Ladataan...

Hyvinvoiva iho, osa tervettä ja sädehtivää olemusta. Haavelistallani on vanhanajan glamour-filmitähtien kuulas, vaalea ja sileä kasvojen iho. Sen sijaan minua on siunattu punakalla, helposti reagoivalla naamalla, jota sulostuttavat ammottavan suuret ihohuokoset.

Voiko ongelmalle tehdä jotain?

Toki voi, lohdutti ammattitaitoinen kosmetologi. Ja teki kasvojeni iholle Visia-analyysin. Syy pulmaan selvisi: aiemmin hankkimani hoitotuotteet eivät ole imeytyneet kunnolla, koska ihohuokoset ovat täynnä epäpuhtauksia. Lisäksi paljastui, että en ole kesäisin suojannut kasvojani kunnolla auringolta, analyysiohjelma havaitsi jo UV-säteilyn aiheuttamia, mutta vielä lähes huomaamattomia juonteita.

Paniikki! Muutunko kurttumummuksi ennen aikojani?!

Hoitokuuriksi määrättiin saksalaisten ihotautilääkärien kehittämää Aesthetico-salisyylihappokuorintaa.  Mikäänhän ei huojenna ongelmaisen ihmisen mieltä niin kuin se, että saa kuulla luotettavan saksalaisen huomaavaisesti kehittäneen pulmaan ratkaisun germaanisella pedanttisuudella. Vielä parempi, jos kysymyksessä on saksalainen lääkäri (tai koneiden tapauksessa insinööri).

Alistuin siis piinapenkkiin. Edessä ei ollut mitään hellää hoivaa vaan happo poltti ja kuumotti. Kosmetologi kuitenkin rauhoitteli, että vaikka hoito tuntuisi kurjalta, niin iho ei näyttänyt mitenkään erityisen ärtyneeltä. Ja muutaman minuutin happokäsittelyn jälkeen hän jo neutraloikin ihon emäksisellä aineella.

Lopuksi puhdistus, happikäsittely sekä ihanan vilvoittava ja raikastava piparminttunaamio! Ja jo ensimmäisen hoitokerran jälkeen tutut totesivat kasvojeni värin parantuneen ja ihon muutenkin kirkastuneen.

Kaupan päälle vielä mieltä virkistävät keskustelut mukavan kosmetologin kanssa sekä rentoutuminen hoitolan rauhoittavassa ilmapiirissä. Miksen ole tehnyt tätä jo aiemmin?

Kuva: http://www.flickr.com/photos/dixiedancer/3297098873/

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tekniset vaatteet ovat humpuukia. Miksi maksaa yli 50 euroa t-paidasta, jota hikistetään,  venytetään, vanutetaan ja kulutetaan pesemällä useamman kerran viikossa? Näin ajattelin ennen ja lähdin liikkumaan vanhoissa collegehousuissa ja puuvillaisessa punaisessa mainospaidassa, joka julisti rintojen kohdalla SIKAFLEX. Sitten puin päälleni Röhnisch-paidan.

Kertaheitolla minusta tuli teknisten vetimien vannoutunut fani. Liikkuessa paita joustaa. Hien virratessa paita hengittää. Peiliin katsoessa paita näyttää hyvältä päällä. Vau.

Puuvillaiset treeniteepaidat päätyivät askarteluasusteiksi suttaamiseen ja sättäämiseen. Collegehousut vaihtuivat jazztanssipöksyihin. Hyvästi tukala ja hikinen olo!

Massuni ja tissuni eivät kovin moniin urheilupuodin vetimiin vielä mahdu. Mutta onneksi on Röhnischin Plus -mallisto! Hyvinvointivaatteita, joiden polyamidikangas ei liisteröidy joka muhkuraan ja makkaraan. Uusin löytöni on kuvan vihreä Stream Max Cactus-paita.

Tätä lukiessasi olen into piukassa tutkiskelemassa Röhnisch Brand Storen rekkejä Tukholmassa, osoitteessa Norrlandsgatan 21. Jos hyvin käy, löydän sieltä itselleni tuliaisia!

