Ladataan...

Toissapäivänä juoksin viittä vailla yhdeksän sisään Kurvin S-markettiin.

 

Haahuilin läpi HeVi -osaston ja kiirehdin leipähyllylle. Kurvatessani hirvittävää vauhtia ohi pullonpalautusautomaatin, meinasin törmätä suloiseen, vanhaan pappaan. Käännyin ympäri ja sitten tapahtui seuraavaa:

Minä: "Voi anteeksi, olen todella pahoillani!"

Pappa: "Ei kuule mitään, nyt oikeastaan toivoin, että olisit törmännyt minuun" 

Minä: "No törmätään sitten!"

(Hypähdämme toisiamme kohti, halaamme papan kanssa kaupan käytävällä pitkään toisiamme, muutamia ihmisiä kävelee ohi ja he nauravat. Rutistamme lujaa, voimakkaasti, kaiken antavasti ja luulen, ettei häntä ole hetkeen halattu.)

Pappa: "Asutko kulmilla?"

Minä: "Joo, ihan tuossa vieressä!"

Pappa: "No sitten nähdään, ihanaa viikonloppua!"

Minä: "Nähdään! Kiitos samoin!"

 

Vilkutamme toisillemme hyvästlksi, katoamme hyllyjen väliin.

 

Haen pari olutta, vessapaperia, ruokaa kissoille. Askeleeni on kevyempi, enkä voi lakata hymyilemästä. 

Kohtasin. Ihmisen. 

 

Kaikki tuntuu oikealta ja tärkeältä, tämä kaunis, ihmeellinen, ainutkertainen, hauras elämä! Rakkaus, joka tulvii esiin kaikkialta; tekee taivaanrannoista punaisia, katsoo silmiin, tarttuu käsiini. Se nostaa minut ilmaan, kantaa reppuselässään pyykkitupaan ja katsoo taakseen pyöräillessään, kun jään jälkeen ylämäissä.  

 

Kiitän nöyrästi ja ylistän äänekkäästi tästä kaikesta onnesta.

(Kuvat tällä viikolla nähdyistä auringonlaskuista ja - nousuista)

 

- Janica

Share
Ladataan...

Ladataan...

Päivän reitti on kulkenut sängyn ja vedenkeittimen väliä. Kahdenkymmenen neliön asunnossa matka ei onneksi ole pitkä, muutamia hassuja askelia.

Sängylläni voi maata jalat seinää vasten, pitkittäin tai poikittain. Siinä voi myös istuskella tai puolilöhötä tyynyistä kasatun keon päällimmäisenä möhkäleenä. Olen huolella testannut jokaista asentoa, torkkunut, nukkunut ja tuijotellut kattoa. Olen katsonut Girls:ia ja My Mad Fat Diary:a ja lukenut blogeja sekä tutustunut kirjaston äänikirjatarjontaan, kun silmäni ovat väsyneet kaikesta katselemisesta.

Silmieni hiukan levättyä katsoin videot vapautetuista koe-eläimistä ja jäähdytetystä nestemäisestä heliumista. Toinen videoista itketti ja ilahdutti, toinen hämmästytti ja ilahdutti, voitte itse päätellä kumpi teki kumpaa.

Haahuilin äsken kimonossa ja sysirumissa mummotohveleissa pyykkitupaan (aamutohvelit ovat tosiaan niin rumat, että niitä pitäisi käyttää vain sysipimeässä). Rakastan pyykkitupia; koneiden hurinaa, pesuaineen tuoksua, kosteaa, lämmintä ilmaa, joka muistuttaa minua Balista. Rakastan myös pyykkäystä, se on kaikista kotitaloustöistä helpoin ja hauskin. Tuijottelin hetken pesukoneen pyörivää  rumpua ja mietin elämääni. 

Rakastan kirjoittamista ja se on minulle keino hahmottaa maailmaa ja ajatuksiani. 

Mutta joskus kirjoittaminen on todella vaikeaa, En voi kertoa teille kaikesta, koska "kaikkeen" tuntuu liittyvän jonkun toisen ihmisen tunteita. Tahtoisin puhua siitä, mitä tapahtui runoihini tehdyille kappaleille tai siitä, miksi itkin keinussa sunnuntaina Hietaniemen uimarannalla katsellessani ihanaa auringonlaskua ja ajatellessani rakkautta.

Koska en nyt voi muuta, kirjoitan teille aamutohveleistani ja siitä, että vastapäiseen puuhun on ilmestynyt kuin taikaiskusta kauniita valkoisia kukkasia. Työmiehet maalaavat aitaa kolmatta päivää. Työ etenee verkkaisesti, mutta aidasta tulee tasaisen valkoinen, kaunis ja puhdas. Paljon valkoista.

Uusi taloni on hiljainen. Siinä on paksut oranssinpunaiset seinät ja  kauttaaltaan asvaltoitu takapiha. Kellarissa - pesutuvan vieressä - on bändikämppä, josta kuuluu kaunista soittoa. Pysähdyn aina rappuun kuuntelemaan sitä.  

Kirjoitan teille myös siitä, kuinka keitän teetä pikkuruisessa keittokomerossani. Sekoitan joukkoon hunajaa ja inkivääriä, aina hieman liikaa sitruunaa. Tai siitä, kuinka tunnen itseni kylähulluksi, kun aamutohveleissani ja kimonossani lajittelen roskia pihamaalla. 

