Ladataan...

Mies kysäisi päivänä eräänä, ilmeisesti multitaskaajavaimonsa tietokoneella kiroilun inspisoimana, haittaisiko minua, jos koneeseeni hankittaisiin yhteistilin rahoilla melkein tuplasti lisää muistia. Vastaus oli luokkaa: Oh God, yes please

Toissapäivänä paketti sitten saapui ja mies aloitti värkkäämisen. Pienenpienet ruuvimeisselit kaivettiin esiin ja koneen sisuskalut avattiin. Pitkällisen ähistelyn ja testaamisen jälkeen todettiin, että ison koneen muistikampa muuttaisi koneeseeni, koska upouusi, paperilla sen kanssa identtinen muistikampa ei toiminut läppärilläni lainkaan.

Sitten alkoi testausvaihe, jossa iskettiin vuorotellen ja yhtäaikaisesti päälle kuvakirjastonhallintaohjelma, nettiselain videolla höystettynä, musiikin toistamiseen käyttämäni ohjelma sekä Word, joka syystä tai toisesta onnistuu useimmiten saamaan koneeni totaalijumiin. Testiä, testiä ja epäluuloisen oloinen vaimo, joka haahuili ärsyttävyyteen asti taustalla, urheilukamat päällä ja kengät jalassa.

Itse olisin vastaavassa tilanteessa varmaan kysynyt hyvinkin nopeasti, että mitäs lurkkaat. Mutta kun... En oikeasti pidä siitä, että konettani käyttää kukaan muu, ainakaan samalla työpöydällä. Vaikka selaimen historiastani, latauskansioistani, Youtuben katsotuista videoistani tai kuvakirjastostani ei löytyisikään mitään paria hauskaa memekuvaa epäilyttävämpää, en välttämättä halua kenenkään tietävän, kuinka kauan aikaa tai monen monituista hakua olen kuluttanut löytääkseni sopivan kuvan tukkajumalapostaukseeni tai lyriikoiltaan natsaavan kappaleen teemasoittolistalleni. 

Minun koneeni, vapaa-aikani, sekoiluni, lievät pakkomielteeni ja hölmöt päähänpistoni. Vaikka laskisinkin itseni melko avoimeksi tyypiksi, jolle harva asia on tabu ja verkkoonkin voin jakaa kuvia sekä kertoa elämästäni laajasti, ovat edes jotkin asiat sellaisia, jotka haluan pitää itselläni. Lopputulokset saattavat tosin päätyä jossain laajuudessaan Tumblriin, Spotify-listoille tai instaan, mutta taustalla oleva ajatustyö ja netissä haahuilu ovat omaa aikaani pyhimmillään.

Totesin, että olisi parasta vain suunnata salille, sen verran nihkeältä prosessin seuraaminen tuntui. Huomautin, että oman koneeni näkeminen ennalta-arvaamattomasti toisen näpeissä aiheuttaa samanlaisen tunteen kuin se, että joku konttaisi uimarannalla jalkojeni väliin ja tuikkaisi sormet sisään. Tekisi mieli pelastaa tavaransa ja potkia vähän hyökkäykseen syyllistynyttä tyyppiä palleaan. (Miehen onneksi kyseessä ei ollut yllätyshyökkäys konettani kohtaan.) Sain osakseni melko tyrmistyneen katseen läppärin kannen takaa. Ilmeisesti se, kuinka pitkälti epämukavuusalueelle oltiinkaan menty, ei ollut ihan valjennyt puolisolleni.

Pyysin L:ää kunnioittamaan yksityisyyttäni mahdollisuuksien mukaan testausvaiheen aikana. Mies muistutti piristävästi lähtiessäni, että kaiken koneella tekemäni näkisi koneeseeni koskemattakin. Vastasin tiedostavani asian, mutta kieltäväni sen ja esittäväni, että koneellani tapahtuvat asiat olisivat yksityisasioitani. Itseään on hyvä huijata aina välillä...

Joskus nämä syvästi yksityisiltä tuntuvat asiat ovat ihan pöhköjä. Luulisi että isomman porukan kanssa peseytyessä sheivailu, uskonnon näkyvästi harjoittaminen, ovi auki vessassa käyminen, isolle väkijoukolle esiintyminen, alasti oleminen tai julki-imettäminen voisivat olla vaikeita asioita. Monet suhtautuvat niihin kuitenkin neutraalisti, mutteivät haluaisi esitellä ruokakaupassa ostoksiaan tai paljastaa kavereilleen Netflixin katseluhistoriaansa. 