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Vesi on elementeistä paras. Uidessa koen parhaiten täydellisen flown. Jo pienenä hinku päästä veteen oli kova, kesäpäivä ei ollut mitään ilman uintiretkeä! Jopa niin, että kun vanhemmat eivät ehtineet tulla meitä serkuksia vahtimaan mökkirantaan, keksin tehdä uima-altaan mökin keittiön lattialle ja lätsytellä siinä. Keittiössä kun oli kaksi isoa ämpäriä kaivovettä, niistä oli helppo lapata vettä omaan ja muiden niskaan. Hauskaa kesti kunnes tädin huuto alkoi.

Pulahdan veteen Naantalin kylpylän altaassa, huviharjoitteluni alkaa tästä. Muutama vuosi sitten kauhoin Impivaaran uimahallin 50 m altaassa kevyesti kilometrin 25 minuutissa, mutta nyt en voi sellaisista suorituksista unelmoidakaan. Kylpylän vapaamuotoinen allas sopii loistavasti kehon herättelyyn ketterämpään elämään. Ei köysillä rajattuja kilparatoja,  ei kiusausta repiä heti  itseään liian koviin suorituksiin, ei morkkista siitä, ettei vielä pystykään samaan, mihin ennen.

Päätän uida altaan ympäri kymmenen kertaa reunoja myöden niin ripeästi kuin kykenen. Kahdeksannen kierroksen alussa on pakko hidastaa tahtia, iskee väsymys. Sinnittelen loppuun asti ja sitten suuntaan hetkeksi lämpimään ulkoaltaaseen kellumaan pakkastaivaan alle. Rentoutumisesta ei tosin tule mitään, vieressä kaksi teinipoikaa huvittaa toisiaan päästämällä raikuvia pieruääniä.

Jatkan suunnitelmani mukaan kylpylän toiseen isompaan altaaseen uidakseni myös sen kymmenen kertaa ympäri. Sitten saa riittää tältä erää. Mutta suunnitelmastani ei tule mitään, sillä vapaa-ajan ohjaaja jakaa altaan reunalla  vesijuoksuvöitä, alkamassa on ohjattu harjoittelu.

Ensin käännyn pois, mutta tarkemmin ajatellen - enpä kai kokeilemalla mitään menetä. Olen joskus uimahallissa katsellut vesijuoksijoita ja laji on näyttänyt tehottomalta hissuttelulta, mutta ehkä sellainen sopisi nyt minulle. Menee hetki, kun sovittelen kellukevyötä napani ympärille, sitten menoksi!

Kellun altaassa kuin ongenkoho, pääsemättä etten tai taakse. Miten tässä nyt muka juostaan? Onneksi ohjaaja neuvoo: kumartukaa hiukan eteenpäin, älkää uiko, tehkä käsillä ja jaloilla juoksuliikkeitä. Hei, tämähän alkaa sujua!

 

Muodostamme altaassa piirin ja juoksemme musiikin tahdissa välillä hitaammin, välillä ripeämmin. Sitten vaihdetaan suuntaa. Ohjaaja seuraa, että teemme liikkeet oikein. Tämähän on ihan niin kuin kakarana meressä, kun pulikoin uimarenkaiden ja pelastusliivien kanssa! Hauskaa! Ja tehokasta. Läähätyksestä huolimatta painelen altaassa hölmö virne naamallani. Liikuntaa, jonka aikana en voi olla hymyilemättä leveästi!

Huviharjoite nro 1 on löytynyt!

Ja yhä paranee. Juoksun jälkeen teemme altaassa lihaskuntoliikkeitä. Yritän kellua selälläni ja samalla kiertää jalkoja polvet koukussa oikealle ja vasemmalle. Pinnistelen keikauttaakseni itseni selkäkellunnasta mahalilluntaan. Olen päässyt uudelleen kosketuksiin sisäisen vesipetoni kanssa.

Puoli tuntia hujahtaa ohi. Tätä lisää! Keho on väsynyt ja rento, mutta ei kipeä. Kun pukutiloissa kuivattelen itseäni klassisen kitaramusiikin tahdissa, minulla on ensimmäistä kertaa tämän projektin aikana jumalatar-fiilis.

Kuva naisesta 1930-40-lukujen uikkareissa via Wikimedia Commons.

Aalto-kuva: By Malene Thyssen [GFDL (www.gnu.org/copyleft/fdl.html) or CC-BY-SA-2.5 (www.creativecommons.org/licenses/by-sa/2.5)], via Wikimedia Commons

Share
Ladataan...

Ladataan...

