Ladataan...

Olen todellakin ollut kadonnut tyttö, en edes muista koska olisin viimeksi avannut tämän sivuston. 

 


 

Olen ollut kadonnut myös kaikilla muilla synonyymeillä. Olen ollut hukassa, eksyksissä ja hävinnyt. Mennyt, poistunut, häipynyt. Sävyeroja, tottakai, mutta olen ollut ihan kaikkia. Katsokaa nyt vaikka!

Hukassa: Elämäni, unelmieni, suuntani, tarkoitukseni (jne.) suhteen 

Eksyksissä: Aina vieraassa kaupungissa ja tänään myös Kampissa yrittäessäni löytää tietä balettitunnille

Hävinnyt: Kiusallisen ylivoimaisesti tunteita kuumentavassa lautapelissä ja lähes päivittäin juoksukilpailussa ratikan kanssa

Mennyt: Nukkumaan vieläkin ihan liian myöhään

Poistunut: Kaikista tilanteista, jotka ovat muuttuneet liian epämukaviksi

Häipynyt: Pieneksi hetkeksi talven masentavasta pimeydestä aurinkoon. Masentunut auringossa asuvien ongelmista. 

 

Nyt ajauduin kirjoittamaan - ironista kyllä - koska välttelen kirjoittamista. 

 


 

Tarvitsin (hyvin keskeneräistä) opinnäytetyötäni varten muistitikkua. Ajattelin kerrankin, että työn tallentaminen kahteen paikkaan saattaisi vaikuttaa stressin määrään suotuisasti. Tongin olohuoneen lipaston romurasiaa (rasia, johon laitetaan kaikki asiat, joille ei ole mitään paikkaa, kuten kauan sitten kadonneen lukon avaimet, osa heijastimesta, nahasta tehty elefanttikoru ja lukukelvottomaksi haalistunut kuitti kalliista ostoksesta) ja löysin sieltä vanhan muistitikun. 

Muistitikku osoittautui aikamatkaksi. Lisäksi se oli myös täynnä johtolankoja, joiden avulla voisin löytää viime aikoina piilosilla viihtyneen itseni. 

Tuo tikku on nimittäin ajalta, jolloin aloitin tämän blogin pitämisen. 

Tämä blogi sai alkunsa nimittäin myös opinnäytetyöstä! (TUNTUU KUIN ELÄISIN SALAPOLIISIROMAANISSA!!!!) Opiskelin silloin ihanan Emilian ja Marjon kanssa vaatetusalaa ja me, kadonneet tytöt, raportoimme päättötyömme etenemistä bloggaamalla. 

Tikku on ajalta, jolloin olin äärimmäisen väsynyt, mutta uskomattoman onnellinen. Rakastin tuota koulua. Rakastin vaatteita. Eniten rakastin noita ihania naisia, jotka olin opiskelujen ansiosta elämääni saanut. Kahvipöytäkeskusteluja ja varauksetonta tukea. Olin varma, että kaikki se vaivannäkö johtaisi johonkin, suoraviivaisesti. Olin toiveikas ja minulla oli haaveita. 

 


 

Todella moni asia muuttuikin, mutta aika moni säilyi myös ennallaan. 

Minä nukuin kahden vuoden univelkoja valmistumista seuraavan kesän ajan. Palasin kokoaikaiseksi vanhaan työhöni uutisiin. En ommellut enää. 

Jatkoin kuitenkin kirjoittamista tänne. Löysin samalla palasen identiteettiäni, kun sain kuvata ja kirjoittaa, kun oli jokin paikka, minne tallensin tunteet, ajatukset, ja elämän tapahtumat. 

 


 

Tuolla muistitikulla on myös PowerPoint-esitys työharjoittelustani Trendi-lehdessä. Tuo harjoittelu oli unelmatyöni. Sain viettää kaiket päivät kauniiden asioiden ja kuvien, merkityksellisten sanojen sekä vaateröykkiöiden parissa. Ja sain syödä JOKA PÄIVÄ lounasta KAHVILASSA. Minulle tulee kyyneleet silmiin, kun muistelen sitä! Valokuvaaja Piritaa, jonka kanssa iltamyöhään hääräsimme studiossa, ensimmäisiä pressipäiviäni. Enkä voinut tuolloin uskoa, että jonkun työnkuvaan todella kuuluu kauniiden kuvien etsiminen ja niistä inspiroituminen (toki siis aivan tuhoton määrä muutakin, mutta olin niin äimän käkenä, että joku voi saada tehdä edes palasen päivästään tuollaista). 

