Iittalan lasikeskuksen yhteydessä olevasta asusteliikkeestä.

Mitä sanotte markettimekosta: hitti vai huti?

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Kiskoin lapselle aamulla päälle jotain vaatteita kaapista. Tai oikeammin, flunssaisena ja pää tukkoisena huutelin sängystä käsin:

Ota ne norsuhousut tuolilta. Sitten vihreät sukat. Omasta kaapista oven puoleisesta reunasta vihreä paita! Ja pipolaatikosta se sinioranssi lippapipo. Siniset kengät vielä! 

Vasta lapsen ollessa lähestulkoon lähtövalmis ja tämän odottaessa eteisessä xylitolipastilli suussa, selvitin kurkkuni ja kiskoin häthätää jotain itselleni päälle. Ovensuussa keksin, että lapsen asukokonaisuudesta tulikin mielestäni aika kiva ja nappasin kameran mukaan. Tarkoituksena oli räpsäistä pari asukuvaa lapsesta yläkerroksen kierreportaissa, mutta jälkikäteen koneella katsottuna niissä oli huono valaistus. Onneksi siis nappasin kymmenen ruutua vielä ala-aulassa.

Noista kymmenestä kuvasta yhdessä lapsen silmät olivat räpsähtäneet kiinni ja toisessa olin sählännyt tarkennuspisteiden kanssa. Mutta kahdeksan oli ihan sellaisenaan käyttökelpoisia. Kuten olen aikaisemminkin sanonut, innokkaasti valokuvaavana ja bloggaavana olen tietysti tosi hyvilläni siitä että lapsi poseeraa mielellään valtaosan ajasta (ja silloin kun kuvaaminen ei huvita, kuvia ei oteta).

Ja että kameran takaa täytyy vaan huudella, että menepä tuohon patterin eteen ja ota joku kiva asento. Lapsi sitten itse vaihtaa välillä painopistettä, nojailee seiniin, nostaa käden poskelle, väläyttää hymyn tai ankkanaaman. Jotenkin vieläkin huvittaa se, että toisten lapset tykkää potkia palloa, mutta oma jälkikasvuni pitää poseeraamisesta...

 

Housut: Tutta / Kengät, sukat ja pitkähihainen t-paita: H&M /
Neule: Vesannon Wanha Koulu Ajanpatina / Lippapipo: Nosh

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Meidän arkirutiinimme heittivät vähän häränpyllyä tämän viikon alussa, sillä perheemme toinen aikuinen on läsnäolevana (tai ainakin paikalla kotona) vain viikonloppuisin seuraavan neljän viikon ajan ja niiden jälkeenkin systeemit muuttuvat sikäli, ettei kotitoimistotyöläisemme enää olekaan olohuonessa hälytysvalmiudessa pitkien opiskelupäivien ja lapsen päiväkodista hakemisen tai yllätysvieraiden vuoksi tehtävän ostosreissun varalta. Poikkeustila jatkuu lähes kesään asti ja kieltämättä vähän hirvittää...

Olenkin tällä viikolla opetellut "arkiyksinhuoltajuutta", mikä on johtanut muutamaan myöhästymiseen ja flunssaan. Oikeastaan voisin leikkiä, ettei aamurutiineitamme tarvitse aikaistaa tai muuttaa ja syyttää myöhästymisistä itseni lisäksi VR:ää. Ja tarkemmin ajateltuna syyttää tästä syksyisestä räkätaudista muuttuneita olosuhteita ihan siekailematta, kuten rationaalisen ihmisen sopii. (Omaa instagram-viestintääni lainatakseni: #fakjuuvaltio)