Nyt saakin tunnustaa: Mikä teidän "pyhä", syvästi yksityinen, mutta kuitenkin vähän pöhkössä määrin vaalittu alueenne on? 

P.S. Kuvituskuvana aiheeseen liittymätön kuva kirjoittajasta, koska pimeys ja julkaisukelpoisten läppäri- tai pillukuvien puute. Eikun siis...

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kyllähän se oli tiedossani, että pimeän ajan väsymys iskisi jossain vaiheessa; Kuulun juuri siihen ihmisryhmään, jotka muuttuvat pimeään vuodenaikaan tavallistakin lakananvalkoisemmiksi, tyhjentävät kalenterinsa ylimääräisistä menoista, jumittavat kesken keskustelun tuijottaen tyhjää, eivät ymmärrä ohjeita, himoitsevat energiapitoista ruokaa, lintsaavat treeneistä ja nukahtelevat työ- tai koulupäivän jälkeen ihan pienille päiväunille, jotka venähtävät iltaan asti.

Jos asuisin yhtään pohjoisemmassa, olisin varmaan joutunut jo napsimaan talvisin jotain vitamiineja vahvempia nappuloita, sen verran alas pimeä aika mielialan romahduttaa. Viime talvena ihmettelin, että selvinsinpä aika vähällä, mutta en tiedä, johtuiko se raskaus- ja imetysajan kuolemanväsymykseen vertaamisesta. Nyt nimittäin tuntuu taas siltä, ettei minkään tekemisestä tule mitään. 

Pari vaivaista kouluhommaa pitäisi kirjoittaa ennen joululomaa ja lomalla sitten muutama pidempi tehtävä nakutella kuntoon. Niitä lomahommia en halua edes ajatella, kun näiden kahden kotitenttivastauksenkin kanssa olen ihan pulassa. Syys-lokakuussa oli sen verran mittava tenttirupeama, että narisin siitä täälläkin ihan liiaksi asti ja lisäksi pari hanketta raportteineen sekä kasa pienempiä tehtäviä. Silloin taisin painella tehden sillä ajatuksella, että jos nyt hyydyn, koko syksyn opintohommat kaatuvat siinä samalla. Olisikohan tämä väsähdys voinut odottaa vielä näiden parin tehtävän yli? Ei ilmeisestikään.

Asunnossa vallitsee normaaliin verrattuna kaaos; Eteisessä odottaa pahvilaatikoita roskakatokselle niitä kuljettavaa pikkuapulaista, kellariin menevät liian pienet vaatteet päätyvät varmaan vahingossa roskikseen miehen mukana, ellen saa vietyä niitä pian alas, kassillinen kierrätysvaatteita odottaa, että jaksaisin kuvata ne ja huudella, haluaako joku ne... Joulukoristeluja en ole jaksanut vielä edes miettiä, vaikka lapsi runisee koko ajan haluavansa kotiin jo jotain jouluista, satunnaiset pyykkikatastrofit kuten koiranpissaepisodi sotkevat juuri ja juuri rullaavan systeemin. 

Koska olen raskaan sarjan esteetikko, jonkin sortin neurootikko, järjestelmällinen ja vähintäänkin perussiisti, hoitamattomat asiat vain pahentavat olotilaani. Sellaista nappulaa ei vain löydy, jolla voisin kääntää sotkun huomioimisen ja tekemättömistä hommista stressaamisen pois päältä. Postittamattomien joulupakettien, tärkeiden kirjeiden, maksamattomien laskujen ja lähettämättömien joulupostimailien kasa sen kun kasvaa eteisen tasolla ja koneen sähköpostilaatikossa. Elättelen toivetta että ainakin kiireisimmät niistä tulevat hoidettua ensi viikonloppuna, joka ei poikkeuksellisesti ole täynnä ohjelmaa.

Jokunen teistä varmaan pohtii, että mitä se siellä nurisee; Hoidettavana on vain yksi lapsi, kolme eläintä, pieni asunto, kasa partiohommia, blogi ja päätoimiset opinnot - helppo nakki. Ja niinhän se noin listattuna onkin eikä minulla perinteisesti ole ollut ajanhallinnan tai aikaansaamisen kanssa mitään merkittäviä, jatkuvia haasteita, jotka sakkaisivat päätä. Halua tehdä olisi, tuntuu vain siltä että kykyä ei ole. Keho tuntuu voimattomalta, tai ainakin tavallista ryytyneemmältä ja kaikki keskittymistä vaativa aivotoiminta edellyttää erityistä ponnistelua.