Tuntui merkittävältä ja valaisevalta löytää versio itsestään vuodelta 2012. Muistin kuinka pieni ja kuinka valtavan ujo olin! Muistin myös, mistä asioista nautin.

 


 

Oikeastaan olen nauttinut niistä ihan pienenpienenpienestä asti.

Vaatteet. 

Lukeminen ja kirjoittaminen.

Kuvat. (Kaikki kauniit. Erityisesti kauniit vaatteet, esineet ja tytöt.) 

Tanssi ja akrobatia.

Jutteleminen ihmisten kanssa, jotka ajattelevat paljon eivätkä ole pelottavia.

Kaikki mikä harhauttaa arjesta magian puolelle, lämmittää sydämessä ja luo toivoa.

Kesä. Valo. Masennun pimeässä ja kylmässä. 

 

Muistin myös kuinka rohkea olen ollut. Tunsin itseäni kohtaan suurta myötätuntoa ja olin niin ylpeä kaikesta, mitä olen tehnyt. 

 

On aika tulla pois piilosta. Leikkiä vaikka mielummin hippaa välillä.

 


 

Kivaa olla taas täällä. 

Ihanaa kun luit, oli niin mukava kirjoittaa.

 

Lupaan, että seuraavaksi on aika kävellä kohti.

 

Share

Ladataan...

Toissapäivänä juoksin viittä vailla yhdeksän sisään Kurvin S-markettiin.

 

Haahuilin läpi HeVi -osaston ja kiirehdin leipähyllylle. Kurvatessani hirvittävää vauhtia ohi pullonpalautusautomaatin, meinasin törmätä suloiseen, vanhaan pappaan. Käännyin ympäri ja sitten tapahtui seuraavaa:

Minä: "Voi anteeksi, olen todella pahoillani!"

Pappa: "Ei kuule mitään, nyt oikeastaan toivoin, että olisit törmännyt minuun" 

Minä: "No törmätään sitten!"

(Hypähdämme toisiamme kohti, halaamme papan kanssa kaupan käytävällä pitkään toisiamme, muutamia ihmisiä kävelee ohi ja he nauravat. Rutistamme lujaa, voimakkaasti, kaiken antavasti ja luulen, ettei häntä ole hetkeen halattu.)

Pappa: "Asutko kulmilla?"

Minä: "Joo, ihan tuossa vieressä!"

Pappa: "No sitten nähdään, ihanaa viikonloppua!"

Minä: "Nähdään! Kiitos samoin!"

 

Vilkutamme toisillemme hyvästlksi, katoamme hyllyjen väliin.

 

Haen pari olutta, vessapaperia, ruokaa kissoille. Askeleeni on kevyempi, enkä voi lakata hymyilemästä. 

Kohtasin. Ihmisen. 

 

Kaikki tuntuu oikealta ja tärkeältä, tämä kaunis, ihmeellinen, ainutkertainen, hauras elämä! Rakkaus, joka tulvii esiin kaikkialta; tekee taivaanrannoista punaisia, katsoo silmiin, tarttuu käsiini. Se nostaa minut ilmaan, kantaa reppuselässään pyykkitupaan ja katsoo taakseen pyöräillessään, kun jään jälkeen ylämäissä.  

 

Kiitän nöyrästi ja ylistän äänekkäästi tästä kaikesta onnesta.

(Kuvat tällä viikolla nähdyistä auringonlaskuista ja - nousuista)

 

- Janica

Share
Ladataan...

Ladataan...

Päivän reitti on kulkenut sängyn ja vedenkeittimen väliä. Kahdenkymmenen neliön asunnossa matka ei onneksi ole pitkä, muutamia hassuja askelia.