Nähtäväksi jää, kuinka moni opiskelusyksyn alkukuukausille sumautuneista tenteistä meneekään uusintatenttiin reputetun suorituksen vuoksi ja kuinka monen esseen joudun palauttamaan virtuaalilaatikkoonsa viimeisillä minuuteilla. Kieltäydyn kuitenkin ottamasta opiskeluista maailmanlopun stressiä, sillä se johtaa ilmeisesti välittömään hermoromahdukseen tällä hetkellä; Koetan pitää kynsin hampain kiinni yöunista, edes likipitäen järkevistä syömisistä ja ainakin parista liikuntakerrasta viikossa, myös tämän poikkeuskuukauden ajan. Nyt selvitään ensin tästä hässäkästä ja sammutetaan sitten myöhemmin kytemään jääneet palopesäkkeet harrastus- tai koulumättäistä.

Mutta miten esimerkkipäivämme sujui tässä uudessa, uljaassa arjessa?

Aamulla lapsi heräsi ennen herätyskellon soittoa, eli puoli seitsemän aikoihin. Tämä ei suostunut enää palaamaan takaisin unten maille, joten raahauduin lapsen huoneeseen ja torkuin silmät puoliummessa seitsemään lapsen touhutessa vieressäni automatolla. Olin nimittäin perannut kuvia ja kirjoitellut blogia taas viisaasti reippaasti yli puolenyön. Sitten rahka-omenamurska-hapankorppuaamiainen napaan, vaatteet niskaan ja meikit naamaan. Jossain välissä, ohimennessä illalla täytetyt tiski- ja pyykkikone käyntiin ja koira nopealle aamulenkille talon nurkalle. Lapsi päiväkodille ja puolijuoksua asemalle. 

Läsnäoloa vaativia opintoja oli kyseisenä päivänä vain aamupäivällä. Istuin luentoni, jopa enimmäkseen opetettavaan asiaan keskittyen ja tulostin opinnäytetyön seminaariversion opettajille toimitettavaksi, kahtena kappaleena, missä kesti tovin. Tulostimen raksuttaessa reippaasti yli sataa sivua uumenistaan katselin oppilaitoksen lähellä olevaa rakennustyömaata. Sitä on kiittäminen muutamista kunnon säikähdyksistä räjäytyksien muodossa ja aikamoisesta mekkalasta. Onneksi kykenen keskittymään kirjoittamiseen ja kuuntelemiseen tavanomaisen huonosti myös piippauksien, hurinoiden ja kolinoiden keskellä.

Päästyäni junalla lähemmäs kotinurkkia, punnitsin esseetehtävän kirjoittamisen ja salilla käymisen välillä tovin. Lapsi kun olisi joka tapauksessa juuri nukahtanut päiväunilleen eikä päiväkodille saisi mennä kolistelemaan kesken päiväunirauhan. Päätin raahutua salille, sillä en halunnut viedä lasta ilta-aikaan lapsiparkkiin. Normaalisti mies hoitaa lasta treenieni aikana tai käyn salilla lapsen jäätyä kotiin nukkumaan, mutta nyt ajatus lapsen viemisestä lähes vieraan aikuisen hoitoon vielä päiväkotipäivän päätteeksi ei yhtään houkuttanut. Eikä parivuotiasta voi oikein jättää yksinään unilleen. Esseetehtävä saisi täten siirtyä iltaan, yöhön tai hamaaseen tulevaisuuteen.

Salilta kotiin pyöräiltyäni tyhjensin pesukoneet ja kipaisin hakemaan lasta hoidosta. Mies oli ilmeisesti ollut huolissaan selviytymisestämme, sillä jääkaapissa odotti kaksi vuoallista valmiiksi tehtyä ruokaa. Jutustelimme lapsen kanssa kotimatkalla päivän kulusta ja pysähdyimme parin mäenlaskun ajaksi leikkipuistoon. Kuutti on arkiviikolla tarpeeksi rauhallinen leikkiäkseen hetken itsekseen, ilman että asunto on kuin pommin jäljeltä, vain päiväkotipäivän jälkeen, jolloin pihalla on tullut riehuttua joskus jopa useampi tunti. Jätinkin lapsen touhuamaan uuden nukketalonsa parissa, viikkailin pyykkejä, pikaimuroin ja vastasin pariin sähköpostiin.