Ymmärrän, etten voi vielä sanoa kaikkea, joskus kai tulee aika. Ja ymmärrän myös, että kirjoittaakseni tarvitsen hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Minun on rauhassa saatava järjestää ajatukseni, luotava jonkinlainen kuri sekavaan sisäiseen maailmaani, jotta pystyn sijoittelemaan kirjainmerkkejä ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi; sanoiksi, lauseiksi, tekstiksi. 

Se kirjoittamisesta! Nyt taidan vuorostani lukea (Tove Janssonin Kesäkirjaa! Sen lukeminen on jokavuotinen kesätraditio!). Luen vain sen verran, että on taas aika torkahtaa.

 

Minun on vaikea uskoa, että se on taas täällä!

KESÄ!

Nään sinut ikkunan takaa, siellä sinä olet, teet varjoja seinilleni.

Minä olen flunssaloukussa, juon lisää teetä ja niistän paketillisen nessuja. Ethän karkaa mihinkään? 

 

- Janica 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Terveiset kurjan kesäflunssan kourista peiton alta. Olo on surkea, kurkku tulessa, nenä tukossa ja pää sumussa.

Olen palannut kotiin jo aikaa sitten, arki vaan on vienyt minut mennessään, pahoittelut pitkästä kirjoitustauosta. Muutin omaan ihanaan, pikkuruiseen kotiin, jossa katto on korkealla ja suuresta kulmaikkunasta tulvii sisään valoa. Nukun lattialla ja tiskaan vaihtevalla innolla. Rapsutan kissoja ja juon liikaa kahvia. Minulla on nyt myös jotain, mistä olen aina haaveillut; ikkunalauta, jolla voi istua! Olen onnentyttö!

 

Olen myös tehnyt ihan hirmuisesti töitä ja tämä viikko täytyisi vielä jaksaa rutistaa eurovaalilähetyksien parissa. En tahdo tänään kuitenkaan kirjoittaa yhtään enempää arjestani, vaan siitä, mitä elämä oli ilman sitä. Tahdon kertoa elämäni pisimmästä ja ihanimmasta lomamatkasta! 

Kuukauden verran sovittelin kalpeita varpaitani kuumaan rantahiekkaan. Joogasin. Mietiskelin. Vaeltelin. Keskustelin, kuuntelin ja nauroin. Halasin ja katselin kuinka hedelmäpuut heijastelivat vihreyttään kirkaansinistä taivasta vasten. Annoin auringon häikäistä niin, että oli pakko sulkea silmät. Tuijotin aaltoja tunnin ja sitten toisenkin. Tuhlasin aikaa, tuhlasin päiviä.

Snorklasin. Koralliriutalla lupasin tuhansille värikkäille kaloille kaikenlaista; kierrätän tarkemmin, vähennän muovijätettä, otan lyhyempiä suihkuja. Lupasin olla parempi ihminen.

Tanssin niin, että vaatteeni olivat hiestä litimärät. 

Päivät olivat raukeita. Parhaina niistä heräsin auringonnousuun tai kukonlauluun. Kuljin välillä vain aterialta toiselle; aamupalaa seurasi lounas, lounasta illallinen. Ruokailujen välissä vain kuljin ympäriinsä paljasjaloin ja ajattelin vapautta. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni en huolehtinut kenestäkään enkä mistään, olin vapaa. Olin vapaa jatkuvasta kaipauksesta, eteenpäin pyrkimisestä ja toiveista. Elin oikeasti hetkessä (juuri siinä hetkessä, joka on NYT) odottamatta mitään muuta, täynnä pelkkää hyväksyntää ja onnea.

Surffasin, ja se oli parasta mitä olen elämässäni tähän mennessä tehnyt! Oli uskomatonta tehdä yhteistyötä meren kanssa, kunnioittaa sen uskomatonta voimaa, saada se voima lainaan lyhyeksi hetkeksi. Kun ensimmäistä kertaa löysin tasapainon laudan päällä olin onnellisempi kuin koskaan. Hetken olin painoton ja minulla oli kyky lentää. 

Seuraavassa hetkessä suuri aalto paiskasi minut kohti pohjaa, riepotteli. Merivesi kirveli keuhkoissa ja silmissä.

Nauroin haukatessani happea. Olin elossa. Olin osa luontoa, elin tasapainossa sen kanssa. En ollut enää uhka, vaan vain pienenpieni osanen suurta uskomatonta yhteistyötä, maailmankaikkeutta! Olin meri, olin aallot, olin pohja, olin ranta, olin valo. 

Vietin kuukauden ulkona. Ihostani tuli hitaasti vaaleanruskea, nenälle ilmestyi pisamia, silmäkulmaan uusia naururyppyjä, hiukseni paloivat vaaleiksi.

Bali.

Teit minusta niin onnellisen! Sait minut ymmärtään mikä on tärkeää. Sait minut matkustamaan arjessani keveämmin, kantamatta turhaa taakkaa tavaroista tai ihmissuhteista. Tiedän nyt miten vähällä ihminen pärjää ja tiedän, että voin itse päättää kenestä tai mistä huolehdin. Pelottomat eivät aiheuta tai tuota kipua, joten päätin, etten pelkää.

Sait minut myös kaipaamaan.

Kaipaamaan merituultasi, turkoosia vettäsi, nauravia kasvojasi.

Siksi aion palata luoksesi vielä.

Kuten Nuuskamuikkuinen on joskus todennut:

"Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen."

Matkamuistoiksi kerään tästä lähtien vain kohtaamisia ja kokemuksia. 

 

 

Ystäväni!

Opin jotain todella tärkeää: 

Bali on mielentila ja elämä on matka.

Kuljetaanhan yhdessä? 

 

-Janica

Share

Pages