Viime aikoihin asti tapasin olla kirjoista tehtyjen elokuva- ja tv-sarja-adaptaatioiden suhteen melkoinen puristi. Ehdottomasti tärkeintä adaptaation arvottamisessa minulle oli sen uskollisuus alkuteokselle: ihannetapauksessa adaptaatio toistaisi alkuteoksen tarinan – tai oikeammin juonen ja henkilöhahmot – mitään siihen lisäämättä tai siitä pois jättämättä. Rakastin BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -minisarjaa tästä syystä, samoin kuin monia muita BBC:n adaptaatioita, ja suhtauduin syvällä epäluulolla kaikkiin uudelleentulkintoihin etenkin lempikirjoistani. Ja koska mikään adaptaatio ei tietenkään ikinä voinut toistaa alkuteosta täysin uskollisesti, olin totta kai automaattisesti sitä mieltä, että kirja on aina parempi.

No, olen käytännössä aina edelleen sitä mieltä, että alkuteos on aina parempi. Juuri koskaan, kun adaptaatiossa on lähdetty tekemään muutoksia alkuperäiseen tarinaan, ne eivät anna sille mitään lisäarvoa ja tyypillisesti erottuvat teoksesta kömpelyydellään, huonommalla kirjoituksellaan tai yksinkertaisesti sopimattomuudellaan tarinan henkeen. Game of Thrones -sarjan taso laskee mielestäni huomattavasti melkein jokaisessa kohtauksessa, jota ei löydy kirjoista. Taru sormusten herrasta -elokuvat, vaikkakin erittäin hyviä, eivät hyödy pätkääkään yhdestäkään lisätystä kohtauksesta ja menettävät suuren osan tarinan syvyyttä jättäessään esimerkiksi kirjan monet runot ja laulut pois – puhumattakaan Konnun puhdistuksesta. Harry Potter -elokuvista olen avautunut aiemmin täällä.

Jokin suhtautumisessani adaptaatioihin on kuitenkin muuttunut, koska huomasin odottavani todella innoissani uutta Anne with an E -sarjaa, joka tuli Netflixiin muutama viikko sitten. Mainittakoon, että Annan nuoruusvuodet kuuluu ehdottomasti sellaisiin lapsuuteni kultaisiin kertomuksiin, joiden pyhyyttä olen pitänyt täysin loukkaamattomana. Ja silti olin yhtäkkiä erittäin kiinnostunut näkemään tämän adaptaation, joka on avoimesti epäuskollinen, synkempi, realistisempi, rapaisempi ja julmempi kuin Montgomeryn alkuperäinen tarina. Joka nostaa keskiöön orpotytön traumaattiset kokemukset, sosiaalisen syrjinnän ja ennakkoluulot sekä 1800-luvun maalaiselämän rankkuuden, köyhyyden, epävarmuuden ja lyhyyden.

Tämä adaptaatio vaikutti kiinnostavalta nimenomaan siksi, että se ottaa vanhan tarinan ja avaa siihen uudenlaisen näkökulman – jotain, minkä ehkä voi löytää alkuteoksen rivien välistä jos osaa etsiä. Sarjaa oli etukäteen hehkutettu siitä, että se tuo nykykatsojan nähtäväksi sellaisen puolen Montgomeryn teoksesta, jonka aikalaislukijat olisivat osanneet tulkita oman sosiaalisen kontekstinsa kautta. Ikään kuin modernisoi tarinan kerronnan keinot sellaiseen muotoon, että 2000-luvun katsoja saa teoksesta irti saman tarinan kuin 1900-luvun alun lukija.

Tällaiset adaptaatiot ovat mielestäni nykyään kiinnostavampia kuin ne uskollisesti alkuteosta toistavat tukinnat, jotka eivät tuo tarinaan oikeastaan mitään omaa ja pudottavat väistämättä jotain matkalla. Adaptoinnin perusteeksi ei minulle enää riitä, että tarina halutaan tuoda toisenlaiseen mediumiin, vaan sillä pitäisi olla jotain omaa tulkinnallista annettavaa, jotain mikä tekee katsomiskokemuksesta rikastuttavan itsessään. Olennaisempaa kuin tutun tarinan toistaminen on tietty uskollisuus alkuteoksen hengelle – se, että adaptoija ymmärtää lähdemateriaalinsa ja pyrkii tuomaan esille sen, mikä teoksessa on olennaista. Sillä ei ole niinkään väliä, pysyvätkö tarinan juoni tai henkilöhahmot täysin alkuperäisen kaltaisina. Esimerkiksi edellä mainittu Ylpeys ja ennakkoluulo -minisarja ei enää tee minuun järin suurta vaikutusta, koska se toistaa kyllä uskollisesti Austenin tarinan mutta hukkaa ison osan kirjan ironiasta ja yhteiskunnallisista teemoista.