Kun lapsi alkoi kaipailla seuraa, lämmitin ruoan, kiskoin puolikkaan jättikulhollisen salaattia napaani ja luimme muutaman kirjan yhdessä. Pyöritin myös logistiikkakeskusta, ottaen vastaan postipaketteja sekä mökkireissun jäljiltä vanhemmilleni jäänyttä kameralaukkua ja luovuttaen partiopapereita sekä lippukunnan tavaroita kellarista. Käytimme lapsen kanssa, juuri tähän väliin sopivasti juoksunsa ja siten joka nurkan sotkemisen aloittaneen, koiran lenkillä.

Kuuntelin musiikkia antaumuksella kaiuttimen kautta, nyt kun kukaan ei ollut valittamassa häiriöstä - ja nautin muutenkin siitä, ettei olohuoneen ohi tarvinnut hipsutella missään vaiheessa päivää. 

Yllättävän nopeasti, kuten aina, päivä olikin lapsen osalta pulkassa ja koitti iltatoimien aika. Lapsen nukahdettua ja vastattuani sitä ennen kymmenettä kertaa kysymykseen missä isi on, vastailin blogikommentteihin, kirjoitin seuraavan päivän postausta ja etsin aineistoa yhteen koulutehtävään. Unohduin myös lukemaan nettisarjakuvia. Juuri ennen nukkumaanmenoa löysin parisänkymme peitosta mukavasti tutuntuoksuisen kulman ja nukahdin se poskeani vasten saman tien.

Että sellainen arkipäivä. Kaiken kaikkiaan, kolmen arkiviikko-yksinhuoltajapäivän jälkeen täytyy sanoa että olen tyytyväinen siitä, että olen polttanut päreeni lapseen kunnolla vain kerran (tämän juostua sisällä niin että korukehykseni rämähti alas seinältä ja koruja levisi kaikkialle). Ja siitä että asuntomme on pysynyt perussiistinä ja normaalisti miehelle kuuluvat kotityöt, edellä mainittua ruoanlaittoa lukuunottamatta, ovat sujuneet kohtuullisen kivuttomasti. Tosin keittiön lamppu on palanut, mutta kyse ei ole sen vaihtamisesta vaan siitä, että uusi vastaava lamppu pitäisi kipaista IKEAsta asti... 

Miten suhtaudutte tällaisiin arkipäiväjuttuhin? Jaksaako niitä lukea aina toisinaan?

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olette varmaan kaikki törmänneet ilmiöön, jossa oma lähipiirinne on vaivihkaa vääristänyt käsitystä siitä, miten maailma makaa: Esimerkiksi nuoren, suvaitsevaisuuteen kasvaneen, kaupunkilaisen opiskelijan voi olla vaikeaa käsittää, mistä niitä tasa-arvoista avioliittolakia vastustavia tai räikeän rasistisesti kommentoivia tyyppejä oikein löytyy. Vaikka koettaisi muistuttaa itselleen, ettei oman lähipiirin todellisuus ole todellisuutta kaikille, se pääsee toisinaan unohtumaan.

Kaverini jakoivat taannoin Facebookissa kokemuksiaan sellaisista ihmisistä, joilla on tarve julistaa omien ratkaisujensa erinomaisuutta toistuvasti - ja siinä sivussa antaa ymmärtää muiden hoitavan tonttinsa varsin surkeasti. Oli kyse sitten sukulaisten kommentoinneista kahvitteluilla, sosiaalisen median ristiretkistä tai perhekerhossa kovaan ääneen julistetuista kannoista, ilmassa oli monissa tilanteissa ollut vahvaa oman ja toisien vanhemmuuden arvottamista tehtyjen ratkaisujen kautta.