Tänään tein päätöksen, josta saisin varmaan useammaltakin moralisoijalta laskiämpärillisen tavaraa niskaani. Vein lapsen päiväkotiin, pikaimuroin asunnon, napsautin pyykinpesukoneen päälle, tyhjensin viimein kuukauden sängyn alla piileskelleen ostoskassillisen tavaroita paikoilleen ja hoidin muita rästilistalla odotelleita askareita kuntoon. Toivon että iltapäivään mennessä koti on vähän paremmassa järjestyksessä ja kouluhommat ovat nytkähtäneet edes sivun tai kaksi eteenpäin.

En siis karannut päiväsalille, käyttänyt päivää kynsien lakkaamiseen tai vartalon kuorimiseen, vaikka niillekin olisi todella tarvetta. Totesin vain, että läsnäolopakottomalle luennolle raahutumisen sijaan koettaisin varmistaa, etten päädy tuhertamaan itkua peiton alle pariksi päiväksi vaan saan palautettavat työt jonkin sortin kuntoon. Poden aina surkuhupaisan mittakaavan saavuttavaa huonoa omatuntoa tällaisista ratkaisuista, mutta viime aikoina olen päättänyt, etteivät hermoromahdukset vain ole mistään kotoisin - ainakaan jos niitä saa vain siksi että koettaa miellyttää kaikkia muita samaan aikaan.

Paras ratkaisu, jonka olen viime aikoina tehnyt, on uuden lenkki-, treeni- ja kotityöhommia helpottavan soittolistan kasaaminen. Edellistä soittolistaa olinkin ehtinyt kuunnella puhki vähintään puoli vuotta. Toivottavasti tämäkin inspiroi, ilahduttaa ja auttaa todellisuuden pakoilemisessa yhtä hyvin kuin edellinen. Joku teemasoittolistojen tekoon vihkiintynyt ja instaani ajatuksella seuraava on saattanut hoksata, mikä yhteys meneillään olevilla median sekakäytön projekteillani ja soittolistoillani - eikä uuden listan sanoituksien tematiikka näin ollen yllätä. 

Musiikkipuoli on siis suurinpiirtein kunnossa, mutta mitä muita vinkkejä teillä olisi kadonneen vireystilan takaisin saamiseen? Superruoka-aineita tai energiavirtoja avaavia taikavenytyksiä - kaikki kikat otetaan vastaan, myös ne parhaat tsemppausbiisit. Miten nitistää vetämätön olotila?
 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Valkoinen kynttilänjalka: Ikea / Messinkinen kynttilänjalka: Katoko / Iittalan Allas ja Norman Copenhagenin Heima: Finnish Design Shop / Laatikkokynttilänjalka: Peroba / Eno Studion Multi Candle Pin: Kn2

Pimenee pimenemistään. Mieli kaipaa piristystä, lämpöä, pehmeää valoa ja tunnelmointia. On kynttilöiden aika.

Kauniita kynttelikköjä löytyy vaikka millä mitalla, mutta kokosin kollaasiin nyt muutamia erityisen inspiroivia kynttilänjalkoja ja kynttelikköjä; Hintahaarukka on viidestä eurosta seitsemäänkymppiin ja viidenkymmenen kappaleen kruunukynttiläpaketin saa kympillä.

Halpaa mielenhuoltoa!

 

Multi candle pin-kynttelikön sisustuskuva: heimelig shop

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Polkaistaanpa sen pidemmittä puheitta, tässä syksyn viimeisten kirjallisten opiskeluhommien lomassa, käyntiin pieni Lego-arvonta.

Perheestämme löytyy kaksi aikuista Legofania sekä yksi Dubloista diggaava ja pikkuhiljaa pienempiin palikoihin siirtyvä taapero. Varsin ajankohtainen ja osuva arvonta on siis kyseessä.

Arvontapalkintoina toimivat Lego-elokuva, neljä elokuvan hahmoa sekä avaimenperä - lapsille tai aikuisille!

Voit osallistua kommentoimalla tähän postaukseen jotain Lego-aiheista. 

//Palkinnot on saatu Legolta

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Selasin Tumblr-sekoilujani ja huomasin jotain mielenkiintoista... 

Saanko esitellä: Fiktiiviset mieshahmot, jotka ovat olleet suosikkejani jo lapsena ja saavat jalkani veteliksi myös aikuisena. Todella huh huh. Grr...
...Ja sitten tietenkin aviomieheni. Pardon my French, mutta mitä helvettiä. Pitäisikö tästä huolestua? Tai kenties vain olla tyytyväinen, muahhahaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Koettakaa selvitä maanantaista!


#trendihaastaa

Share
Ladataan...

Ladataan...