Luetko lehdestä sarjakuvien jälkeen ensimmäiseksi karkelotoimittajien laatimat hippa-sivut? Ei, en tarkoittanut seurapiiripalstaa tai juoru-uutisia. Jos sattuma olisi toiminut toisin ja kuuluisa Päiväntasaajan perhonen olisi räpäyttänyt siipiään jollain toisella hetkellä, emme puhuisi nyt urheilusta.

Ylen urheilu-uutiset olisi nimeltään Kamppausruutu. Telkkarissa yleistaitoilun PM-kisoja  juontaisi ripeysselostaja. Maksulliselta virkeyskanavalta voisimme seurata reaaliaikaisena Formula 1-huvitetta ja voimaleikkistudioon raahattaisiin jäkisottelun erätauolla haastateltavaksi  Leijonien kiistovalmentaja.

Liikunta on minulle ongelma. Suurin pulma ei ole se, että pitää taistella lukunojatuolin houkuttelevaa kutsua vastaan, saada ruho liikkeelle ja ranka kaarelle - vaikka riittää siinäkin haastetta. Ongelma on, miksi kutsuisin tätä kehonliikutteluaktiviteettia.

Olen sanafriikki. Minusta sanat ovat kiehtovia. Niitä on kiva pyöritellä kielellä, tarkastella eri kulmista, jonglöörata niillä. Jos sana viehättää minua, kiinnostunen myös sen kuvaamasta asiasta.

Kammoksun sanaa urheilu. Mitä urheaa siinä on, että juoksee esteitä tai hiihtää maaliin dopinghuuruissa? Voimistelusta tulee mieleen ekaluokan lahkeeton pinkki jumppapuku, se jossa oli pienet puhvihihat. Tai yläasteen liksanmaikka Pulu lyömässä tahtia tampuriinilla. Liikunta-sana läväyttää silmämunien takaiselle filmille käsivaralla kuvattuja pätkiä tylsistymisestä koulun liikuntatunnilla pesispelin takakentän pitäjänä. Kuntoilu kuulostaa liian tarkoitushakuiselta, liian suunnitellulta, liian siltä kuntosalin kunnianhimoisimmalta vakiobodarilta.

"Urheilla" on alunperin tarkoittanut uhkarohkeaa käytöstä.  Ennen kuin urheilua 1800-luvulla  ehdotettiin suomenkieliseksi versioksi ruotsin idrott-sanasta, puhuttiin kilvasta ja kilvoittelusta, uro- tai maineteoista. Mutta jos nyt ehdottaisin kavereille ystävänpäivän viettoa yhteisen kilvoittelun merkeissä, he otaksuisivat minun käännyttävän heitä johonkin hämärään uskonlahkoon.  Tai mikäli ilmoittaisin, että mennään kahville vasta tuntia myöhemmin, pitää ensin tehdä muutama uroteko, saisin  suuruudenhullun maineen. Eli ei.

Entäs sport? Heippa, lähden tästä sporttailemaan! Ylipirteää. Mutta herätti uteliaisuuteni, mistähän sekin sana on tullut. Kuten aina, alussa olivat muinaiset roomalaiset, joiden deportare-sanasta muotoutui ranskalaisten suuhun paremmin sopiva desport. Sen merkitys: ilo, viihdyke, huvitus, leikkimielinen viihdyttäminen; pitää hauskaa, kirmailla, rentoutua, nauttia, viettää vapaa-aikaa, vapautua epämukavuudesta; tehdä jotain, joka vie ajatukset pois vakavista asioista.

Kuulostaa jo paljon paremmalta! Kuulostaa juuri siltä, mitä minäkin haluaisin tehdä. Kun ajattelen urheilua, liikuntaa tai kuntoilua mieleeni ei päällimmäisenä nouse hauskanpito vaan epämukavuus, hiki ja nolo olo. Päästäkseni sohvanpohjalta pururadalle minun täytyy nyrjäyttää aivoni ja ajatella toisin kuin tähän asti. Liikkuminen on iloa, omassa kehossa viihtymistä, huoletonta kirmailua, vapautumista stressistä ja jännitteistä.

Jäljellä on vielä yksi "urheilun" jalkoihin jäänyt sana. Se paras. Kalenteriini sopiva, juuri minua motivoiva sana. Huviharjoite. Parhautta!