Jopa toisen käden kokemuksien lukeminen sai pulssini kiihtymään ja kiukun tykyttämään otsassa. Ja siinä sympateeratessani ja kiehuessani tajusin eläneeni kuplassa. Autuaassa tukemisen, välittämisen ja toisten valintojen kunnioittamisen kuplassa; Siinä missä osa tuttavistani on saanut osakseen sättimistä vanhemmuuden, usein äitiyden, alkutaipaleelta asti, vääränlaisista lapsen ruokkimisen, nukuttamisen tai pukemisen tavoista aina vaipparatkaisuihin asti, olen vaikeina hetkinä saanut nimenomaan vertaistukea, hyviä vinkkejä ja avuntarjouksia.

Muutamaa hormonihuuruissa pahasti otettua kommenttia lukuunottamatta voisin pelkkien omien kokemuksieni perusteella väittää että elämme suorastaan äitiyden ja vanhemmuuden erilaisten toteutustapojen lämpimän sallivassa sulatusuunissa. Tiedän ettei näin ole – ja olleeni erityisen etuoikeutetussa asemassa saadessani näin huipulla tavalla vanhemmuuden haasteisiin vastaavia tyyppejä ympärilleni. Haluaisinkin nyt, lapsen lähestyessä leikki-ikää, ihastella ja kiittää julkisesti lähipiiriäni, lapsen isovanhempia, sisaruksiamme, ystäviämme, tuttaviamme ja blogini lukijakuntaa.

Lapsen lähes vuoden kestäneet pirstaleiset yöunet, imetyksen takkuinen alkutaival, vatsakipukitinäiset päivät, vanhemman rooliin sopeutuminen, parisuhteen kestämisestä huolehtiminen ja itse itselle asetetut ristipaineet perheen kanssa olosta ja toisaalta opiskeluun liittyvistä saavutuksista oli paljon helpompi kestää, kun kukaan ei tullut kertomaan tekevänsä asiat hurjan paljon sujuvammin, helpommin ja paremmin. Edes lapsensa useita vuosikymmeniä sitten saaneet perheenjäsenet tai sukulaiset eivät kertoilleet, miten helppoa lasten kanssa oli olla ja miten pikkuvauva-aika oli elämän parasta aikaa. Ei pätemistä, piikittelyä, vanhemmuudessa pärjäämisen epäilemistä vaan auttavia käsipareja, lapsen vahtimista tarpeeseen tulleiden päiväunien aikana, tsemppaavia lauseita silloin tällöin ja kymmeniä rohkaisevia kommentteja myös blogissa.

Koska kirjoitan tämän blogiin, haluan tässä yhteydessä antaa erityismaininnan blogikommentteja jättäneille. Tiedän että monet bloggaajat ovat saaneet osakseen myös melkoista arvostelua ja vihamielisten kommenttien ryöppyjä lasten hoitoon ja vanhemmuuteen liittyviä asioita käsitellessään. Itse puolestani olen saanut häviävän vähän mitään negatiivisia kommentteja, ongelmatilanteissakin ote on ollut kannustava ja hyvää tarkoittavia ohjeita antava. Kiitos siitä!

Olkoon vain lähipiiriharhaa, mutta jos jotain toivoisin niin tällaista, ei niinkään vauva- vaan vanhemmuuskuplaa itse kullekin vanhemmaksi päätyneelle. Koska tässä kuplassa tuntuu turvalliselta kasvaa vanhemmaksi, kokeilla itselle, lapselle ja perheelle sopivia ratkaisuja, erehtyä ja onnistua.

Vanhemmaksi päätyneet tai sellaiseksi ryhtymässä olevat, kertokaa toki kokemuksianne: Millaiseksi olette kokeneet tuttava- tai lähipiirinne suhtautumisen? Oletteko saaneet tukea vai moitteita? Oletteko solahtaneet positiivisen tukemisen kuplaan vai joutuneet haaskalintujen nokittavaksi?