Anne with an E herätti minussa kuitenkin ristiriitaisia tunteita kun lopulta pääsin katsomaan sitä. Sarjan tulkinnassa Montgomeryn klassikkoromaanista on paljon sellaista, joka resonoi alkuteoksen kanssa: luontokuvaus, pikkukylän sosiaaliset suhteet, orpolapsen epätoivoinen tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, löytää koti. Nykytelevisiolle aika tyypillinen synkkyys istui tarinaan luontevasti – joiltain osin. Pidin siitä, miten Annen ylivilkas mielikuvitus näyttäytyy pakona liian julmasta todellisuudesta ja jossain määrin jopa posttraumaattisen stressin aiheuttamana dissosiaationa. Päähenkilön taukoamaton höpötys saa uusia, sydäntä särkeviä sävyjä siitä tunteesta, että kovia kokenut lapsi pyrkii torjumaan uhkaavaksi kokemaansa hiljaisuutta keinolla millä hyvänsä. Tällainen näkökulma tuo oikeasti tarinaan tiettyä virkistävää realismia ja uusia sävyjä.

Mutta kun se menee liian pitkälle. Aivan liian pitkälle. Tämä tarina ei tarvitsisi synkkäsävyisiä takaumajaksoja orpokodista, kiusaavista lapsista ja väkivaltaisista ilkeistä ihmisistä. Se ei tarvitsisi korostetun julmaa kohtelua, jota orpolapsi saa kokea uudessa yhteisössään. Tai kaikkialla ilmeisesti vaanivia varkaita, huijareita, pedofiilejä ja hyväksikäyttäjiä, jotka sarjassa tuntuvat vilisevän Charlottetownin kaduilla. Jossain vaiheessa tarinan synkkyys lakkaa olemasta romaanin lukemista rivien välistä ja alkaa tuntua itsetarkoitukselliselta. Tarinan keskiöön nousevat ihmisten raakuus ja elämän kovuus – kun enemmän alkuteoksen hengen mukaista olisi kuvata kaltoin kohdellun lapsen toipumista ja kasvua yhteisössä, joka vihdoinkin hänet hyväksyy. Tähän tarinaan ei sovi toivottomuus eikä ihmisten esittäminen pohjimmiltaan pahoina.

Yleensä Annan nuoruusvuosien kaltaisten lastenkirjojen adaptaatiot ovat liian sokerisia, karttavat vaikeita aiheita ja yksinkertaistavat tarinaa liikaa. Anne with an E tekee päinvastoin – se siirtää katseen vähitellen pois orpotytön toiveikkaasta ja inspiroivasta kasvutarinasta maailmaan, jonka se näkee ankeana, väkivaltaisena ja toivottomana. Lisäksi tässäkin sarjassa, kuten niin valitettavan usein romaaniadaptaatioissa, alkuperäisen ja lisätyn materiaalin liittäminen on enimmäkseen kaikkea muuta kuin saumatonta eivätkä lisätyt kohtaukset erotu todellakaan edukseen.

Anne with an E on ehdottomasti kiinnostava sarja ja kiinnostava adaptaatio, joka onnistuu tuomaan alkuperäiseen tarinaan uusia sävyjä. Se on myös erinomaisesti, jos ehkä hieman mielikuvituksettomasti toteutettua periodidraamaa, joka on kaunista katsella ja näyttelijätyöltään vahvaa. Mutta jotenkin siinä jättää pahan maun se, etteivät alkuteoksen tarina ja teemat ole saaneet osakseen ansaitsemaansa kunnioittavaa kohtelua.

Tämän ankeilun päätteeksi todettakoon, että näin hiljattain myös aivan älyttömän hyvän, omaperäisen, alkuteoksen hengelle uskollisen ja sen tarinasta radikaalisti poikkeavan elokuva-adaptaation – Park Chan-wookin elokuvan The Handmaiden. Kirjoitan siitä lähipäivinä.

Kuvat: CTV & Netflix