Päähän sattuu ja väsyttää. Ei pitäisi olla darraa, kun en juonut lainkaan alkoholia, mutta ehkä kyseessä on suklaakakkukrapula? (Empatiadarraan auttaa muuten - edes himpan verran, kunnollinen aamiainen!) Joka tapauksessa takana on loistava ilta täysin pähkähullujen naisten kanssa.

Kyseessä olivat siis Team momfien pikkujoulut, joista löytyy lisää kuvia vielä täältä. Nyt on pakko mennä hetkeksi makuulle, tämä tietokoneen tuijottaminen tuhoaa aivoni. Palaillaan taas huomenna vähän virkeämpänä?

Mitäs teidän viikonloppuunne kuuluu: Toipumista riennoista vai rentoa kotioleilua?
 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Hyväntekeväisyystyössä (kiitos Mintulle nerokkaasta termistä) mukana UNICEF.


UNICEFin Suomen toimistolta kilahti jo ennen vuodenvaihdetta ensimmäinen viesti, jossa kyseltiin, löytyisikö minulta kiinnostusta tutustua tarkemmin heidän toimintaansa. Olen kirjoitellut hyväntekeväisyydestä ja eettisistä lahjoista ennenkin, joten vastasin empimättä, että tokihan aihe kiinnostaa. Kävinkin syksyn alussa toimistolla juttelemassa pidemmän kaavan mukaan ja päätimme tuolloin arpoa muutaman eettisen lahjan.

Sittemmin minulle tarjoutui vielä mahdollisuus tutustua UNICEFin keskusvarastoon joka sijaitsee Kööpenhaminassa. Kuten Project Maman Katja totesi aihetta käsittelevässä postauksessaan, reissuun lähtemistä helpotti se että lentoliput hoituivat Finnairin lahjottamilla lentopisteillä eikä auttamiseen tarkoitetuilla rahoilla. Omatuntoa ei siis alkanut kolkuttaa - muu kuin lentäminen itsessään.

Mutta siis varasto matkakohteena? Ensimmäinen ajatus oli vähän että eeeeh mitähän tältä pitäisi odottaa? Mutta viimeistään kierroksen alussa saamamme alustuksen myötä olin ihan myyty - hitaasti lämpenevä tyyppikin osaa tunnistaa hyvin toimivan organisaation ja antaa sille arvoa. Kun tietää, mikä homma ja suunnittelu 50 hengen muonittamisessa on leirioloissa viikon aikana, sattuu päähän ajatellakin, millaista olisi huolehtia vaikkapa Taifuuni Haiyanin uhreille toimitettavasta hätäavusta... (Haiyanin seurauksena pelkästään Filippiineillä kuoli tai loukkaantui yli 30 000 ihmistä ja 4 miljoonaa joutui jättämään kotinsa.) 

UNICEFilla on useiden katastrofien hoitamisen mukanaan tuomaa tietoa marssijärjestyksestä, joten katastrofin sattuessa heillä tiedetään, mitä tulee tehdä; Tärkeintä on huolehtia puhtaan veden saatavuudesta - ilman ruokaa pärjäilee jopa viikkoja, mutta likainen vesi on vakava terveysriski. Toisinaan selvitään vedenpuhdistustarvikkeilla, mutta esimerkiksi Haiyanin jälkeen tilanne oli niin paha, että vesitilanne ratkesi vain korjaamalla alueen vesijärjestelmiä insinöörivoimin, generaattorein ja pumpuin, jotta vesi saatiin taas kulkemaan.

Kun hygieniatarvikkeet sekä olennaisimmat lääkintävarusteet on saatu paikalle, aletaan huolehtia majoituksesta, ravinnosta ja rokotteista. Parissa viikossa pistetään pystyyn myös väliaikaiskouluja, vaikkapa sitten tuon viimeisen kuvan kaltaisen School in a box-paketin avulla. Ajatuksena on palauttaa katastrofin runtelemalle alueella ainakin joitain perusarjen palasia, sen kun on todettu auttavan lapsia traumaattisesta tilanteesta selviytymisessä.

UNICEFin työ ei myöskään lopu alkuvaiheen jälkeen vaan pakettiin kuuluu olennaisena osana kriisin jälkihoito: jälleenrakennus, jossa muun muassa koulut, vesihuolto ja sairaalat pyritään saamaan kuntoon. Vaikka laajamittainen kansainvälinen kiinnostus kriisiä kohtaan lopahtaa usein muutamassa päivässä tai viikossa, silloin kun iltapäivälehdet eivät enää myy ylimääräisiä kappaleita katastrofikuvilla mässäilyllä, pitkäjänteinen kehitystyö jatkuu. Se olisi hyvä muistaa myös silloin kun pohtii satunnaisen tai jatkuvan hyväntekeväisyyteen lahjoittamisen välillä.