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tässäpä olisivat viikon 37 yhteiskuvat, jotka on napattu Tirvan reissulta. Ajattelin näin nopeasti kertoa mahdollisille uusille tyypeillekin, mitä blogissa jatkossa vilisevät kummalliset numerotunnisteet oikein ovat... 

52 viikkoa on kunnianhimoinen projekti, jossa tehdään sitä, mitä harvoin saadaan muutoin aikaiseksi: Otatetaan yhteiskuvia yleensä kameran kanssa heiluvasta perheen aikuisesta, (eli tässä tapauksessa minusta), yhdessä lapsen (tai lapsien) kanssa. Kerran viikossa, vuoden ajan. Kuulostaa aika haastavalta, eikös? 

Meidän vuodestammekin on pudonnut viikkoja pois välistä ja yhteiskuvien tahti on ollut ehkä ennemminkin kaksi kuvaa kolmessa viikossa. Mutta kyllä noista tähänastisistakin kuvista huomaa aika hienosti lapsen kasvun, äidin hiustyylin muutokset, naaman kalpeusasteen vaihtelun vuodenaikojen mukaan, stressitilanteen, uudet taidot ja monia muitakin juttuja.

Itse asiassa esittelytekstin kuvistakin kolme oli juuri näitä 52 viikkoa-projektin kuvia, mikä kertoo siitä, että kivoja yhteiskuvia ei olisi välttämättä tullut muutoin otatettua noistakaan hetkistä tai reissuista. Juuri tänään yksi tuttava kehui kuvasarjaa ihan kasvotusten. Ja vaikka en monissa 52 viikkoa-projektin kuvissa ole suinkaan edustavimmillani, näkyy niissä arki, yhteiset puuhat ja siten myös ne harvemmin tallennettavat muistot.

Joten tule sinäkin, Lilyn bloggaaja, mukaan 52 viikkoa-projektiin omilla kuvillasi! Jos lapsia ei löydy, voi yhteiskuvan ottaa vaikka isomummon, kaverin, puolison tai lemmikin kanssa. Voin lähes satavarmasti luvata, ettei jälkikäteen tule harmittamaan että ihania yhteiskuvia, arjesta ja juhlasta, löytyy vuoden lopussa roimasti! Jos innostut lähtemään mukaan tai toteutat projektia jo, linkkaa ihmeessä projektisi kommenttiboksiin. Kuvat kannattaa merkitä aina vaikkapa 52 viikkoa-tunnisteella, että ne löytyvät.

Tässä vielä pari projektin vanhempaa kuvaa:

Kaikki 52 viikkoa-projektini tähänastiset kuvat voit selata "pötkössä" täältä.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tapaamme viettää tosinaan viikonloppuja ja loma-aikoja Tirvan alueen vuokramökeillä, jotka ovat varustustasoltaan varsin hyviä - astianpesukoneet ja kaikki. Tosin mieheni mielestä niitä ei voi juuri varustelutasonsa vuoksi edes sanoa mökeiksi vaan ennemminkin loma-asunnoiksi. Ihme mökkipuristi! (Jaotteletteko te muuten mökkejä eri "kasteihin" varustelutason tai muiden ominaisuuksien perusteella?) 

Suuntasimme kuluneena viikonloppuna Tirvaan vanhempieni ja veljieni kanssa ensimmäistä kertaa sitten kesän. Mies jäi reissumme ajaksi kotiin nauttimaan yksinolosta. Minä koetin lueskella matkan päällä edes vähän tenttikirjojani eteenpäin, lapsen touhutessa isovanhempiensa kanssa mustikkametsällä tai saunan lämmitysapulaisena.

