Keskiyöllä elokuviin: Matkijanärhi, osa 2

HUOM! Tämä kirjoitus EI sisällä juonellisia spoilereita mihinkään Nälkäpeli-elokuvaan tai kirjaan. Lue siis rauhassa.

Eilinen leffailta järjesti ikään kuin itse itsensä. Ensin poikaystäväni keksi yllättäen selvittää, saisiko uuden ja viimeisen Nälkäpeli-elokuvan seuraavana päivänä olevaan ensi-iltaan vielä lippuja, koska, no, eikö nyt olisi kivaa nähdä jotain vaihteeksi ihan tuoreeltaan. Pian kävi ilmi, että kyllä, elokuvan kaikkein ensimmäiseen näytökseen saa kuin saakin lippuja, vieläpä hyville paikoille, koska se alkaa marraskuun 18. päivänä aamuyöllä kello 00.04.

”Siihen onkin sitten kaksi ja puoli tuntia. Mennäänkö?”

”Notuota, emmätiiä, ei kun joo, mennään vaan, mennään ihmeessä, ollaan tälleen spontaaneja välillä!”

Joten olimme spontaaneja, panimme illan suunnitelmat uusiksi ja päädyimme etkojuomien kautta elokuvateatterin penkkiin viime yönä puolenyön aikoihin. Keskiviikkoisen aamuyön näytöksessä oli melkein pelkästään parikymppisiä opiskelijoita, kuten odottaa saattoi. Oikeastaan tykkään aika paljon tällaisesta tavasta järjestää elokuvan ensi-ilta, että sitä ruvetaan tosiaan näyttämään heti kun päivämäärä sallii – tulee vähän mieleen Harry Potterien jonottaminen kirjakaupoissa silloin aikanaan. Yleensä tuskailen sitä, että kaikki leffat tulevat Suomeen jälkijunassa ja internet täyttyy spoilereista jo viikkoja ennen ensi-iltaa. Ja onhan se myös ihan kivaa, että tällaistakin kohtalaisen odotettua elokuvaa pääsee katsomaan heti ensimmäisenä päivänä varaamatta lippuja viikkoja etukäteen, kunhan ei ole turhan kranttu vuorokaudenajan suhteen.

Matkijanärhi, osa 2 lunasti hienosti ne odotukset, joita siihen oli aikaisempien leffojen pohjalta osoittanut, ja päättää sarjan tyylikkäästi. Pidän Suzanne Collinsin kirjasarjasta todella paljon, ja onkin ollut ilahduttavaa nähdä nuortenkirjoina markkinoidusta romaanisarjasta tehtävän kerrankin laadukkaita, loppuun asti mietittyjä ja uskollisia adaptaatioita (köhharrypotterköhköh). Elokuva näyttää hurjan hyvältä, näyttelijäsuoritukset ovat enimmäkseen erinomaisia, tarinan kuljetus toimii ilman tällaisille adaptaatioille tavallisia aukkoja ja sekoiluja. Action-kohtaukset eivät ole itsetarkoituksellisia, ylikoreografioituja ja tylsiä, vaan itse asiassa palvelevat tarinaa luontevana osana juonta ja elokuvan tematiikkaa. Väkivalta ei ole estetisoitua, kevyesti käsiteltyä tai yksipuolisesti oikeutettua, vaan rumaa, sairasta, fyysisesti ja henkisesti tuhoisaa sekä uhreille että tekijöille. Jo tämä väkivallan kriittinen käsittely nostaa ainakin omissa silmissäni Matkijanärhen  aivan erityisen hyvien tomintaelokuvien luokkaan.

Ylipäänsä Matkijanärhessä sodan kuvauksen keskiössä on räiskinnän sijaan propaganda ja mediasota – aihepiiri, joka sotakuvauksissa tupataan sivuuttamaan, ja joka on tietenkin nykypäivänä todella ajankohtainen. Elokuva pureutuu siihen, miten luomalla mielikuvia ja herättämällä pelkoa muokataan todellisuutta, manipuloidaan ihmisiä ja lietsotaan väkivaltaa. Viholliselta riistetään propagandassa ihmisyys, mutta niin riistetään myös niiltä, jotka asetetaan symboleiksi ja pelkistetään propagandan välineiksi, ja niiltä, jotka aivopestään ja masinoidaan vihaamaan kanssaihmisiään.

