Valoa tunnelin päässä

Kulunut talviaika on ottanut yllättävän koville. On ollut paineita viimeisten opiskelujen loppuun saattamisesta, lapsen uhmahuippuja, pimeäväsymystä, tukkoista kehoa ja mieltä, pientä eksistentiaalista kriisiä ja epämääräistä turhautumista... Turtumista vähän kaikkeen: itseään toistaviin opintoihin, harrastuksiin, ihmissuhteisiin sekä omaan itseen.

En tiedä, olenko saanut sanottua yhdellekään ihmiselle, miten matalalennolla olen välillä räpiköinyt velvollisuuksistani läpi. Ehkä asiasta puhuminen olisi auttanut ja kenties ei, helppoa se ei ainakaan olisi ollut. 

Kun alakulolle ei ole ollut mitään täysipäistä syytä, olen vain sanonut itselleni, että hoidan pakollisimmat asiat pois ja pian helpottaa. Viikkojen, kuukausien tai vuoden päästä, mutta kyllä se siitä. Sillä niihän usein käy: viha väistyy, suru sammuu ja vitutus väljähtyy. 

Tänään tuntui taas pitkästä aikaa helpommalta, askel oli ilmava, hymyilytti ilman syytä. Teki mieli pysähtyä, ehtiä vasta seuraavaan junaan, jos nikseen olisi - hengittää syvään.

Katsella pesäpaikkaa etsivien varislintujen puuhia, antaa auringon paistaa kasvoille ja kääntää siristetyt silmät sitä kohden, kunnes kaikki katoaisi hetkiseksi kirkkaan valkoiseen valoon.

Share

Kommentit

Laura T.
Missä olet Laura?

Jee, tää on munkin kevätklassikkobiisi. Pakko kuunnella aina kun ensimmäiset kevätpäivät saapuvat. Kiva teksti muutenkin!

phocahispida

Paras kevätklassikko, otin kyllä vähän varaslähdön sen kanssa, kun ilmassa oli kevään aavistuskin. Ja kiitos!

Kommentoi