Lähdin liikkeelle alun perin aika kiireellä, heti muutaman kouluhomman hoitamisen, Habitarevierailun ja verenluovutuksen jälkeen. Tavaroita oli hässäkkäpakkaamisen seurauksena mukana vain välttämättömimmät. Esimerkiksi lapsen lelut, kirjat ja aikuisten lautapelit puuttuivat kokonaan matkasta. Onneksi lapselle riitti puuhaa pihaleikeissä ja monet kriisit ennenkin pelastaneelta, Utin aakkosketjun huoltoasemalta löytyi pahvisia jäätelökippoja hiekkaleluiksi. 

Aikuiset ja teini-ikäiset viihdyttivät itseään juoksulenkkeilemällä ja pelaamalla tennistä sekä lautapelien korvikkeena Menolippua yhteispelinä puhelimelta. Lapsi puolestaan pääsi nauttimaan syksyisistä maisemista keräilemällä luonnon antimia, soutelemalla, saunomalla ja pulahtamalla useampaan otteeseen vilvoittavassa joessa. 

Jokainen uusi vuodenaika tuntuu tuovan lapselle lisää oivalluksia, kasvaahan käsityskykykin koko ajan. (Enkä tiedä, kuinka paljon hän oikeasti muistaa vaikkapa viime syksyn puuhista.) Välillä sitä arjen kiireissä unohtaa, miten paljon lapsen kanssa ihmettely antaa myös itselle. Sienien kasvaminen, puiden kaatumiseen johtavat syyt, vanhaan ämpäriin kotiutuneet ampiaiset, metsästä löytyvät kadonneet ilmapallot... Maailmassa on toden totta monta ihmeellistä asiaa, jotka kaipaavat selvityksiä ja loputtomasti selityksiä.

Räpsin yhdeltä lapsen ja "ukin" kanssa tekemältämme lenkiltä kuvia muistoiksi. Niiden pohjalta voi sitten keskustella lapsen kanssa matkasta myöhemmin, kuten usein erinäisten reissujen jälkimainingeissa teemme. Kuutista on mukavaa selata kanssani kännykän kuvia, Facebookin kuva-albumeita ja erityisesti blogia, jossa kuvat soljuvat virtana menneisyyden suuntaan. Hän pyytää välillä pysäyttämään ja kertoo kuviin liittyviä juttuja, esittää tarkentavia kysymyksiä ja esittelee kuvien henkilöitä. 

Tässäpä teillekin valitut palat syksyisestä päiväkävelystä! Päivän tyyli-tunnistetta kantaa muuten lapsi eikä niinkään "ukki", joka on lähtenyt liikkeelle vähän #Momfie-henkisessä ulkoiluasukokonaisuudessa. Tyyli ennen kaikkea vai miten se menikään...

Otsikko viittaa Scandinavian Music Groupin samannimiseen kappaleeseen, jossa todetaan:
Tänään oli jälleen ihan liian lämmin, silloin kun tähän paistoi aurinko
se liimasi paidan märkänä ihoon, kuin jossain kaukana etelässä

Viikonloppu oli tosiaan, varsinkin iltapäivisin, yllättävän lämmin ja aurinkoinen ollakseen syyskuun puolenvälin viikonvaihde. Kuumaverisenä ja kestohikisenä harkitsin ohuen takkini heivaamista olalle useampaan otteeseen. Kenties säälittävä syksy, mutta sitäkin mainiompi ulkoilusää!

P.S. Jos ette ole seuranneet blogia sen elinkaaren alusta loppuun, vinkattakoon että muutamat ihan ihkaensimmäiset blogipostaukseni koskaan sattuvat olemaan ko. mökkialueelta ja ne löytyvät mm. täältä, täältä ja täältä. Naurattaa kyllä lukea noita juttuja! Uudempia Tirvajuttuja löytyy puolestaan, postausten siirtoa odotellessa, varastojemmastani. Olinkin unohtanut, miten hyviä kuvia harrastelija-yleisurheilusta saa ja miten pieni Kuutti olikaan toissakesänä. Kuluneen kesän Tirvapostaus ei sentään herättänyt nostalgiaa tai myötähäpeää. Nähtäväksi jää, miltä se näyttää vaikka kahden vuoden päästä!