Varastoreissu herätti pohtimaan: seisoimme varaston ylätasanteella ja seurasimmme malariaverkkojen ja Ebolan torjuntapakettien matkaa jättimäisestä varastohallista, automatisoitujen vaunujen kautta pakkaamoon, miettien samalla, mikä edesauttaa kulloiseenkin kriisiin riittävän nopeasti vastaamista. Yksi tekijä on läsnäolo; UNICEF on usein ensimmäisenä paikalla kriisialueilla, sillä järjestöllä on toimintaa yli 190 maassa.

Kun apua kaipaavilta valtioilta tai kentältä saadaan hätäapupyyntö, valmiit toimitusketjut ja hätäapuvarastot aktivoidaan käyttöön. Keskusvarasto, jossa vierailimme antaa osaltaan liikkumavaraa hätätilanteissa, oli kyse sitten luonnonmullistuksesta tai valtion kriisistä, vaikka 95% Unicefin toimittamista avustustuotteista tuotetaan ja toimitetaankin apua tarvitsevan alueen lähialueilta. (Suoralla toimitusketjulla tuetaan paikallisten toimijoiden kehittymistä ja vähennetään turhia kuljetuksia.)

Sekä hätäaputyöhön että pitkäjänteisempään lasten ja perheiden hyväksi tehtävään työhön tarvitaan tueksi tietoa. Naureskelimme matkalla, että olisihan se pölhöä vain lähettää hätäpäissään ja summamutikassa vaikkapa maapähkinätahnapaketteja sopivan köyhäksi luulemansa maahan eikä selvittää, kuka tarvitsee apua, missä ja miten apu saadaan perille. Joten sanoohan sen terve järkikin, ettei hommaa voi hoitaa hutiloiden.

Kun lähtötilannetta on kartoitettu tekemällä selvityksiä, ryhdytään alueelle kehittämään toimivaa logistiikkaketjua, jolla varmistetaan että esimerkiksi jatkuvaa kylmäketjua vaativat rokotteet saadaan toimitettua tehtaalta loppukäyttäjälleen asti asianmukaisesti kuljetettuina. Lisäksi kaikkien lääkkeiden ja tuotteiden laatua sekä turvallisuutta täytyy testata ja valvoa; Kentälle ei voida lähettää mitään, mitä ei olisi testattu ammattilaisvoimin - toimimattomat tuotteet ja lääkkeet aiheuttaisivat suuria taloudellisia ja inhimillisiä ongelmia.

Huolelliseen suunnitteluun liittyy myös kehitysosaaminen; Parempien aliravituille lapsille suunnattujen ravintovalmisteiden, helppokäyttöisempien vesipumppujen, rokotusten antamiseen liittyvää turvallisuutta parantavien ruiskujen tai helpommin annosteltavien lääkkeiden kehittäminen on työtä, jolle ei välttämättä löydy tekijää, ellei tuotteille löydy varmasti tilaajaa. Ja koska UNICEFilla on volyymia tilata suuria määriä tuotetta, heidän ei tarvitse tehdä kaikkea kehitystyötä itse vaan parhaimmillaan tuotteen toimittajat tekevät kehitystyötä, joka hyödyttää lopulta muitakin kuin UNICEFin kautta apua saavia. 

Summa summarum. Kannattaa suunnitella eikä urpoilla. Vaikka se maksaisikin. Klassinen argumentti elämäntapanegatiivisten ja kaikenlaista kehitysyhteistyötä sekä hyväntekeväisyyttä vastustavien repertuaarissa lienee tarina kaivinkoneesta, joka lähetetään jonnekin Ambomaahan, missä se päätyy - tarinankertojasta riippuen, joko ruostumaan jonkin kaupungin laitamille, koska kukaan ei osaa käyttää sitä tai sitten paikallisten kapinallisten sota-ajoneuvoksi (koska kaivurithan ovat todella hyviä siihen käyttöön?). Hallintokuluvihamielisille täytyy todeta, että monien järjestöjen, myös UNICEFin osalta on mahdollista ottaa selville paljonkin taloudesta ja hallinnollisista rakenteista, jos vain viitsii tehdä muutakin kuin rähistä. Monelle (hyväntekeväisyys)järjestölle kun on ensisijaisen tärkeää säilyttää toiminnassaan läpinäkyvyys ja avoimuus.