Liikaa ei myöskään voi korostaa sitä, että meillä on tässä ison budjetin menestynyt Hollywood-blockbuster, toimintaelokuva, science fiction -elokuva ja sotaelokuva, jonka pääroolissa on nainen. Eikä Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) myöskään ole mikään persoonaton seksisymbolinainen, joka määrittyisi viime kädessä lähinnä miespuolisten kumppaniensa ja rakkauselämänsä kautta, vaan kokonainen, moniulotteinen henkilöhahmo, jolla on omat motiivinsa, tavoitteensa ja tunteensa – oikeasti vahva päähenkilö. Kuten hyvin tiedämme, ovat tällaiset naishenkilöhahmot Hollywoodissa häviävän harvinaisia, etenkin tässä miehiseksi mielletyssä genressä. Studiot tuppaavat kuvittelemaan, etteivät naispäähenkilöllisiä elokuvia halua katsoa kuin muut naiset (ja naisethan eivät siis todellakaan edes tykkää toimintaleffoista, eikös niin).

Voidaankin toivoa, että Nälkäpeli-sarjan menestys avaa laajemminkin tietä toimintaelokuvien vahvoille naispäähenkilöille. Kirjallisuuden puolella Nälkäpeli-trilogia on lopulta saanut paljon seuraajia, tehnyt dystopiascifistä suositun nuortenkirjallisuuden genren fantasian rinnalle ja tehnyt teinitytöistä uskottavia päähenkilöitä. Kaiketi sama voi lopulta tapahtua jäykkien sukupuolistereotypioiden Hollywoodissakin.

Kun elokuvasarja alkoi, suhtauduin aika epäluuloisesti päätökseen pitää elokuvien ikäraja kolmessatoista vuodessa – kirjat, varsinkin se viimeinen, kuitenkin ovat todella raakoja ja käsittelevät kaunistelemattomasti niitä monia tapoja, joilla sota ja väkivalta tuhoavat ihmisiä. Pelkäsin, että teiniyleisölle suunnatussa elokuvassa nostettaisiin suhteettoman suureen rooliin Katnissin, Galen ja Peetan pieni kolmiodraamailu ja siirrettäisiin yhteiskunnallinen dystopiascifi enemmän taustalle, tehtäisiin Hollywoodin tavanomaiseen tapaan sodasta jännittävää, taistelusta koreografiaa ja väkivallasta seksikästä. Mitään tästä ei tapahtunut. Elokuva kyllä kärsii edelleen mielestäni siitä, ettei siinä ikärajansa vuoksi voida näyttää esimerkiksi siviilien ruumiita, vakavia vammoja tai merkittäviä määriä verta, ja kaikki on lopulta vähän siloteltua, mutta Collinsin romaanien väkivallan tematiikka, synkkä tunnelma ja epätoivoinen sota fyysisine ja henkisine tuhoineen välittyy silti valkokankaalta jopa yllättävän hyvin.

Nälkäpeli-elokuvissa ei oman tulkintani mukaan pohjimmiltaan olekaan kyse ihmisten eloonjäämistaistelusta toisiaan vastaan tai edes kansannoususta tyranniaa vastaan, vaan ihmisyyden taistelusta väkivaltaa vastaan. Siitä, miten sota ja väkivalta tuhoavat sekä uhrinsa että tekijänsä fyysisesti ja henkisesti, korruptoivat aivan tavallisista hyvää tarkoittavista ihmisistä jotain tunnistamatonta, saavat nämä unohtamaan ihanteensa ja periaatteensa, synnyttävät julmuutta ja suoranaista pahuutta. Siitä, miten sodan raakuudet jättävät henkisiä vammoja, jotka eivät koskaan täysin parane.

Väkivalta on ihmisyyden vihollinen. Siinä onkin opetus, jota ei näinä aikoina kannata unohtaa.

Kuvat: Lionsgate