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Moikka! 

Nyt ihan virallisesti ensimmäistä päivää Lilyssä, huh!

Yli puolitoista vuotta sitten muutin blogeineni muualle ja Lily uudistui heti sen jälkeen. Tuntuu siltä, että olen itsekin luonut oman nahkani aika monta kertaa sittemmin. Lapsi on kasvanut ja kehittynyt hurjasti ja itselle on tarttunut mukaan muutama ryppy ja kasa ihania muistoja. Monille teistä, kenties suurimmalle osalle, olen jo entuudestaan tuttu, mutta tuskin kertaus koituu kellekään kuolemaksi; Ja uusille blogiin löytäneille lukijoille on kiva esittäytyä. Lyhyt ja ytimekäs esittely siis luvassa, olkaapa hyvät:

Verkkoidentiteetikseni on teinivuosilta jäänyt phocahispida-nimimerkki, joka tarkoittaa norppaa. Nykyään olen jo norppaemo ja lapsenani häärää noin 2,5-vuotias Kuutti. Perheeseemme kuuluu myös aviopuolisoni, jota kutsun blogissa vaihtelevasti joko mieheksi tai (tämän edesottamuksista riippuen) Nörttimieheksi. Olemme pitäneet yhtä pian kahdeksan vuotta ja nörttiys on ehtinyt tarttua minuunkin hieman sinä aikana. Lisäksi minikolmiotamme sotkevat kaksi kissanretaletta ja hieman neuroottinen mäyräkoira.

Saavutan lähipäivinä kunnioitettavan neljännesvuosisadan iän. Olen tehnyt paljon lastenhoito- ja sosiaalialan hanttihommia ja koetan rykäistä ammattikorkeakouluopintoni tämän lukuvuoden aikana loppuun. Minne sitten, tiedä en. Harrastan bloggaamista ja siihen luontevasti liittyen kirjoittamista ja valokuvaamista. Ohjaan esisteini-ikäisten seka-partioryhmää, sisustelen kotiamme ja kesällä aloittelin erästä mökkiprojektia. Viime vuosina olen koettanut kehittää itselleni liikuntarutiinia, joka pitäisi minut liikkeellä useampien peräkkäisten, lähes liikkumattomien kuukausien sijaan ainakin muutaman kerran viikossa; Pitkällinen totuttelu on tuonut mukanaan säännöllisen liikuntaharrastuksen.

Olisi kiva linkkailla teille uusille lukijoille mielestäni parhaita, lukijoiden suosimia tai erityisen merkityksellisiä juttuja kuluneelta lähes kahdelta vuodelta. Vanhat jutut ilmaantuvat tänne blogiin kuitenkin vasta joskus myöhemmin, joten kokosin tähän postaukseen kuvia parin vuoden varrelta, painottaen uudempiin kuviin. Niistä ja kuvateksteistä saa ehkä pienen pintaraapaisun siitä, mitä blogi pitää sisällään. Muutaman tätä edeltäneen postauksen pelastin teille selailtavaksi ihan kopioi-liitä-taktiikalla, toivottavasti loputkin seuraavat pian perässä.

Jos joku pyytää kertomaan blogistani muutamalla lauseella, sanon sen olevan: Yhden ison naisen ja kahden pienen miehen yhteiseloa. Tinkimätöntä kauniimman arjen tavoittelua. Höystettynä karvatyypeillä ja rakkaudella sekä juhlan että varsinkin arjen valokuvaamiseen.

Sivupalkista löytyy lisää blogista kertovia juttuja ja tietysti eri tapoja seurata blogia. Lilyn seuraa-napin lisäksi blogin voi klikkailla seurantaan Bloglovinissa ja Blogilistalla. Muun sosiaalisen median osalta löytyvät Instagram ja blogin Facebook; Kummassakin niistä jaan arkisempia kuulumisia ja pidän joskus pieniä arvontoja.