Tilannekartoitukset, kentältä kerätty palaute, valtioiden kanssa tehtävä yhteistyö, tuottajien kanssa neuvotteleminen, logistiikan suunnittelu tai toiminnan vaikuttavuuden arvoiminen eivät kieltämättä kuulosta yhtä mediaseksikkäiltä kuin kulkukoiran adoptoiminen tai rahan antaminen lomamatkalla nälkäisen näköiselle kerjäläislapselle. Juju on kuitenkin avun kohdentamisessa, prosessin kehittämisessä ja kokonaiskuvassa. 

Jos varastoreissusta jäi jotain erityistä mieleen, hurjan tietotulvan ja ihanien, asialleen ja työlleen omistautuneiden ihmisten kohtaamisten lisäksi, niin vanha viisaus - hyvin suunniteltu on todellakin puoliksi tehty.

UNICEFin toimistolta luvattiin auliisti vastata teille lukijoille herääviin kysymyksiin ja teen parhaani myös oman taitoni mukaan. Joten toivon, että kyselette, kommentoitte ja ihmettelette. Minä ainakin kyselen ja ihmettelen, edelleen.

 

// Edestakaiset lentoliput Kööpenhaminaan saatiin siis unicefilTa, Finnairin Unicefille lahjoittamilla pisteillä

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kunhan saan aikaiseksi aloitettua joulun koristelut kunnolla, väriteema on ainakin selvä. Valkoisen, kullan, hopean ja harmaan kaveriksi aion tänä vuonna ujuttaa reippaasti vihreää: erityisesti joulukukkien, havujen, sammalten ja muiden kasvien muodossa. Ja tietysti kuusen.

Miltäs vihreä joulu kuulostaa?

Ensimmäisen kollaasin kuvat: H&M // Toisen kollaasin tuotteet: Ikea, Ellos ja H&M // Kolmannen sarjan kuvat: Pinterest - Florence Finds
Share
Ladataan...

Ladataan...

Palasin Tanskanmaalle suuntautuneelta reissulta kotiin lähempänä puoltayötä. Niinkin ajoissa kotiin selviämisestä on kiittäminen isääni, joka tarjosi kyydin lentokentältä. Onneksi tavaroissa ei ollut tuliaisia lukuunottamatta pahemmin purettavaa ja pääsin kaatumaan pää kaikesta tiedosta ja kokemuksista suristen sängyn pohjalle. Opiskeluhommani alkoivat poikkeuksellisesti vasta kymmeneltä ja olin asettanut kännykän herätyskellon toiveikkaasti soimaan kahdeksalta, vaikka tiesin, etten tulisi nukkumaan siihen asti.

Kuutti kiipesi aikuisten sänkyyn seitsemän jälkeen. Mies oli jo lähtenyt. Lapsi kaipasi seuraa ja valtasi suvereenisti miehen tyhjäksi jättämän sängynpuoliskon, varmistettuaan ensin, että eikös voitaisi aloittaa päivän leikit jo nyt. Kieltävän vastauksen saatuaan Kuutti huokaisi ja veti peiton päälleen. Sitten pitikin hätistää sängystä koira, koska: "Joku makaa tän peiton päällä".

Tuo meidän kaksipuolikkaamme ei yleensä kaipaa iltasadun jälkeen paijailuja. Koetan joskus mennä lapsen viereen köllimään illalla hetkeksi, muttä tämä hätistää yleensä läheisyyttä tarjoavan äitinsä tylysti pois toteamalla: "Äiti mene pois, mä en voi nukkua, kun olet siinä." Tuntee itsensä suorastaan tarpeelliseksi vanhempana ja sillain.

Tällä kertaa Mr. Yövaippapyllyä piti kuitenkin yllättäen silttää. Sen jälkeen halailla. Eikä sittenkään saanut kääntyä itselle luontevimpaan nukkuma-asentoon eli sinne päin, missä niska ei kiristä vatsallaan nukkuessa. Kysyin että miksi. Kuulemma siksi että: "Mä haluan nyt nukkua sun lähellä".

Sehän passaa, erittäin hyvin! Ah, ihana, puoliuninen, pörröinen, lämmin ja hyväntuoksuinen lapsi. Paras aamu pitkään aikaan. Lapsen kanssa aamuisin köllöttelyn voittaa oikeastaan vaan aamuraukean miehen kanssa ei-köllöttely... Ai liikaa informaatiota? Selvä!