Kuva Raphael Goetter (originally posted to Flickr as Shiva) [CC-BY-2.0 (www.creativecommons.org/licenses/by/2.0)], via Wikimedia Commons

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kuva: By User:Airair (Wikipedia) [Public domain], via Wikimedia Commons

 

Vaatekaappi pursuaa vaatteita, mutta jalkaan mahtuvat kunnolla enää vain kahdet farkut. Nekin ovet sellaiset parit, jotka luulin viime keväänä hylänneeni jo pysyvästi hyllyn pölyisimpään nurkkaan. Pakko niellä harmitus ja kiskoa toiset niistä jalkaan - enhän voi juosta ympäri kaupunkia housunnapit auki.

On katsottava totuutta sen syyttävänä tuijottaviin silmiin ja myönnettävä: olen paisunut takaisin kaikki ne kilot, jotka viime keväänä onnistuin karistamaan. Kokonaista 15 kipaletta 1 kg voipaketteja. Kunpa olisin ajoissa tajunnut jättää ne kauppaan!

Ensin tekee mieli sännätä takaisin sylttytehtaalle ja upottaa pettymys suloiseen suklaahuumaan. Vaihteeksi ajattelen asiaa toisenkin kerran - jos en lopeta mässyttämistä NYT, saan puolen vuoden kuluttua talsia kauppaan ostamaan namien lisäksi uudet, vielä isommat pöksyt.

Keitän kupin teetä ja pidän tuumaustauon. Taas uusi laihdutuskuuri, ties kuinka mones viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tätäkö elämä on seuraava vuosikymmen eteenpäinkin: laihdutuskärvistelyä, retkahdus, hulvatonta mässäystä, morkkis, uusi kärvistelyjakso... Mitä mieltä? Miksen vain hyväksyisi syvintä olemustani ja lahjakkainta taipumustani olla pullukka.  Söisin herkut hyvällä omallatunnolla.

Tiedän, miksei. En kuitenkaan olisi tyytyväinen. Eikä kyse nyt ole pelkästään peilikuvan pakoilusta, vaan ennen kaikkea siitä, että oloni ei ole hyvä, kaikkea muuta. Mahamakkarat ovat tiellä, hengästyttää, kengännauhojen solmiminen pää nilkoissa huippaa nuppia (ei kai vaan verenpainetta?!), selkää särkee, väsyttää. En tämä ole minä!

Laihdutuskuuri ei toimi. Laihdutus voisi toimia, mutta kuuri ei. En voi kieltäytyä namiskukkeleista ja kangeta itsenäni lenkkipolulle motiivina vain sitten kun-ajattelu. Sitten kun olen hoikistunut, voin syödä mitä haluan. Sitten kun olen normaalipainossa, voin nauttia elämästä. Sitten kun mahdun taas kokoon 38, olen parempi ihminen. Lopputuloksena on vain paluu lähtöruutuun, ennemmin tai myöhemmin. Miksi kohtelen itseäni ja omaa kehoani näin? Järjetöntä.

Kuva: Francesco Melzi [Public domain], via Wikimedia Commons

Päätän unohtaa kuurit ja keskittyä tavoittelemaan sitä, mitä oikeasti haluan. En halua olla vain hoikempi, haluan olla tyytyväinen siihen, mitä olen. Haluan olla niin hyvässä kunnossa, kuin on  maalaisjärjen rajoissa mahdollista. Haluan heleän, hyvinvoivan ihon. Haluan ehjät kynsinauhat. Siloiset kantapäät. Reippaan, eloisan mielen. Jotain tästä voi olla tavoitettavissa heti, jokin vaatii hieman enemmän ponnistelua, joidenkin juttujen eteen täytyy oikeasti tehdä työtä. Ei ole merkitystä, miten kauan tämän hyvinvoinnin saavuttamiseen menee - on hyväksyttävä, että siihen menee koko elämä.

Asetan itselleni uuden tavoitteen. Haluan olla oman elämäni jumalatar. Enkä tarkoita tällä mitään täydellisyyttä hipovaa, viileää marmoripatsasolemusta vaan sitä, että haluan voida kokonaisvaltaisesti niin hyvin kuin se on mahdollista juuri minulle.

Tämä on tarinani matkasta kohti iloisempaa, energisempää, pulppuilevampaa elämää. Tämä on jumalatar-projekti.

Share
Ladataan...