Tervetuloa mukaan!

Koko Norppalan sakki liikekannalla, lippujen päässä Junibackenin ihmeellisestä maailmasta.

 


Yksi blogissani silloin tällöin vilahtavista sisustukseen tai tyyliin liittyvistä kollaaseista, joita kasaan puhtaasti omaksi ilokseni ja teidän inspiraatioksenne.

Kuvatodisteita harvinaislaatuisesta tapahtumasta eli Norppaemon lakatuista kynsistä.

Vauhdikasta menoa laivareissulla.

Ja toisen laivareissun kaupunkipäivän kuvasaalista. Ai kuinka niin käymme Tukholmassa vähän väliä?

Ihmettelemässä taidetta Kiasmassa.

Pikkumies ei haluaisi luopua säästöpöllöstään edes syömisen ajaksi. 

Kuntosalilla käymisen aloittaminen arvelutti minua syvästi, mutta jotenkuten säännöllinen salilla käyminen on alkanut sujua rutiinilla.

Talvisempaa sisustusta joulun toiselta puolen.

Karvahanurit parvekenokosilla.

Vähän siistimmissä vaatteissa suuntaamassa Tampereelle tyttöjeniltaan ja yökyläilemään Rosannan luokse.

Jouluhullun koristeluja.

Sitä ihan tavallista arkea. Siivouspäivä ja nykyiseen verrattuna hyvin pieni siivousapulainen.

Lastenvaatteisiin hullaantuneen äidin synnintunnustuspostauksen kuva, tällä hetkellä lapselle sopivien vaatteiden pinoineen.

Lähes jokaviikkoiseen yhteiskuvaan tähtäävän 52 viikkoa-projektin ensimmäisiä kuvia.

Sisustuskuvaussessioon mukaan mielivä kissa.

Miehen juustokakkuleipomusten työnäytteitä.

Frida Kahjo-look alkukeväältä.

Mikään esine tai asia ei ole turvassa lasten leikeiltä tai dinosaurusten hyökkäyksiltä. Eivät edes äidin lempikengät.

Kevät.

Tuli vähän käytyä salilla. Tai Tallinnassa.

Ja vietettyä aikaa ihanien ystävien kanssa, joista yhdellä on olennaisimmat asiat muistilistalla.

Päiväunilta on hyvä heräillä apumiehen paikalla.

Lapsen mielestä maailman paras juttu on "Papan sininen (musta) vene."

Auringonlasku partioleirillä. Hetki ennen kuin pääsee mönkimään makuupussiin ja vajoamaan unille.

Hertta.

Sisustusta olohuoneen nurkassa.

Ennen pusua.

Pieni partiolainen.

Ruokaa mökillä.

Merimiehet.

Ja lopuksi aika, kröhöhömmmm, freesinä reissusta palaavaa Lily-bloggaajaporukkaa. Ihania olette, pus!

Huikatkaa tekin, keitä olette: Vanhoja tuttuja vai uusia naamoja? On kiva lueskella, keitä tänne on eksynyt!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Nyt on tämän vuoden Habitarekin kurkistettu. (Suuret kiitokset Ammalle kaverilipuista!) Aika vähän mitään uutta oli esillä ja omaan makuuni uutuuksissa oli turhan paljon vaaleaa puuta. Mitä seuraan tulee, se oli hyvää ja väkeä riittävän väljästi. Ja onhan kiertely ja muotoilun trendien haistelu kuitenkin aina inspiroivaa!

 

Auton takapenkiltä, mökkimatkan varrelta postaaminen on sen verran pahoinvointia aiheuttavaa, että päästän itseni kirjoittamasta ja teidät pidemmittä hölinöittä kuvien pariin!

Share
Ladataan...

Pages