MLL:n slogan Onni löytyy arjesta on vaan niin totta. Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän elän nytkun. Rutistan lasta, kuvaan pihlajanmarjoja, tanssin yksin hikisenä olohuoneessa, häröilen mainosvideolla, jota pyöritetään jossain vaiheessa elokuvateattereissa, jätän siivoamatta jos siltä tuntuu enkä syyllisty ajan käyttämisestä turhuuksiin.

Mitä muutakaan minulla on kuin aikaa. Ja onko sen ajan käyttäminen rakentavasti ensisijaista vaiko ajan käyttäminen niin, että suurin osa elämästäni tuntuisi mielekkäältä ja voisin iloita siitä. Kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Mutta en liikaa, koska loistavalla kehonhallinnallani liika kallistelu voi koitua kohtalokseni.



 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kävin eilen todistettavasti Tanskassa, ihkaensimmäistä, mutten varmasti (ainakaan toivottavasti) viimeistä kertaa elämässäni. Reissun ensisijaisena agendana oli tutustua laajemmin Unicefin toimintaan, mutta se on ihan oma lukunsa. Halusin näin aluksi väläyttää vähän tunnelmia Kööpenhaminasta, niin meren rannalta kuin keskustan ostoskaduiltakin.

Ensinnäkin täytyy kehua matkaseuraani. Olin liikkeellä kahden Unicefin työntekijän sekä yhden Suomen hauskimmista naisista eli Project Maman Katjan ja yhden kotimaan kauneimmista naisista eli Mami Go Gon Mintun kanssa. Oli hurjan mukavaa, vaikka täytyy myöntää, että minua jännitti lähteä; En oikeastaan fanita ketään kuuluisuuksia, joilla on rahaa ja mahdollisuuksia mihin vain. Ihailen ennemminkin ihmisiä, joiden elämästä tiedän hieman enemmän, vaikka sitten blogin kautta ja jotka olen joskus ehkä tavannutkin - tai ainakin saanut luonnetodistuksia tutuntuttujen juttuja kuuntelemalla. 

Olen ihaillut Katjan rohkeutta yrittää, brändätä itseään, heittäytyä politiikkaan sekä tämän blogista välittyvää sinnikkyyttä, jolla painetaan kauhea määrä duunia, viihdyttävä blogi, läjä muita päämäärätietoisia sivuprojekteja ja perhearki kasaan kaikkien kannalta suurinpiirtein mielekkääksi paketiksi. Ja tehdään se vielä huumorilla. Mintun blogiakin olen lukenut tuhottoman kauan ja ihaillut aina bloggaajan itsensä lisäksi myös tämän suloisia lapsia, kaunista kotia ja uniikkia tyyliä. Hetkien kuviin vangitsemisen taitoa, elämän varaan heittäytymisen sekä oman tien etsimisen rohkeutta unohtamatta. Reissu olikin kuin hieman jakomielitautinen sekoitus "työmatkaa", superlyhyttä kaupunkilomaa, kollegiaalista oleilua ja salaista fanitapaamista.

Ja kaiken lisäksi matkaseurue ei pitänyt lainkaan rasittavana sitä, että olin tapani mukaan tehnyt taustatongintaa kaupungin tarjonnasta jo paria viikkoa aiemmin, ladannut mobiililaitteilleni kasan karttoja offline-tilassa käytettäviksi sekä tehnyt jopa ennalta suunnitellun ja merkityn kiertosuunnitelman osoitteineen ja kohteineen päivineen. Olin varautunut noudattamaan suunnitelmaani väljästi ja fiiliksen mukaan, mahdollisesti yksin tai pienemmässä porukassa, mutta kas, kiertelimme joihinkin kauppohin piipahtamista lukuunottamatta enimmäkseen kaikki yhdessä. Törmäsimmepä keskustan ostoskadulla Unicef-kierrokselta tuttuun espanjalaisseurueeseenkin!

Lopuksi vielä listausmuotoinen "Tanskassa todistettavasti"...

- Ihastelin karkkivärisiä talorivistöjä ja talojen yksityiskohtia
- Söin yhden elämäni parhaista hampurilaisista
- Meinasin seota Lego-storessa
- Laihduin yllättäen kaksikymmentä kiloa Monkin palapeilin edessä seisoessani
- Ihmettelin Kööpenhaminan rannikon, etelän lomista muistuttavaa, näkymää koneen laskeutuessa
- Fiilistelin tuulivoimaloiden valtavaa määrää ja niiden kauneutta (huomatkaa mini-ihminen mittatikkuna!)
- Kävin designtaivaassa eli Hay Housessa (etsi kuvasta kaksi bloggaajaa)
- Näytin tärähtäneeltä (kirjaimellisesti tai muuten) kaikissa muiden ottamissa kuvissa
- Totesin että kukaan tanskalainen ei ilmeisesti karppaa
...sillä kaikkialla oli loputtomasti suolaisia ja makeita leipomotuotteita myynnissä
- Näin monta ihanaa kahvilaa, joista osa oli kiinni ja loput tupaten täynnä
- Jäin jumiin kauppojen tyylikkäiden esillepanojen äärelle
- Sain viimein inspiraatiota tämän vuoden joulukoristeluteemaamme
- Hengitin raikasta meri-ilmaa
- Ostin melkein elämäni kalleimman patongin vain siksi että katkarapuleipä ja Tanska
- Nautin ilman lasta ja jopa ilman miestä reissaamisesta
- Totesin, että haluan Tanskaan myös lapsen ja miehen kanssa