Sängylläni voi maata jalat seinää vasten, pitkittäin tai poikittain. Siinä voi myös istuskella tai puolilöhötä tyynyistä kasatun keon päällimmäisenä möhkäleenä. Olen huolella testannut jokaista asentoa, torkkunut, nukkunut ja tuijotellut kattoa. Olen katsonut Girls:ia ja My Mad Fat Diary:a ja lukenut blogeja sekä tutustunut kirjaston äänikirjatarjontaan, kun silmäni ovat väsyneet kaikesta katselemisesta.

Silmieni hiukan levättyä katsoin videot vapautetuista koe-eläimistä ja jäähdytetystä nestemäisestä heliumista. Toinen videoista itketti ja ilahdutti, toinen hämmästytti ja ilahdutti, voitte itse päätellä kumpi teki kumpaa.

Haahuilin äsken kimonossa ja sysirumissa mummotohveleissa pyykkitupaan (aamutohvelit ovat tosiaan niin rumat, että niitä pitäisi käyttää vain sysipimeässä). Rakastan pyykkitupia; koneiden hurinaa, pesuaineen tuoksua, kosteaa, lämmintä ilmaa, joka muistuttaa minua Balista. Rakastan myös pyykkäystä, se on kaikista kotitaloustöistä helpoin ja hauskin. Tuijottelin hetken pesukoneen pyörivää  rumpua ja mietin elämääni. 

Rakastan kirjoittamista ja se on minulle keino hahmottaa maailmaa ja ajatuksiani. 

Mutta joskus kirjoittaminen on todella vaikeaa, En voi kertoa teille kaikesta, koska "kaikkeen" tuntuu liittyvän jonkun toisen ihmisen tunteita. Tahtoisin puhua siitä, mitä tapahtui runoihini tehdyille kappaleille tai siitä, miksi itkin keinussa sunnuntaina Hietaniemen uimarannalla katsellessani ihanaa auringonlaskua ja ajatellessani rakkautta.

Koska en nyt voi muuta, kirjoitan teille aamutohveleistani ja siitä, että vastapäiseen puuhun on ilmestynyt kuin taikaiskusta kauniita valkoisia kukkasia. Työmiehet maalaavat aitaa kolmatta päivää. Työ etenee verkkaisesti, mutta aidasta tulee tasaisen valkoinen, kaunis ja puhdas. Paljon valkoista.

Uusi taloni on hiljainen. Siinä on paksut oranssinpunaiset seinät ja  kauttaaltaan asvaltoitu takapiha. Kellarissa - pesutuvan vieressä - on bändikämppä, josta kuuluu kaunista soittoa. Pysähdyn aina rappuun kuuntelemaan sitä.  

Kirjoitan teille myös siitä, kuinka keitän teetä pikkuruisessa keittokomerossani. Sekoitan joukkoon hunajaa ja inkivääriä, aina hieman liikaa sitruunaa. Tai siitä, kuinka tunnen itseni kylähulluksi, kun aamutohveleissani ja kimonossani lajittelen roskia pihamaalla. 

Ymmärrän, etten voi vielä sanoa kaikkea, joskus kai tulee aika. Ja ymmärrän myös, että kirjoittaakseni tarvitsen hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Minun on rauhassa saatava järjestää ajatukseni, luotava jonkinlainen kuri sekavaan sisäiseen maailmaani, jotta pystyn sijoittelemaan kirjainmerkkejä ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi; sanoiksi, lauseiksi, tekstiksi. 

Se kirjoittamisesta! Nyt taidan vuorostani lukea (Tove Janssonin Kesäkirjaa! Sen lukeminen on jokavuotinen kesätraditio!). Luen vain sen verran, että on taas aika torkahtaa.

 

Minun on vaikea uskoa, että se on taas täällä!

KESÄ!

Nään sinut ikkunan takaa, siellä sinä olet, teet varjoja seinilleni.

Minä olen flunssaloukussa, juon lisää teetä ja niistän paketillisen nessuja. Ethän karkaa mihinkään? 

 

- Janica 

Share
Ladataan...

Pages