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Taas näitä päiviä.

Pääsinkin koulusta aikaisemmin kuin ajattelin. Kotona odotti kaaos ja arvelin, että ehdin tässä muutamassa tunnissa siivoilla nurkkia edes vähän. Noh, osa teistä ehkä tunnistaa tilanteen, jossa laitatte pyykkipinon pesukoneen päälle koriin odottamaan ja ajattelette, että ripustatte ne ihan kohta. Ja sitten siivoatte asunnon. Sen jälkeen kirjoitatte lyhyen kouluhomman, käytte läpi kuvat ja postaatte vaikkapa reissusta. Paria Youtube-videota ja ihan pikaista Tumblrissa roikkumista myöhemmin huomaatte että puolitoista tuntia on kadonnut kuin huomaamatta. Hups. 

Ei mennyt taas ihan niin kuin Strömsössä. Palataan niihin Tanskakuviin ja -tunnelmiin sitten myöhemmin.

P.S. Pahimmat sekoilut päätyvät instagramin, blogin ja Facebookin sijaan tänne.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Aivan hullu viikko on alkamassa. Hyvällä tavalla hullu, mutta kuitenkin.

Huomenaamulla suuntaan lentokentälle aamuviiden jälkeen. Käväisen Kööpenhaminassa tutustumassa erääseen kohteeseen, kiertelen tovin kaupungilla ja palaan puoliltaöin kotiin. Keskiviikkona käymme miehen ja pojan kanssa koko perheen pikkujouluissa ja torstaina ohjaan illalla partiokokouksen.

Perjantaina hoidan ystävän hääjärjestelyjä aamusta alkaen ja illalla pääsemme osallistumaan varsinaiseen hääjuhlaan. Lauantaina juhlistamme vielä toisia pikkujouluja, tällä kertaa hulvattomalla mammabloggaajaporukalla. Voi olla että sunnuntaina on onnellinen, mutta puhkiin rutistettu olo.

Jossain tämän kaiken juhlimisen välissä pitäisi hoitaa opiskeluaskareet, lapsi, eläimet ja kotityöt. Onneksi on hommiin mukisematta tarttuva ja rutiinilla hoitovuoroon heittäytyvä mies. 

Kaksiin pikkujouluihin, Kööpenhaminan reissuun ja häihin pitää keksiä myös asut. Jos toisille iskee kriisi jo yksien pikkujouluvaatteiden pohtimisesta, voitte kuvitella, että päässäni löi hetken tyhjää, kun koetin keksiä kerralla neljään eri tilaisuuteen sopivia asuja. Onneksi kaapista sentään löytyy mekkoja aika lailla joka lähtöön. 

Olen luonnostani sekä lämminverinen että tapaturma-altis, joten en voi missään nimessä kuvitella käyttäväni samaa asua kahdessa tilaisuudessa peräkkäin pesemättä sitä välissä epämääräisistä hiki-, peitevoide- kastike- tai kolatahroista. Tässäpä olisi siis neljä erillistä asua ja arvaustehtävä... 

Mitäs veikkaatte? Mikä mekko lähtee Kööpenhaminan kaupunkimatkalle, entä mikä pääsee rentoihin koko perheen pikkujouluihin, minkä kanssa vietetään hääjuhlaa ja missä selvitään iltatilaisuus-pikkujouluista?

P.S. Musta pitsimekko oli päällä Kutsu mua-postauksessa, valkoinen mekko on näkynyt käytössä kapitalistisika-asussa, punainen mekko Panisin-postauksessa ja paljettimekko Kideblogien pikkujouluissa.

P.P.S. Aikataulullisista syistä luonnonvalo pääsi lopahtamaan ja mekot on kuvattu kirkasvalolamppua hyödyntäen. Heh, tosi high tech-bloggausta!

 

 

Share
Ladataan...

Pages